Olin jonkin itselleni merkittävän äärellä. Kotiin palattuani kuuntelin usein ääninauhaa, jonka olimme Venetsiassa nauhoittaneet. Halusin pitää hengissä sitä olotilaa, joka siellä oli vallitsevana. Se oli intensiivistä, herkistynyttä, jonkin äärellä olevaa olemista.
VENETSIA-SARJA
Maaliskuussa 2008 Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen viettivät 10 päivää residenssissä Venetsian Teatro Fondamenta Nuovessa. Taiteilijat ovat pysähtyneet ajattelemaan vuoden takaisia kokemuksiaan Venetsiassa ja julkaisevat tässä kukin yhden kirjoituksen ja residenssiaikana luomansa videon.
Venetsian heijasteita
Venetsiassa viettämästämme residenssiajasta on kulunut nyt vuosi ja muistoni ovat unenkaltaisia, hahmoiltaan epäselviä, ääriviivattomia olioita. Yritän tavoittaa jotain olennaista tuosta ajasta, vaikka sanoilla en yllä sinne, missä olimme. Selvimmin tunnistan Venetsian jättämän jäljen Jossain on jotain teoksessa, jonka työstämisen aloitin heti tuon residenssiajan jälkeen. Siinä eli jotain samankaltaista, joka Venetsiassa heräsi.
Olin jonkin itselleni merkittävän äärellä. Kotiin palattuani kuuntelin usein ääninauhaa, jonka olimme Venetsiassa nauhoittaneet. Halusin pitää hengissä sitä olotilaa, joka siellä oli vallitsevana. Se oli intensiivistä, herkistynyttä, jonkin äärellä olevaa olemista. Ääninauhalla Lauran kummalliseksi vääntynyt ääni kiekaisee: ”The endless state of birth. Not knowing is becoming sensitive, potential. The border between irrational and rational”
Tutkimme yhdessä olemistamme.
Miten toinen ilmenee minulle ja muuttaa minua?
Miten oma olemiseni vaikuttaa toiseen?
Miten muodostumme yhdessä, täällä, nyt?
Miten olen ja voinko olla toisin?
Mihin asti ulotun?
Se, mitä pystyn kuvittelemaan, tulee minulle jollain tavalla todelliseksi. Se on erilainen todellisuus kuin se, jonka aisteillani tavoitan. Silti aistimustodellisuuteenikin aina sisältyy kuvitelmani ja mielikuvani. Se, miten ajattelen jotain, vaikuttaa siihen, miten se ilmenee minulle. Miten monin eri tavoin maailmaa ja olemista voisikaan lähestyä? En ole mihinkään pakotettu, ja silti törmään aina rajoihini ja rajallisuuteeni. Havaitsen aina jotain ja valtaosa jää havaintoni ulkopuolelle.
Oleminen on jatkuvassa muutoksen tilassa olemista. Muodostumme joka hetki uudelleen, ja aina voi olla toisin. Olen yhteyksissä, kohtaamisissa, suhteissa. Ei ole hetkeä ei missään, eikä tapahtumaa ei mitään. Koko ajan on jotain ja minä voin antaa olla ja antautua. Jokainen hetki on uusi. Jotain, jota ei vielä ole ollut. Jotain, jota en vielä ole elänyt. Pyrin asettumaan jatkuvan tuntemattoman ja ennalta kokemattoman äärelle. Elämä tapahtuu nyt. Tämä on minulle the endless state of birth.
Kaupungissa vesi on hallitseva elementti. Kaupunki keinuu ja keinuminen tulee uniin. Keinuminen on liikkeenä rauhoittavaa. Myös silloin kun yritän täysin pysähtyä, tunnen keinumisen sisälläni. Liikettä on mahdoton pysäyttää. Se tapahtuu minusta huolimatta. On paljon hallitsematonta ja hyvä niin. Kaupunki on täysin autoton ja se vaikuttaa voimakkaasti ääniin, ajan tuntuun, kaupungin rytmiin ja tunnelmaan. Kuljemme kaikkialle jalan tai veneellä. Matkalla oleminen on jokapäiväinen seikkailu ja eksymme usein. Välillä tuntuu kuin eläisimme epätodellisessa kuplassa. Kaupungilla on selkeät rajat ja vastaan tulee aina konkreettinen reuna, josta vesi alkaa. Reunalla voi tuntea tuulen ja katsoa miten vesi heijastelee.
Jossain on Jotain käsiohjelmaan esiintyjä Irja-Leena Suhonen kirjoittaa: ”Elämä on ihmeellistä. Minä keinun. Näin on hyvä.”
Venetsian jälkeen minulle alkaa merkitä yhä vähenevässä määrin se, mitä asiat näyttämöllä tarkoittavat tai edustavat. Kiinnostun siitä, miten asiat ilmenevät, miten tapahtuu ja mitä tapahtuu. Minua kiinnostaa itse tapahtuminen ja sen merkityksellisyys on minulle tapahtumisessa itsessään. Pyrin luopumaan arvostelemisesta ja arvottamisesta. Se vaikeuttaa mielipiteen muodostamista ja päätöksien tekoa. Tosi, epätosi, aito, teennäinen, kiinnostava ja tylsä lakkaavat olemasta. Tuntuu että kaikki voisi olla mahdollista, enkä tiedä minkä perusteella valita tai toimia. Jos antaudun vaan ja annan tapahtua, mikä on se, mikä minua ohjaa? Liikumme toisinaan sellaisilla rajoilla, etten tiedä olemmeko täysin harhassa vai juuri ytimessä.
Olen alati muuntuvien impulssien pesäke. En halua kiinnittyä ja silti kaipaan jotain selkeää, rajallista ja hahmottuvaa. Haluan ymmärtää jotain, saada kiinni jostain, mutta ei-ymmärtäminen tuntuu todelliselta. Nyt on näin.
Toisinaan koen ykseyttä. Tuntumaa kokonaisuudesta, jota en pysty käsittämään. Toisinaan vain irrallisuutta ja harhaisuutta.
Silti olen silloinkin.
Eeva Muilu
Eevan video: Venice through Eeva’s eyes
Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen herkemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.
