Tanssin tiedotuskeskuksen juhlaseminaarisarjan päätös käsitteli taiteen laatua ja laadun arviointia. Minut oli kutsuttu seminaariin yhdeksi panelisteista. Keskustelu polveili aiheessa ja aiheen liepeillä ristiin rastiin ja jätti varmasti monelle kuulijalle vähän onton olon. Sanoiko kukaan mitään uutta? Päästiinkö asiaan? Itse koin olleeni aika huonosti valmistautunut panelisti.
Seminaarin jälkeen muistin erään toisen seminaarin, jossa ruotsalainen lastenteatterikriitikko Ylva Gislén kertoi siitä, miten hän arvioi lapsille suunnattujen esitysten laatua. Löysin muistiinpanoistani Gislenin kolme kysymystä, joihin hän lapsille suunnattua esitystä seuratessaan etsii vastauksia:
- Avaako esitys lasta ympäröivän todellisuuden niin kuin se on, vai eristääkö se lapsen todellisuudesta?
- Kantaako esitys vastuunsa, vai siirtääkö se sen lapsikatsojan kannettavaksi?
- Heijasteleeko esitys todellisuutta siten että lapsi voi itse täydentää sen, vai pitäytyykö esitys ahtaiden elämänohjeiden jakelemisessa?
Kuluneen viikon aikana olen miettinyt, voisiko näitä Gislénin kysymyksiä varioida siten, että niistä voisi luoda myös aikuisille suunnattujen tanssiesitysten puntaroitiin soveltuvia vastaavia. Voisiko tanssiesitysten laatua arvioida esim. tällaisten kysymysten avulla:
- Avaako esitys katsojalle laajempaa fyysistä todellisuutta vai käsitteleekö esitys asioita, jotka pätevät vain tanssitaidekontekstissa?
- Kannustaako esitys katsojaa fyysiseen itseilmaisuun vai onko esityksen heijastamassa arvomaailmassa tanssin estradi varattu vain ammattilaisille / tanssin taitureille?
- Askarruttaako esitys katsojan mielikuvitusta, tunteita ja ajattelua vai onko katsoja vain mykkä todistaja, ellei peräti harjoitussalin peili?
- Onko katsomiskokemuksen katsojassa synnyttämät fyysiset ja psyykkiset prosessit suorassa suhteessa esitykseen vai vain sattumanvaraisia, eli pakottaako esitys katsojan reagoimaan vai jättääkö se katsojan ”kylmäksi”?
- Ajaako esitys katsojan luovaan konfliktiin vai onko esitys itse itsensä selittävä / vesittävä?
Samalla kun muotoilin näitä varsin tarkoituksenhakuisia dikotomioitani, tunsin voimakasta halua puolustaa kaikkia olemassa olevia, menneitä ja tulevia tanssiesityksiä. Se että tanssiesityksiä ylipäätään on, on mielestäni pyhää.
Eräs itävaltalainen ystäväni totesi kerran, että teatteri on siitä kummallinen taidemuoto, että aivan kaikella on paikkansa näyttämöllä. Halusin lisätä tähän, että kaiken laatuiset esitykset myös tarvitsevat toisiaan. On oltava olemassa harrastajien, ammattilaisten, erityisryhmien, viihteen, korkeataiteen, kansantaiteen, yhteisötaiteen jne. esityksiä, jotta olisi olemassa elävää tanssikulttuuria. On oltava perinnettä ylläpitävää ja uudistavaa tanssitaidetta, koska tanssi on katoavaa hetken taidetta.
Aivan aivan, mutta enkö silti aika usein pitkästy tanssia katsoessani? Pitkästyn, mutten ehkä ole kovinkaan objektiivinen katsoja. Ovathan ne tanssiesitykset, joita olen pitänyt itselleni yhdentekevinä, usein niitä, joista varsin suuri yleisö pitää ja jotka ovat myös useimmiten suurella rahalla tuotettuja. Olen siis kade ja siksi katsojana puolueellinen.
Totta, mutta ankarammin saatan pitkästyä seuratessani niitä esityksiä, jotka asemoivat itsensä marginaaliin ja näyttävät toistuvan vuodesta toiseen samanlaisina, kriittistä näkemystään maailmasta puhki kulunein keinoin paasaten ja tukeutuen pitkiin ja teoreettisiin vuodatuksiin kuin ylipainoinen kainalosauvoihin. Entäs sellaiset hupsut provokaatioesitykset, jotka tuntuvat keskittyvän yleisön naurattamiseen ja varovan kaikkea mahdollisesti vanhahtavalta vaikuttavaa liikeilmaisua kuin katukivien rakoja välttelevät neurootikot Stokkan takana? Onhan näitä, trendikkäitä ja ohukaisia. Ja enkö aika usein pitkästy myös omia teoksiani seuratessani?
Laatuseminaarissa kuultiin British Arts Councilin tanssiosaston johtajan Janet Archerin alustus siitä, miten laadun arviointia on Briteissä lähestytty valtion toimesta. Archerin kertoi mm. että Arts Council kysyy tukemiltaan yhteisöiltä, miten he itse määrittelevät menestyksensä. Mikä on ollut tekijöiden tavoite ja onko se saavutettu? Tämä on mielestäni hyvin olennaista taideyhteisön toiminnan laatua arvioitaessa. Mutta kuka rohkenisi määritellä tavoitteensa esim. pyrkimyksenä herättää pahennusta suuressa yleisössä ja kerätä murskakritiikkejä sovinnaisilta kriitikoilta jatkossakin, jotta tanssikulttuurimme ei yksipuolistuisi? Archerin alustuksen perusteella tämänkin voi tehdä par excellence.
Tuomo Railo
Artikkeli on ilmestynyt Suomen tanssitaiteilijain liiton Liitos-jäsenlehdessä.
