Liisa Risu – Ajatuksia Merleau-Pontyn esseestä Silmä ja mieli.
Olen itse sen verran littana ja konkretiaan taipuvainen, että turhaudun aistitun ylittävän spekulaatiosta tai liitän sen välittömästi mielikuvituksen alueeksi.
Lue myös osa 1
Kuva: Valtteri Raekallio
Olen itse sen verran littana ja konkretiaan taipuvainen, että turhaudun aistitun ylittävän spekulaatiosta tai liitän sen välittömästi mielikuvituksen – äärettömän mielen alueeksi. Vaikka perusajatus jostain aistitun ohittavasta ulkopuolisesta onkin täysin realistinen. Ruumiillisena ja sen mukaisesti varustettuna olentona emme sitä kuitenkaan voi tavoittaa – siitä tietää. Uskon asiat pysyköön uskon asiana. Ja siksi en kykene mieltämään taidetta väylänä metafyysisen (ainakaan mitenkään teologismaisesti virittyneen metafyysisen) näyttäytymiselle.
En toisaalta myöskään pysty ajattelemaan, että se voisi tavoittaa olevaksi ja näkyväksi mitään, mihin katsoja ei itse alunperin usko tai mitä hän ei tunnista. Ja suoraan sanoen kaikinainen mystisen etsiminen ja esilletuonti tuntuu ajoittain kuuseen kurkottamiselta kun meille näyttäytyvästäkään emme kykene erottamaan sävyjä tai kaikkea mikä on. Pikemminkin pidän näkemisen kouluttamisen tärkeänä osana sen kuorimista ennakkoasenteista ja taustavaikuttajista.
Tämä lienee jonkinsortin kotifenomenologiaa. Se on ensiarvoisen tärkeää improvisaatiossa, jota toivoisin tarkaan rakennetunkin aina sisältävän, mutta myös yhteydessä teoksen mahdollisesti luotaamaan tulkintapotentiaaliin. Merkityksiä syntyy jos asioita ei pidä ennalta annettuina, jos niihin ei liiaksi totu, jos tanssi ei kuole konventioidensa itsestäänselvyyteen – ja tämän sisältämään mukavuudenhaluun. Tähän voisi hakea kenties tukea M-P:ltä sanonnasta ”Maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea ilman minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen.” Mielestäni tämä vain lisää näkemisen haastetta.
Merleau-Ponty arvostelee, että ”Tieteellinen ajattelu rajoittuu tietoisesti niihin tiedonhankintaan liittyviin tekniikoihin, jotka se itse keksii. Kysymys on pitkälle työstetyistä ilmiöistä, joita tieteelliset laitteet pikemminkin tuottavat kuin rekisteröivät.” Vastaavasti voisi kysyä mihin inhimillinen tiedonhankinta rajoittuu ja toisaalta miten taiteen keino herkistää aisteja on erilaista kuin tieteen keinot laajentaa aistittavamme tai tajuamamme reviiriä.
Taiteella on kuitenkin voimakkaampi linkki sisäisiin maailmoihimme ja sitä kautta tulkinnat kenties ovat subjektiivisempia, yhtä aikaa sekä suljetumpia että avoimempia kuin tieteen tulkinnat. Mutta myös tieteen sisällä ymmärretään tulkintojen avoimuus – teoriat ovat alati muuntuvia, käsitys maailmasta on jatkuvassa liikkeessä ja siten avoimempaa kuin taiteilijamaallikosta äkkiseltään tuntuisi. M-P:n mukaan ”tieteellinen ajattelu on vallannut psykologian nimissä itselleen sen alueen, missä syntyy yhteys omaan itseen ja olevaan maailmaan” Tällä hän mahtaa arvostella tieteen ominaisuutta olla vain ulkopuolista selitystä kokemisen ja tekemällä olemisen sijasta.
M-P intoutuu aistihavaintojemme ulkopuolella olevasta maailmasta. ”Olemme osa sitä, se on ihmisen transendentiaalinen eksistenssi, jossa olemme olemassa itsemme ulkopuolella” (Toisaalta myös esimerkiksi sosiaalisessa todellisuudessa olemme olemassa kehomme rajojen ulkopuolella vaikkapa muistoissa, tallenteissa ja teksteissä) M-P tuntuu väittävän, että taiteen aluetta on juuri havaintojemme ulkopuolinen. ”Taiteilijat (Cezanne ja Giacometti) etsivät juuri tuota metafyysistä, näkyvän maailman ulkopuolista todellisuutta teoksissaan… Se on paikka, jossa ajatuksemme eivät ole vielä tulleet teoksen ja maailman väliin.”
Saatan seurata tätä metafyysisen viittausta esitietoiseen mutta se, että M-P animoi tuon meille paljastumattoman nimeämällä sen suurelle alkukirjaimella kirjoitetuksi Olevaksi – jonkinlaiseksi avoimeksi ja pakenevaksi, teologiselta haiskahtavaksi entiteetiksi – on minulle liikaa. Lituskana joudun toteamaan, että minulle inhimillisen kokemuspiirin ulkoinen mieltyy pelkästään fyysiseksi. Sen mysteeri ei mielestäni mitenkään pienene tästä fysikalistisesta näkökannasta.
Luonto osoittaa jatkuvasti kertakaikkista monimutkaisuuttaan sekä toisiaan risteävinä järjestelminä että niiden verkostoina. Taiteilija ja subjekti yleensäkin on se linkkiasema, jonka kautta risteävien verkostojen polku muotoutuu minän liikkuessa fyysisessä, mentaalisessa sekä erilaisissa abstraktiojärjestelmissä. Tämän eri todellisuuksien verkon voi toki nimetä olevaksi, mutta kenties ilman personoivaa suurta alkukirjainta. Jo fyysinen todellisuus on niin monimutkainen, että ehdotukseni taiteen olemisen paljastumisen keinoksi on intuitiokertymän ja sattuman käyttö. (Intuition miellän muuntuvaksi – kehittyväksi tai surkastuvaksi – ja henkilökohtaiseksi. Muuntuvuutensa vuoksi intuitiollakin on linkki tietoiseen. Samoin kuin käsityötaidolla, sekä käden että silmän.)
Merleau-Ponty kirjoittaa kiinnostavasti tilasta. Onhan hänen mielestään piirros juuri tilan taidetta paperilla. ”Tila on todistus siitä, että on olemassa mahdollisuus olla jossakin… Ruumis on malli kaikelle olemassaolevalle tilalle.” — kenties myös kaikelle materiaalisuudelle ja sen käyttäytymiselle.
Koemme tilan kolmen toisiinsa kohtisuorassa olevan akselin rakennelmana. Joskus hämärinä hetkinä luonto- tai taidekokemuksen äärellä saatan kuitenkin hetkeksi taipua ymmärtämään, että se ei välttämättä ole tilan olemisen ominaisuus vaan pelkästään meidän mallimme hahmottaa sitä. Saatan hetkeksi kuvitella, että maailma olisi toisenlainen jos siinä ei olisi vaikkapa suoran kulman ominaisuutta. Tästä voin löytää jotain hämärästi M-P:n tosiolevaan viittaavaa. Mutta sen äärellä eksyn pikemminkin Sartren ehdottamaan merkityksettömään tyhjyyteen kuin johonkin ”pyhään” tai merkitsevään kokonaisuuteen.
Merleau-Pontyn tilaa ja syvyyttä koskevat ajatukset ovat kuitenkin inspiroivia. Nykyaikana ruumiillisuutemme mahdollistaman tajun tilasta voi laajentaa käsittämään myös tiloja, joissa ruumiimme on omassa todellisuudessaan samankaltainen kuin mielentilamme tai virtuaalitilat omissaan. Innoittuneena väänsin pienen kotiteesin sanan ja liikkeen yhteydesta kolmannen ulottuvuuden luojana: Syvyys syntyy kenties siinä liikkeessä, joka syttyy muodon ja merkitysten keskinäisestä läheisyyden ja etäisyyden tanssista – pistemäisesti sijaitsevan keskinäisen harmonian rakentaman sekä asioiden etäisyyden aiheuttaman ajoittaisen sortumisen tai venymisen vaihteluista. (Tämä vaatii vielä käytännön sovellusten sekä selkeän työkielen kehittelyä, jottei jäisi pelkästään kirjoitetun todellisuuteen.)
Alkureaktiostani huolimatta Merleau-Pontyn essee Silmä ja mieli antaa runsaasti impulsseja ajattelulle. Tätä kirjoittaessa huomasin kuitenkin itsestäni, että kirjoittamisen todellisuudessa totuusarvo on häilyvä ja rajalinjat kovin heppoisasti ylittyviä. Käsitteet ovat liukkaita kuin saippua ja lauseiden koristehakuisuus lähes vastustamaton. Koen, että kirjoitamalla itsensäkin huijaaminen on yllättävän lähellä joka hetki. Miten on tanssin laita?
Liisa Risu on Helsingissä asuva tanssija ja koreografi. Hänen uusin teoksensa on Zodiakissa tammikuussa 2005 nähty Metri.
Kuva: Riku Virtanen
