Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaali käynnistyi kunnolla sunnuntaina 22. heinäkuuta. Vuoden 2012 festivaali on taiteellisen johtajan Alpo Aaltokosken viimeinen vuosi, jonka jälkeen johtajuus siirtyy Liisa Pentille.
Järjestyksessään 21. festivaalin ohjelmistosta löytyy moninaisia teemoja, kuten keskittymistä ihmisen sisinpään ja tanssitaiteen avaamista uusille lähtökohdille ja tiloille. Itse olen festivaalilla ensimmäistä kertaa, mukanani Vuoden Tanssikuva 2011 -kilpailun näyttelykuvat. Katson päivittäin kolmesta neljään esitystä. Tässä artikkelisarjassa kirjoitan katsomiskokemuksistani.
Sunnuntaina ohjelmistossa olivat Kekoni & CO:n Laguna – Lähempänä sydäntä, bolivialaisen Carmen Collazos Moyanon Avanza, Katja Lundénin Norsun Elämää, Joona Halosen Worry Doll, Mammu Rankasen ja Kansallisbaletin Taivaaseen Juurtunut Puu sekä Kaari Martinin Korppi ja Kello. Itse näistä näin muut paitsi Kansallisbaletin ja Martinin teokset.
Päivän esityksistä Kekoni & CO:n Laguna – Lähempänä sydäntä on kiinnostava esimerkki tanssin, tieteen ja paikallisen teollisuuden yhteistyöstä. Aamun lehdistötilaisuudessa Alpo Aaltokoski, koreografi Petri Kekoni ja Pyhäsalmen kaivoksen johtaja Kimmo Luukkonen korostivatkin, että yksi lähtökohta teokselle oli aktivoida yhteistyötä festivaalin ja paikallisten toimijoiden välillä. Kaivoksen puolesta yhteistyöllä juhlistettiin myös kaivoksen 50-vuotisjuhlavuotta.
Teos tapahtuu 1400 metrin syvyydessä sijaitsevassa luolastossa, johon rakentuu viisi erilaista näyttämöä. Esitys on yleisölle vapaa katsomiskokemus, jossa saa itse omaan tahtiin kulkea ja päättää mitä katsoo ja miten pitkään. Liikkeellisesti työryhmä on inspiroitunut syvälle sisinpään kaivautumisesta. Kaikissa viidessä näyttämötilanteessa toistuukin osittain sama liikemateriaali, hieman varioiden. Käsien ja jalkojen voimakkaat heitot ja ojennukset, koukistukset ja kiertymiset, keskivartalon kyyristymiset ja ojentautumiset, voimakkaat henkäykset ja huohotukset. Liike lähtee maasta, jaloista ja keskivartalosta. Valo- ja äänisuunnittelulla luodaan vaikuttavia tunnelmia, joilla kylmään, kovaan ja teolliseen tilaan tuodaan uusia ulottuvuuksia. Luolaston voi nähdä eräänlaisena alitajunnan tilana ja kuvauksena.
Katsojalla on vapaus kiertää teosta niin moneen kertaan kuin haluaa. Tällaisen vapauden antaminen on toisaalta kiinnostavaa, mutta toisaalta myös haastavaa katsojalle. Itse jätin kierroksen yhteen kertaan, vaikka tuntuikin, että teosta olisi jaksanut katsoa ja kiertää loputtomiin. Haastavaa vapaassa katsomiskokemuksessa onkin se, ettei katsoja välttämättä tiedä, mitä haluaa katsoa. Yhteen näyttämöön on vaikea pysähtyä ja keskittyä, kun tietää, että muitakin on vielä nähtävänä. Näin ainakin kävi omalla kohdallani. Toiselle kierrokselle taas en uskaltanut, koska en halunnut riskeerata ensimmäistä vaikutelmaa.
Näin jälkeenpäin ajatellen melkein hölmö ristiriita, jonka tuotti vapaus määrittää oma katsomiskokemuksensa. Vastaavaan tunteeseen olen törmännyt muissakin esityksissä, joita saa oman mielensä mukaan kiertää. Tällöin teoksesta kokonaisuutena on haastavaa saada otetta, kun katsojana on vastuussa siitä, milloin kokemuksensa päättää. Laguna – Lähempänä sydäntä teoksen kohdalla jäin kaipaamaan lisää, harmittelin, että nousin hissillä ylös ja en vielä jäänyt etsimään selkeämpää loppukliimaksia. Toisaalta tässäkin on puolensa. Näin teos jäi vielä mielessäni elämään ja herättämään ajatuksia vapaasta katsomiskokemuksesta.
Illan muissa esityksissä sain istua perinteisesti ja turvallisesti katsomossa. VPK-teatterin yhteisillassa Katja Lundénin Norsun Elämää rinnasti lämminhenkisesti norsun ja ihmisen. Flamencotanssijana Lundén edusti festivaaliohjelmistossa taidetanssin avausta nykytanssista poikkeaville lähtökohdille. Esityksen kohdalla jouduin toteamaan oman rajoittuneisuuteni nykytanssiin ja kykenemättömyyteni arvioida tai arvostaa flamencoon pohjautuvaa liikettä. Vahvat aksentit, jalkojen kopistelu, sormien napsautukset ja intensiivinen katse tukivat hauskasti nauhalta kuultua kerrontaa norsun ja ihmisen mittasuhteista ja tavoista. Toisaalta kuitenkin yhteys jäi hieman avoimeksi ja flamencoon pohjautuvasta liikkeestä jäi ennemmin mieleen tekniikka kuin tunne.
Täten yhteisillan toinen teos, bolivialaisen Carmen Collazos Moyanon koreografia Avanza tuntuikin helpommin lähestyttävämmältä. Teoksessa Collazos on kuin oman kehonsa ja liikkeensä armoilla. Jalat ja varpaat vievät väkisin eteenpäin seuraten näyttämölle vedettyjä valkoisia teippejä ja niiden muodostamaa kuviota. Kengät vaihtuvat korkkareista varvastossuihin ja saappaista villasukkiin. Lopulta vapautuessaan ulkoisista vaikutteista, repiessään valkoiset teipit ja rytätessään ne kenkien kanssa palloiksi tanssija vapautuu ja kävelee paljainjaloin ulos näyttämöltä ja teatterirakennuksesta. Itse vaikutuin teoksessa Collazosin kyvystä tanssittaa varpaitaan ja antaa niiden johtaa liikettä.
Omalla kohdallani illan viimeinen esitys, Joona Halosen Worry Doll, piristi taas aiemmista esityksistä poikkeavalla, vahvasti akrobaattisella liikkeellä. Teos on Arctic Dance Circlen yhteistuotanto, jossa tanssijat ovat nuoria tekijöitä Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Nimensä mukaan koreografian inspiraationa on arjen huolet, mutta Halosen akrobaattinen, melkein väkivaltainenkin, kehon voimaa ja taipuisuutta hyväksi käyttävä liikekieli esittää pään sisällä painavat huolet tanssijoiden kehoissa humoristisen groteskilla tavalla. Katsomoon välittyy tunne jatkuvista esteistä ja vaikeuksista, joita tanssijat yksilöinä ja yhdessä, suhteessa toisiinsa kohtaavat. Huolet saavat naaman vääntymään, pomputtavat paikasta toiseen ja aiheuttavat lukkoja, joiden avaamiseen tarvitsee muiden apua. Teosta on vapauttavaa katsella ja samalla todeta omien huoliensa naurettavuus. Tanssijat toimivat siis eräänlaisina huolinukkeina, jotka ainakin hetkellisesti auttavat katsojaa hymyilemään omille huolilleen.
Kokonaisuudessaan festivaalin ensimmäinen päivä tarjosi vaihtelevia katsomiskokemuksia, joissa pääsi itsensä haastamaan, joutui toteamaan omat rajoitteensa, sai haltioitua kehon pienempienkin lihasten liikkeestä ja heittää huolensa hetkellisesti menemään.
Saara Moisio
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.
***
Kekoni & CO: Laguna – Lähempänä Sydäntä
Koreografia ja konsepti: Petri Kekoni
Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
Pukusuunnittelu:Monika Hartl
Lavastus- ja tilasuunnittelu: Petri Kekoni, Mikko Hynninen
Tanssijat: Meeri Altmets, Janne Aspvik, Soili Huhtakallio, Jaana Kovanen, Tuomas Mikkola, Viivi Niiniketo,Sofia Simola, Satu Rinnetmäki, Elisa tuovila, Ulla Väätäinen
Katja Lundén: Norsun Elämää
Koreografia ja tanssi: Katja Lundén
Musiikki: Noel Saizonou, Maria Puusaari, Enrique Morente, Vicente Amigo
Kertojaääni: Sari Mällinen
Äänisuunnittelu: Ilari Suonpää
Valosuunnittelu: Ainu Palmu
Carmen Collazos Moyano: Avanza
Tanssi ja koreografia: Carmen Collazos
Joona Halonen: Worry Doll
Koreografia: Joona Halonen
Tanssi: Hanna Kivioja, Elin Lysholm, Minttu Pietilä, Pasi Seppä, Tove Standal, Emilie Birkenes Thun
Visualisointi: Hanna Käyhkö
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Pukusuunnittelu: Heidi Kesti
