Kuuntelin kesän festivaaleilla lukuisia yleisökeskusteluja. Muistikirjassani erityisen suuret alleviivaukset, kehystykset ja kysymysmerkit saivat pohdinnat siitä, miten nykytanssi juuri tällä hetkellä käsittelee tunteita. Onko liike tunteetonta silloin, kun se ei kosketa?
Kesäisiä muistikirjamerkintojä
Eräässä Pyhäjärven täydenkuun tanssien yleisökeskustelussa nousi esille kommentti siitä, että nykytanssin tunteiden käsittely on nykyisin niin vaikeasti samaistuttavaa. Yhden keskustelijan mukaan tanssi ei välttämättä anna tarpeeksi tarttumapintaa varsinkaan mieskatsojille, joilla ei ole omaa fyysistä kokemusta tanssista. On helpompi mennä katsomaan puhuttua teatteria, jossa ilmaisu on kenties luonnollisempaa tai se tulee lähemmäs arkipäivää.
Useampi paikalla ollut keskustelija jakoi mielipiteen siitä, että tunteiden käsittely on tanssissa ehkä jo liiankin tyyliteltyä. On vallalla trendi, joka muuntaa tunteet niin abstraktille tasolle, että niitä on vaikea tunnistaa.
Mieleni kapinoi heti sitä vastaan, etteikö tunteita voisi käsitellä abstraktilla tanssiliikkeellä. Että eikö tuossa nyt aliarvioida rankasti katsojaa, varsinkin miehiä? Että pitääkö kaiken sitten olla niin ilmiselvää, helppoa ja esille tuotua?
Minua kiehtoo tanssissa juuri se, että on oikeastaan jossain määrin vaikeaa nähdä katsottavaksi tuotu ja hyvin sisäistetty liike täysin tunteettomana. En kiellä sitä tosiasiaa, että esimerkiksi pelkän tanssitaidon esittely herättää parhaimmillaankin vain melko etäiseksi jäävää ihailua. Ei kaikki tanssiminen voi mitenkään yltää sille taiteen tasolle, jonka tarkoitus on elähdyttää, ravistella tai pohdituttaa. Mutta koska ilmaisun instrumenttina on kuitenkin keho, ihmisen koko fyysinen olemassaolon ydin, tunteet on katsojanakin vaikea kokonaan unohtaa tai peräti mahdotonta tehdä niitä olemattomiksi. Minulle tanssiminen kertoo lähes aina jotain ihmisyydestä sinänsä.
Mielestäni teos voi olla hyvinkin abstrakti muuttumatta silti tunteettomaksi. Niinhän erinäiset tunteetkin tuppaavat käyttäytymään: ne pakenevat logiikkaa, sanoja ja monesti jopa ymmärrystä. Luulisi tämän vetoavan erityisesti miehiin, joilla sanotaan olevan naisia enemmän vaikeuksia tunteidensa verbalisoimisessa.
Toisaalta harvoin varsinkaan suomalaisessa pidättyvässä kulttuurissamme tuomme tunteemme julki avoimesti, selkeästi, saatikka helposti ymmärrettävästi. Siksi on mielestäni joskus mielenkiintoisempaa tutkia tanssiteoksen piilotettuja viestejä, sitä pinnan alle pakotettua maailmaa ylenpalttisten tunnemyrskyjen katsomisen sijaan. Tunteita ei tarvitse edes lukea käsiohjelman selityksistä voidakseen samaistua tanssin synnyttämiin monimutkaisiin tunnekokemuksiin. Salaisuutena kai tunteet lopulta kuitenkin pysyvät, ja kaikki salaisuudet tuppaavat olemaan erityisen mielenkiintoisia.
Mutta eikö eräänlainen pakotetun muodollinen tunteiden käsittely ole myös osa todellisuuttamme, jossa pärjäävyys vaatii usein tunteiden peittämistä tai jopa peittelyä? Ja välinpitämättömyyskin on tunne, kuten kylmyys, huomautti väsymätön taidekeskustelukumppanini, psykoanalyytikkokummitätini. Hän kyseenalaistaa ylipäätään ajatuksen tunteiden käsittelystä: ”Voiko tunteita käsitellä… vai vain ilmaista tai peittää… vai vain tyynnyttää tai kiihdyttää… herättääkö… sammuttaako… antaako aavistaa…. rohkaistako… pyytääkö lupaa… yrittääkö ymmärtää niiden logiikkaa…? Erityisen kiinnostavaa on selvitellä sitä, mitä seuraa inhimillisyyden hylkimisestä itsessä tai toisessa.”
Tunteettomuuskin voinee siis lopulta puhua tunteista. Jos esitys ei kosketa, lienee syy usein oikeastaan jossain muussa kuin siinä, ettei teoksessa käsiteltäisi tunteita. Eri asia sitten on, mikä on se käsittelemisen tapa, joka vetoaisi parhaiten muihinkin kuin tanssin ammattilaisiin. Vai onko sillä edes väliä? Voiko tanssi auttaa tunnistamaan tunteita, niiden syntyä, merkitystä, monimuotoisuutta ja vaikuttavuutta juuri sen takia, että se on yhtä abstraktin omalakista kuin tunteet itse?
Tykkää Liikekieli.comin Facebook-profiilista ja jatka keskustelua siellä! Miten nykytanssi Sinun mielestäsi kertoo tunteista? Milloin Sinä viimeksi samaistuit teoksen herättämiin tunteisiin? Kiinnostaako tämä keskustelu eniten vain teatterin aktiivisinta kävijäkuntaa, keski-ikäisiä naisia, vai olisiko tunteiden yleistajuinen, tai yleistajuisempi, käsittely oikeasti avain katsojakunnan laajentamiseen?
Veera Lamberg
Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin päätoimittaja.
