Marjo Kuusela – Alpo Aaltokosken ja Arja Raatikaisen uusimpien teosten Suomen ensi-illassa oli järjestetty keskustelutilaisuuden sijaan leikkimielinen tanssiraati esitysten jälkeen. Ajatus tuntui hauskalta, joten lupauduin mukaan. Nyt tuntuu tosi ikävältä.
Hyvä tanssiväki,
Kavahtakaa tanssin pisteytyksiä. Viime perjantaina Alpo Aaltokosken ja Arja Raatikaisen uusimpien teosten Suomen ensi-illassa oli tanssin päivän kunniaksi järjestetty keskustelutilaisuuden sijaan leikkimielinen tanssiraati esitysten jälkeen.
Ajatus tuntui hauskalta, joten lupauduin mukaan. Muut raatilaiset olivat tanssitaiteen ulkopuolelta.
Nyt tuntuu tosi ikävältä.
Olin mukana, kuten lupauduinkin, leikkimielellä, annettiinpa siellä vielä pisteitäkin esityksille levyraadin tapaan. Kun kuulin pisteiden antamisesta istuessani siellä yleisön edessä, alkoi tuntua tukalalta, mutta… olen hyvä sopeutuja ja niin annoin mennä. Kadun kovasti. Hävettää.
Ei taiteesta voi antaa pisteitä, en haluaisi enää edes leikkimielellä joutua mokomaan tilanteeseen.
Kun tanssiteosta suunnittelee, tekee, ja harjoittelee, sille antaa monta kuukautta elämästään. Eikä riitä että sille antaa työaikansa. Jokainen ele, käännös ja muutos teoksessa kertoo jotain, jos ei aina yleisölle, tekijälle itselleen kyllä. Se tulee mieleen aamuyön tunteina, kaikki minkä kohtaat elämässäsi panee sinut miettimään, miten sitä voisi käyttää teoksessa.
Tiedän, millä syvyydellä Arja ja Alpo ovat teostaan työstäneet, miten paljon antaneet sille aikaansa, energiaansa ja sieluaan. Sitten tulee tanssiraati, katsoo esityksen kerran, ja miettimättä sen tarkemmin, heti esityksen jälkeen, täräyttää siitä kommenttinsa ja antaa pisteitä. Ei ole oikein.
Minusta on hyvä, että puhutaan, mutta ne puheet heti esityksen jälkeen ovat yksittäisiä huomioita, ehkä hyvän olon tunnetta, kysymyksiä, tunnustelua muiden tunnoista, mielipiteen vaihtoa huomioista ja esityksen kuluista. Kyllä teoksen varsinainen vaikutus, se josta kannattaa julkinen tuomio tai tunnustus antaa, tulee vähän myöhemmin ja pikkuhiljaa, kun on ajattellut näkemäänsä ja sen eri puolia ja itselle syntyneitä tuntoja esityksen aikana ja jälkeen.
Kun raatikeskustelu perjantaina alkoi, sen ensimmäinen tarve oli jotenkin viihdyttää yleisöä, ei toimia rakentavana palautteena tekijöille tai esitystä avaavana kanavana sitä katsoneelle yleisölle. Tämä olisi minusta ollutkin oikein. Silloin olisimme vain antaneet joitakin itsellemme syntyneitä ajatuksia yleiseen tietoon, silloin ei ehkä olisi niinkään keskusteltu siitä, ovatko teokset hyviä vai huonoja, ei annettu kokonaistuomioita, vaan kerrottu, mitä me niissä näimme.
Nyt toimimme tuomareina. En syytä siitä ketään, tilanne jotenkin ajautui siihen. Ja minä, joka olen aina niin toisten vietävissä, vastasin enemmän muiden ajatuksiin kuin sanoin omaa mielipidettäni. Mikä hävettää ja ilettää näin jälkeenpäin.
Kun mietin sanojani jälkeenpäin, niin huomaan, että vaikka kaikki, mitä sanoin pitää paikkansa, ei se kertonut mielipidettäni ja perimmäisiä ajatuksiani teoksista.
Tärkeä oli kuitenkin aluksi puhumani ajatus – ensin Arjan teoksesta – miten siinä näkyi eläin ja Ihminen, kun taas Alpon työssä näin urbaania eläimellisyyttä ja miten tanssijat siinä olivat eläimellisyydessään perin inhimillisiä. Sanat eläin ja eläimellinen, ihminen ja inhimillinen ovat aivan erimerkityksellisiä. Tämä ajatus oli tärkeää ja oikein, koska se oli tuntumaa siitä, miten olin kokenut näkemäni.
Pidin kovasti Flowsta – se tuli minua lähemmäksi kuin parit edelliset Arjan työt. Vaikka sen liikekieli ei ehkä ollut jotain poikkeavan uutta Raatikaista, se tapa, jolla koreografi sitä käytti ja tanssija sitä tanssi, oli upeaa, lämpimämpää ja tuoreempaa, minusta myös hengittävämpää, kuin vaikkapa enteessä. Salaperäinen eläin puuviidakossa ja naaraseläin butoa lähenevällä tyylillä, olivat upeasti tanssittuja ja tarkkaan ja harkitusti koreografioituja. Sanon aina ,että minä haluaisin teoksillani kuvata jotain ihmisestä – tässä Arja esittämällä eläintä oli vahvasti ihminen.
Lintuaiheet jäivät minulle vieraammiksi, samoin esityksen loppu, joka ei oikein vaikuttanut, vienyt asioita yhteen – ehkä ei ollut tarkoituskaan – se on yksi tapa lopettaa. Lisäksi kaikki se leikki tilalla – alun tilan muovaaminen ja kasvojen ja kämmenien häiväisyt terävässä punaisessa valokäytävässä olivat hienoja kokemuksia.
Alpon työ taas oli rohkea kuin mikä. (Tarkoitan nyt rohkeudella uskallusta lähteä etsimään näin monelta suunnalta uusia asioita, ja luopumista joistakin omista vuosikausia hyviksi osoittautuneista tavoista tehdä esitys – tunnen tilanteen). Kaikki pienet ajatukset, jotka synnyttivät parien kohtaamisia, sooloja, eroja ja tapaamisia. Niissä näkyi tämä uusi liikkeellinen ajattelu, oli tehty työtä ja kehitetty uudenlaisia kulkuja. Kun se kaikki huipentui lopun kuviksi taustaseinällä, tuntui, ettei sen jälkeen ollut enää helppoa jatkaa taas tanssilla. Ymmärrän kuitenkin myös, ettei kuvien kaltaiseen antikliimaksiin oikein voi lopettaa. Se vaati itselleen kommentin ja vaikka sanoin, että loppu oli turha, ei sitä ollut, se vaan ei pystynyt teholtaan nousemaan kuvien tasolle ja jäi sitten vaisummaksi, eikä ehkä päässyt kertomaan – tai sanotaan, että katsoja ei jaksanut seurata – miksi tekijä viimeisen tanssinsa ajatteli.
Minusta suurin ongelma tätä valveunta katsellessa oli se vanha totuus, että kun kritisoidaan jotakin tekemällä se kritisoitava asia erittäin hyvin, asia alkaa tuntua ”makeelta”. Eihän voi kritisoida discotanssia tanssimalla pirun huonosti, mutta ei myös tanssimalla pirun hyvin – se on selvä. Vaan miten sitten?
Kummatkin esitykset liikkuvat aivan omassa kategoriassaan, ovat niissä hyviä, mutta hyviä myös missä tahansa kategoriassa. Ja kun taidetta ei voi kategorisoida, ei siis anneta numeroita.
Haluaisin nähdä molemmat uudelleen ilman miettimistä, mitä niistä sanoa, tosin ehkä valveunen hiukan lyhyempänä ja Flow:n ilman väpäjävää digivaloa.
(HUOM – sen sijaan ihanaa Arjan väpäjävää passé-nilkkaliikettä tanssin loppupuolella olisin katsonut useamminkin.)
Eli – pidin molemmista teoksista paljon, viihdyin niitä katsomassa ja ihailin tanssijoiden otetta ja taitoa.
Marjo Kuusela
tanssitaiteen professori, opetusalana koreografia
Kuva: Tanja Ahola
Lue myös:
Teemu Kyytisen ja Donald Huteran teosarviot
