Kati Korosuo: Pitkät pippalot
Kansallisbaletin Pähkinänsärkijä tarjoaa nautittavaa joulutunnelmaa, mutta kaksi- ja puolituntinen baletti koettelee kestoltaan lapsiperheiden kestokyvyn rajoja.
Kuva: Sakari Viika
Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas
Koreografia: Wayne Eagling, Toer van Schayk
Musiikki: Pjotr Tshaikovski
Koreografien assistentit: Malin Thoors, Jeanette Vondersaar
Lavastus ja puvut: Toer van Schayk
Valosuunnittelu: Steen Bjarke
Esiintyjät: Suomen Kansallisoopperan baletti, orkesteri sekä balettioppilaitoksen oppilaita
Esitys 4.1.2007
Pitkät pippalot
Istuutuessani Suomen Kansallisoopperan katsomoon, odotukseni ovat lähtökohtaisesti aina korkealla. Upeiden resurssien olemassaolo – valtion järeä taloudellinen tuki, maan virtuoosimaisimmat tanssijat sekä paras näyttämötekniikka – synnyttää tietyn vaatimustason esityksille. Luonnollisesti myös keskustelu talon viime aikojen tappion tekemisestä ohjaa asennoitumistani. Tämän soisi nyt olevan todella hyvää.
Alkutilanteessa eteeni aukeaa kauniisti rajattu pieni kylpyhuone viehättävän vihreine tapetteineen. Hollannin Kansallisbaletille alun perin tehty versio on hyvällä maulla siirretty Suomen 1800-luvun Porvoota jäljittelevään miljööhön. Seuraavan kohtauksen lumisateen ja luistelijoiden synnyttämä lämmin talvitunnelma saa hymyilemään. Kauppiasperheelle tulee vieraita, ja kulissioven sulkeuduttua tuntuu ihan oikeasti siltä, että valoa hohtavien ikkunoiden takana vietetään joulua.
Alun vauhtiin lähtö on kuitenkin liian pitkä, vaikka hienot lavasteet kivoja kuvia luovatkin. Kohtausten – ja niitä on ensimmäisessä näytöksessä hurjasti – sisällä riittää liikettä. Välillä meinaa punainen lankakin juosta ohi silmien ohjautuessa sivuraiteiden tapahtumiin. Sinänsä kyllä hatunnoston arvoista, että mielenkiintoista tilannetta löytyy myös muualta kuin tarinan keskiöstä. Kuitenkin harmikseni liian monen tanssijan habituksesta vuotaa läpi jokin epäaitoutta muistuttava tunnelma: eleiden keinotekoisuus, uskon puute omaan tekemiseen ja liikkeen loppuun asti vieminen.
Baletti on vaikea laji. Tarinan kertominen ”puhtaasti” baletillisin keinoin suorastaan absurdi tehtävä. Onhan haastavaa luoda toimiva kokonaisuus tasapainotellen nykyajan ja vanhan perinteen välillä. Huumori on aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin, ja mielestäni tässä esityksessä moni vitsiksi tarkoitettu jippo on liian irrallinen ja turhan kovassa kontrastissa 1800-luvun olemisen kanssa.
Virkistävää sitä vastoin on kohtausten liikkuvuus: suhteellisen tiheä juoksu kulisseihin ja takaisin kautta linjan. Varsinkin maavierailujen kohdalla tuntui hyvältä, kun tila sai täyttyä reilusti kunkin kansallisuuden tunnelmasta. Pääpari kehystää tarinaa, vaikkei jokaisessa kohtauksessa mukana pyörikään.
Pas de deuxin ja solististen osuuksien kohdalla juonen ja muodon yhdistämisen hankaluus alleviivautuu, ja kaikki dramaturginen noste lässähtää. Vaikka jotain baletin traditiosta ymmärränkin, kovin mielelläni vaan jättäisin näitä välikumarruksia katsomatta ja keskittyisin itse satuun.
Mira Ollilan (Klaara) olen nähnyt lavalla säteilevämpänäkin. Nyt hän muodostaa yhdessä Jani Talon (Prinssi) kanssa kaksikon, jota on kyllä kaunis katsella, mutta jonka tanssi ei kanna mahtavan orkesterin sävelien tasolle. Orkesterin, joka soittaa Tshaikovskinsa alusta loppuun huikean taidokkaasti. Muutamassa kohtauksessa, etenkin muuten upean arabialaistanssin lopussa, koreografia lähtee täysin omille teilleen, ja musiikki jää harmillisesti kummallisten näyttämöllisten ratkaisujen alle.
Esiintyjistä yleisön suosikiksi nousee kreikkalaisen tanssikohtauksen vanhus, Don Juania esittävä koomisesti jalkojaan väpättävä Javier Torres. Toinen ihastuttavaa koomikon potentiaalia omaava hahmo on vintiömäisen Pikku-Pekan roolia tulkitseva Eric Barco. Erikoismaininnan ansaitsee myös tasainen kuoro, joka tekee isoista tanssinumeroista oikein nautinnollista katsottavaa.
Pitkin toista näytöstä takavasemmalla haukoitellaan provosoivan äänekkäästi. Viimeinen, ihanan nopea leikkaus takaisin Klaaran makuuhuoneeseen – “Ei kai tää ala alusta” kommentoidaan vieressäni vilpittömän väsyneenä. Kahden ja puolen tunnin baletti on lapsiperheen joulusaduksi aika raskas. 
Kati Korosuo
Kirjoittaja on helsinkiläistyvä Turun konservatorion (2005) ja Tukholman Danshögskolanin (2006) tanssilinjoilta valmistunut Mewiä kuunteleva ja nenäsuihke-addiktioon taipuvainen freelance-tanssija, jonka mielestä teatteritanssin työehtosopimuksessa voisi olla jokin liian varhaisia aamuesityksiä rajoittava pykälä.
k_korosuo@hotmail.com
