Karoliina Yli-Honko: Säväyttävien teosten säihkyntää
Kansallisbaletin Valkama-Leinonen-Uotinen ilta yhdisti kaksi räjähtävää kantaesitystä yleisön omaan suosikkiin. Kokonaisuutena ilta on hyvin rakennettu tanssitarjotin, jonka antimet ihastuttavat ja vihastuttavat. Lue
Mila Moisio: Nykytanssin visuaalinen oopperailta
Kolmen nykytanssiteoksen ilta oopperan isoissa kulisseissa asetti nykytanssin näyttämölle, jolla sitä pääsee vain harvoin seuramaan. Teosten visuaalinen muoto nousi näyttävässä tilassa teosten liikekielen rinnalla erityisen vaikuttavaksi tekijäksi. Puvustus, lavastus ja valot loivat teoksille omanlaistaan tunnelmaa, joka ilman näyttämötilan avaruutta ei olisi ollut saavutettavissa. Lue
Uotinen – Valkama – Leinonen
Suomen Kansallisbaletti
Teoskokonaisuuden ensi-ilta 27.10.2006
Reuna
Koreografia: Jouka Valkama
Musiikki (äänite): Tommi Lindell
Lavastus: Tytti Wiinikka, Jouka Valkama
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Mikki Kunttu
Tanssijat: Milla Eloranta, Francis Guardia / Anna Sariola, Johanna Nuutinen / Aino Ettala, Camilla Rajalin / Sari Jokela, Marjaterttu Willman-Matošic / Kaarina Leppänen, Jaakko Eerola, Asla Jääskeläinen / Antti Keinänen, Frans Valkama, Jouka Valkama / Eemu Äikiö
Kantaesitys 27.10.2006
Suo tihkua vihreä tammi
Koreografia: Susanna Leinonen
Musiikki: Mia Hämäläinen
Puvut: Erika Turunen
Lavastus Olli-Pekka Koivunen, Erika Turunen, Susanna Leinonen
Valaistus Olli-Pekka Koivunen
Tanssijat: Johanna Nuutinen, Salla Suominen, Sara Vuorinen, Maria Tamminen
Kantaesitetty 31.10.2003
Colours
Koreografia: Jorma Uotinen
Musiikki (äänite): Kimmo Pohjonen
Visualisointi: Jorma Uotinen, Mikki Kunttu
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Mikki Kunttu
Koreografin assistentti: Riku Lehtopolku
Tanssijat: Nina Hyvärinen, Kare Länsivuori, Mai Komori / Sari Jokela, Ville Mäki / Eemu Äikiö, Mira Ollila, Jani Talo, Milla Eloranta, Aapo Siikala
Kantaesitys 27.10.2006
Kuvat: Sakari Viika
Säväyttävien teosten säihkyntää
Jouka Valkaman Reuna ja Susanna Leinosen Suo tihkua vihreä tammi edustavat nuorta suomalaista koreografisukupolvea. Teosten harmaat ja hämärät maailmat toimivat kontrastina Jorma Uotisen viimeisenä nähdylle Colours-teoksen väriviidakolle.
Valkaman ensi-iltansa saanut teos Reuna on näistä kolmesta ehdottomasti radikaalein. Nykytanssin areenalla teos ei itse asiassa vaikuttaisi näin rajulta, mutta Oopperatalon suuressa salissa tehokeinot suorastaan viiltävät.
Ensinnäkin, Reuna alkaa videoprojisoinnilla. Siinä tanssijat nähdään muun muassa Oopperatalon katolla juoksemassa kiivaasti soralla Helsingin upeiden maisemien ympäröiminä. Video toimisi itsenäisestikin huolellisen toteutuksen ansiosta, mutta se toimii erinomaisesti prologina teokselle.
Valkama ottaa kaiken irti suuren näyttämön tilallisista ulottuvuuksista – hänen ja Tytti Wiinikan suunnittelema lavastus luo tiloja kapeasti rajatusta, ahdistavasta betonisellistä futuristiseen kaupunkisilhuettiin. Perspektiivi on mahtava ja elokuvallinen näyttämön “kuvakulmien” vaihdoksissa.
Harmaassa taustamaailmassa tanssijat on puettu juhlaviin materiaaleihin kuten satiiniin. Tällä kertaa Valkama on saanut tilaussävellysken teokseensa, joka luo yhtenäisyyttä eri osien välille. Silti hänelle ominainen musiikkityyli on läsnä suomenkielisessä raskaassa rock-musiikissa.
Tämä on Valkaman koreografioissa se, mikä itselleni on vaikein pala niellä. Ensimmäisen minuutit suomenkielisen laulun alettua ovat vastaanpyristelyä, mutta huomaan antautuvani sille sen sopiessa Valkaman liikkeisiin. Liikkeet vaihtelevat nopeutetusta hidastettuun ja ne tuntuvat muun teoksen osien kanssa kuvaavan ahdistuneisuutta ja äärirajoilla olemista, häilyvää rajaa täysjärkisyyden ja hulluuden välillä.
Reuna on hengästyttävän hienoa suomalaista nykytanssia laadukkasti toteutettuna, jonka esittäminen Oopperatalossa hykerryttää voitonriemuisesti kaltaistani nuoren polven katsojaa. Elokuvallinen lopetus tuo ripauksen huumoria ja viimeistelee teoksen visuaalisuuden.
Jorma Uotisen Colours toimi puolestaan taatun konkarin tasalaatuisena luomuksena ehkä joidenkin katsojien helpotukseksi. Colours on niin väriteeman alle puserrettu, että tulkintojen mahdollisuudet on samalla kavennettu minimiin. Pääosassa tuntuvat olevan värikkäät peruukit ja sukat. Hyvänä puolena värillisissä asusteissa on se, että ne etäännyttävät tanssijan persoonan taustalle ja teoksen hahmo on etusijalla.
Kimmo Pohjosen Kalmukkisinfonia on ilmava ja hieno sävellys, jonka vivahteet vaihtelevat herkästä rujoon. Uotisen koroegrafia toimii suurimman osan ajasta mielestäni musiikkia vastaan, mutta loppupuolella antautuu herkälle tunnelmalle. Punaisena pääparina tanssinut Nina Hyvärinen ja Kare Länsivuori on erillään muista tanssijoista, kuin erityisasemassa.
Koreografinen sommittelu ja tilankäyttö on parasta Uotista jälleen kerran, mutta liikkeellisesti viime aikoina hänen teoksensa toistavat liikaa samoja teemoja ja täysin samoja liikkeitä. Katsojana sitä huomaa jo odottavansa tiettyä käden liikettä ja jalan maahan heittämistä. Helmiäishohtoisia jumppapalloja siirrelleet laahushelmaisiin mekkoihin puetut naiset ovat omituinen muistuma symbolistis-psykologisesta modernista tanssista. Olisin toivonut näkeväni heitä enemmän liikkeessä, jolloin painavalla helmalla olisi ollut jokin perustellumpi funktio, nyt ne tuntuivat lähinnä estävän tanssijoita liikkumasta.
Kantaesitysten välissä nähty Susanna Leinosen Suo tihkua vihreä tammi on kantaesitetty jo vuonna 2003, mutta itse näin sen nyt ensimmäisen kerran. Mielestäni oli hyvä, että se oli mukana täydentämässä miehistä iltaa ja muutenkin tasapainottamassa tunnelmaa vain neljällä tanssijallaan.
Teoksen estetiikka on jotenkin hyvin japanilainen: se on täynnä hämärän siivilöimää valoa, lavastuselementtinä toimiva harsoinen ja kevyt puu on kuin tussimaalauksesta. Lisäksi tanssijoiden liikkeet ja asennot ovat ikään kuin ruman kauniita. Leinosen teos kommentoi nähdäkseni balettimaailmaa ja sen kauneusihanteita. Teosta voisi olla hauska analysoida vaikkapa suhteessa Joutsenlampeen.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
Nykytanssin visuaalinen oopperailta
Illan aloittanut Jouka Valkaman teos Reuna oli visuaalisuudessaan harmaan suoraviivainen ja mahtipontinen. Jylhät, harmaat seinät loivat näyttämölle useita eri ulottuvuuksia tukien teoksen reunalla olemisen tematiikkaa. Tytti Viinikan ja Valkaman yhdessä suunnittelemassa lavastuksessa moderni, kovuus, nopeus sekä kulmikkuus tulivat peittelemättöminä esiin.
Myös tanssijoiden liikekieli yhtyi visuaalisuudessaan lavastuksen ja puvustuksen tukemiin teemoihin. Vilkkuvien strobovalojen välähdellessä tanssijoiden liike näytti katkonaiselta ja hektiseltä. Visuaaliselta ilmeeltään, jota Mikki Kuntun erinomaisesti suunnitellut valot tukivat, Reuna heijastikin selkeästi nykyhetken nopeuden, voiman ja kovuuden estetiikkaa.
Kuntun suunnittelemat valot loistivat myös Jorma Uotisen teoksessa Colours. Nimensä mukaisesti Uotisen teos kylpi kirkkaassa värimaailmassa, joka oli selvärajaisesti piirretty. Mustia taustoja vasten tanssijoiden värikkäät peruukit, hameet, housut sekä kädet näyttivät loistavan oopperan lavalta aina piippuhyllyille asti.
Selvärajaisuus ja varmuus muodostivatkin teosta selkeimmin rajaavat teemat, joka lopulta näyttäytyi myös yllätyksettömyytenä. Colours osoittautuikin mielestäni oopperaillan konservatiiviseksi valopilkuksi, josta puuttui Valkaman ja Leinosen teosten uutta etsivä liike.
Suo tihkua vihreä tammi oli kolmesta illan aikana nähdystä nykytanssiteoksesta herkin ja aistikkain. Susanna Leinosen luonnostelema liikekieli muistutti suolla käyskentelevien lintujen liikehdintää. Valot sekä lavastus tukivat tanssijoiden liikkeen kautta luotua tunnelmaa, jossa tuntui myös satumainen kosketus.
Leinosen teoksille tyypilliseksi maailmaksi muodostunut aistikas, osittain myös utuinen tunnelma oli voimakkaana läsnä toisessa illan teoksessa. Vastakohtana Valkaman ja Uotisen teosten mahtipontisuudelle sekä selvärajaisuudelle Leinosen teos näyttäytyikin pehmeänä ja minimalistisena. Erika Turusen käsialaa olevat puvut yhdistivät lopulta hyvin erilaisten tunnelmien visuaaliset maailmat toisiinsa.
Turusen puvut muodostivat oman merkittävän osansa teosten visuaalista maailmaa. Jokainen teos toteutti oman liikekielensä kautta myös omanlaistaan puvustuksen estetiikkaa. Turusen ammattitaito näkyykin mielestäni ennen kaikkea taidossa kuunnella ja havainnoida kunkin yksittäisen teoksen liikekielen ominaislaatua. Puvustuksessa erityisyys, mutta myös Turusen oma näkemys näkyivät toisiaan tasapainottavina elementteinä.
Nykytanssin oopperaillan lavastus, valot sekä puvustus olivat merkittävässä roolissa teosten tunnelmien ja maailmojen rakentamisessa. Oopperan lavalla erityistä huomiota keränneet ei-tanssilliset elementit voidaankin nähdä myös irrallisina, itsessään merkittävinä ilmaisunmuotoina. Niin Valkaman, Leinosen kuin Uotisenkin teoksissa visuaaliset muodot kommunikoivat kuitenkin myös keskenään synnyttäen teosten ainutlaatuisen ja koherentin maailman.
Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.
