Melkein kahden kuukauden harjoitusprosessi, kaksi viikkoa esityksiä. Eli intoa ja treeniä, hikeä, naurua ja kyyneleitä, intensiivistä yhdessäoloa, yrittämistä ja irtipäästämistä, löytämistä ja hävittämistä – mm. Ja sen jälkeen se tavallinen tarina: se oli sitten siinä. Esitykset loppuvat, työryhmä hajaantuu ja jatkosta ei ole mitään tietoa.
Esitysten jälkeinen tyhjyys ja oppimisen tie
Taiteilijan, niin siis tanssijankin elämässä luomisprosessien jälkeiset tyhjyyden ja joskus jopa oman mitättömyyden kokemukset kuuluvat asiaan, ovat yhtä tavallisia kuin oivalluksen ja saavuttamisen hetketkin. Ja kuitenkin joskus tuntuu, että tuo tyhjyys… iskee ennen kokemattomalla voimalla: ”mitään tällaista en sentään ole koskaan kokenut aikaisemmin”.
Kuvat: Mike Koloska
Ja vaikka keskustelu lähimmäisten kanssa todistaa, että tällaista on koettu ennenkin, on kokemuksen ainutkertaisuus syvä ja todellinen tässä ja nyt. Kokemus on samankaltainen kuin tulla rakastettunsa hylkäämäksi – tai jopa jonkun läheisen kuolema (anteeksi jos loukkaan tällaisella vertailulla jotakin, nyt minusta vain tuntuu juuri tältä). Ja aivan samoin kuin kuollut ihminen jatkaa elämäänsä rakkaittensa mielissä, myös taiteellinen prosessi ja taideteos voivat jatkaa elämäänsä sen tekijöissä, joskus myös sen kokijoissa. Toisinaan esiintyvä taiteilija saa myös onnekkaasti palata teoksen pariin uudessa ajassa ja tilassa.
Mutta entä Nyt? Entä jos tässä ja nyt en jaksaisi ajatella mitään tulevaa projektia? Entä jos minua ei kiinnosta edes suunnitella tulevan kesän matkoja ja kursseja? Minut on imetty tyhjiin, olen itse imenyt itseni tyhjiin, olen antanut ja antautunut, jäljelle on jäänyt märkä rätti.
Kuvassa Anna Sochacka, Linda Priha, Iiris Raipala ja Satu Herrala
Kirjoitan tätä tekstiä Monogram -teoksen esitysten päätyttyä toukokuun 2011 lopussa. Toimin teoksessa tanssijana ja esiintyjänä, enkä siis suinkaan suurimpana ideoijana tai vastuun kantajana. Tästä huolimatta Monogramista tuli minulle erityisen rakas ja merkittävä teos sekä henkilökohtainen matka. Eniten tähän ehkä vaikutti se, että teos koostui pääosassa sooloista, joita työstettiin hyvin dialogisessa prosessissa koreografi Tomi Paasosen kanssa.
Vaikka siis koreografin alkuimpulssi oli erittäin selkeä ja tarkkaan rajattu, pääsin tanssijana ja esiintyjänä vaikuttamaan paljon oman sooloni muotoutumiseen ja erityisesti lopulliseen ilmentymiseen lavalla ja esitystilanteessa. Jollain ihmeellisellä tavalla Tomi osasi sekä antaa valtavan paljon vapautta ja luottamusta että ohjata teosta tarkasti haluamaansa suuntaan.
Tämä prosessi jatkui poikkeuksellisen intensiivisenä myös läpi koko esityskauden siten, että ennen jokaista esitystä me tanssijat kävimme ”koreografin vastaanotolla” sekä yksinään että ryhmänä. Jokaiseen uuteen esitykseen lähdettiin joidenkin uusien ehdotusten kera ja haastavuudessaan tämä työmetodi sekä syvensi teosprosessia että kehitti koreografin ja tanssijoiden välistä luottamusta entisestään.
Koreografin vastaanotolla, kuvassa Tomi Paasonen ja Linda Priha
Sitten esitykset loppuivat, työryhmän jäsenet hajosivat nopeasti jokainen omille teilleen ja parin päivän sisällä loppui myös ulkopuolisten ihmisten kiinnostus keskustella teoksesta. Henkilökohtaisesti minulta loppuivat samalla työt ilman mitään selkeää tietoa tulevista projekteista. Olen tyhjän päällä, jälleen.
Jatkuvassa epävarmuudessa ja luopumisen tilassa eläminen on raskasta. Jatkuva olosuhteiden, työryhmien ja työympäristöjen muuttuminen väsyttää. Samalla epävarmuuden ja muutoksessa elämisen voi kokea lahjoina, suurina oppimisen paikkoina elämässä. Elämä itsessään kun on jatkuvaa muutosta, jossa varmaa on ainoastaan syntymä ja kuolema.
Niinpä olen kaiken tämän post performance -tyhjyydenkin keskellä kiitollinen siitä, että olen suunnannut alalle, jossa joudun ja saan elää jatkuvassa kysymisen tilassa. Uskon, että tämä kasvattaa kykyäni hyväksyä muutoksen tila myös ympärilläni ja esimerkiksi kehossani (näin 30 arvokkaan iän juuri saavutettuani..?) sekä kehittää empatiaani omaa ja toisten ihmisten luopumisen tuskaa kohtaan. Ehkä tämä kaikki jopa valmentaa minua kohti sitä lopullisen luopumisen hetkeä – jotta voisin tyynin ja kiitollisin mielin luopua tästä elämästä sitten kun aikani on tullut.
Juuri nyt en vielä ole näin valaistunut. Tässä ja nyt minua pelottaa sekä kaiken tyhjyys että oma mitättömyyteni. Niinpä luulen, että aikani ei tule aivan vielä, vaan minun tulee kasvaakseni heittäytyä ja rakastua vielä moniin projekteihin ja moniin ihmisiin, luopua vielä monesta projektista ja monesta ihmisestä…
Linda Priha
Kirjoittaja on tanssin ja elämän ikuisuusopiskelija. ”Miten pysyä aina kiinnostuneena? Aina ihmettelevänä? – Etsien harmoniaa keskellä kaaosta ja kaaosta keskellä harmoniaa. ” Priha valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta syksyllä 2008. Viime aikoina hän on mm. esittänyt omaa sooloaan …of my PunkLoveRockChild (ensi-ilta KokoTeatterissa joulukuussa 2010) , työskennellyt tanssijana Satu Tuittilan koreografiassa sekä järjestänyt Skiing on skin –festivaalia. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).
