Yleisö rakastaa musikaaleja ja teatterit tekevät niillä rahaa. Musikaalit ovat viihdettä isolla V:llä, siitä ei liene epäilystä. Kansa kulkee ja kassat kilisevät. Kassamagneetit herättävät kuitenkin aina epäilyjä. Kysyin kolmelta tanssijalta, millaista on olla mukana musikaalissa ja mistä ennakkoluulot johtuvat.
Niissä täytyy olla jotain vikaa, ajattelevat kulttuuri-ihmiset ja nyrpistävät nenäänsä, kun kuulevat sanan musikaali. Heille musikaali on lauantai-illan viihdettä, jossa ei ole nimeksikään draamaa, jossa lauletaan kevyttä viihdemusiikkia ja nähdään vähäpukeisia naisia. Tämän he osaavat sanoa usein ennakolta, näkemättä yhtään musikaalia. Pahinta heille on se, että liian moni ’tavallinen katsoja’ pitää musikaaleista.
”Tanssi on musikaalille kuin hiiva pullataikinalle. Tanssikohtaukset kohottavat, ne rytmittävät ja tukevat musikaalin tarinaa”, sanoo Helsingin Kaupunginteatterin tanssija Heidi Naakka. Musikaalit ovat tanssijoille merkittävä työllistäjä.
Heidi Naakka ja Sofia Hilli saapuvat kaupunginteatterin tyhjään aulaan. Sami Paasilaa ei vielä näy. Illalla heillä on Viulunsoittaja katolla –musikaalin ennakko. Naakka ja Hilli ovat kokeneita tanssijoita. Hilli kiinnitettiin Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmään vuonna 1998 ja Naakka tuli taloon 2006. Sinä aikana he ovat olleet mukana monissa suuren näyttömän musikaaleissa mutta myös Helsinki Dance Companyn omissa produktioissa. Hikeä on virrannut mm. Les Miserablesissa, Evitassa, Kaunottaressa ja hirviössä, Wickedissä, Tuhkimossa ja The Producers –musikaalissa. Sami Paasila on freelancer, joka kuuluu kansantanssiryhmä Tsuumin perustajiin ja teki musiikkiteatteria Oulussa, kun ohjaaja-koreografi Markku Nenonen pyysi häntä mukaan HKT:n musikaaliproduktioon. Sen jälkeen töitä on riittänyt. Nyt kaikki kolme tanssivat HKT:n musikaalissa Viulunsoittaja katolla.
Mitä musikaalitanssijan pitää osata? Täytyykö jalan nousta korvaan ja täytyykö osata laulaa kuin lintu? ”Ei tarvitse, mutta jos pitää valita kahdesta tasavertaisesta tanssijasta, joista toinen osaa laulaa ja toinen ei, se valitaan, joka osaa”, sanoo paikalle ehtinyt Sami Paasila. Aivan pakollinen laulutaito ei ole, mikrofoni voidaan jättää myös pois, jos laulaminen ei luonnistu. Helsingin Kaupunginteatterissa on tarjolla lauluopetusta kaikille halukkaille. Tanssijalle on aina mukava lisä musikaalissa, jos saa replikointi- tai lauluosuuden, oman hetken, sanoo Sofia Hilli.
”Musikaalitanssijalla täytyy olla taju isommasta kokonaisuudesta. Täytyy osata hahmottaa tila ja löytää oma paikkansa. Musikaaleissa tarvitaan hienoja esiintyjiä, mutta mitä se sitten on, on oma juttunsa”, pohtii Heidi Naakka.
Musikaalit esitetään yleensä suurella näyttämöllä ja se on armoton. ”Kaikki, mitä siellä tapahtuu näkyy katsomoon. Pienikin epäröinti muuttuu suureksi”, toteaa Sofia Hilli.
”Jokaista lavalla olijaa ei ohjata joka ikisessä tilanteessa. Jos on 30 ihmistä lavalla, niin ei ohjaaja voi luoda jokaiselle omaa tarinaa. Se pitää osata luoda itse. Tämä on sitä ammattilaisuutta ja tilan hahmottamista, josta aiemmin oli puhe”, sanoo Sami Paasila. ”Jos siellä näyttämöllä haahuilee muuten vaan, se näkyy kilometrien päähän.”
Eikä Helsingin Kaupunginteatterin lavalla haahuilla. Musikaaliteatterina sen maine on kova myös maailmalla. HKT oli ensimmäinen teatteri, jolle myönnettiin lupa poiketa Wicked -musikaalin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Julkisuudessa liikkuu käsitys, että musikaalit ovat eineksiä, valmiita paketteja, jotka ostetaan ja lämmitetään mikrossa. Näin ei ole, vakuuttavat tanssijat. ”Toki on olemassa valmis raami, mutta sen sisälle luodaan ainutkertainen teos”, sanoo Sofia Hilli. ”Musikaali rakennetaan yhdessä ja hyvässä yhteishengessä. Ei ole olemassa mitään menestysreseptiä tai sapluunaa, jolla musikaaleja tehdään”, sanoo Sami. Toisinaan omasta näkemyksestä joutuu taistelemaan, kuten Marjo Kuusela ohjatessaan Les Miserablesin tansseja. Kun Lontoosta saavuttiin tarkastamaan tulosta, Kuusela taisteli oman työnsä puolesta – ja voitti.
Vaikka musikaalin pitäisi olla teatterin, musiikin ja tanssin tasaveroinen kolmiyhteys, kritiikki kuulee ja näkee musikaaleissa lähinnä musiikin ja näyttelijät. Tanssikohtaukset katoavat arvostelijan kartalta. Siksi jää helposti tunne, että tanssit ovat sittenkin täytenumeroita muun toiminnan seassa. Tanssitaan, jotta näyttelijät saavat tauon. Tanssitaan, jotta muut ehtivät vaihtaa pukua tai näyttämö lavasteita. Sofia, Heidi ja Sami eivät pidä tansseja musikaalin täytteenä. ”Tanssit ovat osa kokonaisuutta, eivät irrallisia tanssinumeroita”. Ohjaajat myös seuraavat tanssiosuuksien valmistumista alusta loppuun. Soisi, että teatteriarvostelijoilla olisi enemmän silmää myös tanssiosuuksille.
Onko suomainen musikaalitanssi sitten suurten musikaalikeskusten, Lontoon ja New Yorkin tasolla? Kun saman esityksen voi lähes samaan aikaan käydä katsomassa Broadwayllä tai Lontoon teattereissa, vertailulta ei voi välttyä. Sofia Hilli näki Wickedin New Yorkissa ja piti HKT:n versiota mielenkiintoisempana. ”Kansainvälisissä musikaalikeskuksissa perinne on huikeasti pidempi ja koulutusta tarjolla paljon enemmän kuin Suomessa”, toteaa Sofia. Helsingin Kaupunginteatterissa samat tanssijat joutuvat opettelemaan eri tanssityylejä. Kaunottaressa ja hirviössä tanssittiin kärkitossuilla, The Producerissa stepattiin, Wickedissä piti osata katutansseja ja Viulunsoittajassa on paljon kansantanssipohjaista menoa. Maailmalla tanssijat voidaan valita aina kunkin tanssigenren parhaista osaajista, meillä tanssijoiden täytyy ollamoniosaajia, miettivät Sofia, Heidi ja Sami.
Entä onko musikaaleissa sisältöä? Sami muistuttaa, että monessa musikaalissa on oikeasti kyse isoista asioista. Spring awakening käsitteli nuorten heräävää seksuaalisuutta. Cabaret 30-luvun Saksaa ja Vilunsoittaja katolla juutalaiskylän arkea Anatevkan kylässä 1900-luvun vaihteessa. ”Näissä musikaaleissa ensin nauretaan, sitten itketään”, sanoo Sami Paasila.
Musikaalit ovat suurten joukkojen musiikkiteatteria. Niitä tehdään suurella määrällä ihmisiä, joku puhuisi kenties koneistosta. Sofia, Heidi ja Sami ovat kaikki yksimielisiä siitä, että työryhmän henki on musikaaleissa aivan parasta. Töihin on kiva mennä, esitykset ovat hauskoja ja yhteistyö kaikkien kanssa pelaa. Kun lavalla on hauskaa, se välittyy myös katsomoon, ja se on musikaalin tehtävä. Helsingin Kaupunginteatterissa hierarkkioita ei tunneta. Ei ole olemassa erikseen näyttelijöitä, tanssijoita ja avustajia, vaan kaikki ovat esiintyjiä. Vielä 80 – 90-luvuilla tilanne ei ollut itsestään selvä. Tuolta ajalta löytyy teattereita, joissa tanssijat eivät saaneet käyttää näyttelijöiden taukotiloja vaan saivat odotella vuoroaan tupakkahuoneessa.
HKT:n tanssiryhmän jaettiin Kenneth Kvarnströmin kaudella musikaalitanssijoihin ja HDC:n tanssijoihin – osin käytännöllisistä syistä. Ryhmät eivät ole sidottuja vaan henkilöt liikkuvat tarpeen mukaan. Lukuisat musikaaliproduktiot ovat voineet aikojen saatossa myös karkottaa joitain tanssijoita, miettii Heidi. Kun pohdimme, mistä tämä voisi johtua, päädymme henkilökohtaiseen taiteilijuuteen. Tanssijoiden ammatillinen koulutus tähtää tanssijan kasvuun taiteilijana, omaan liikeilmaisuun ja siinä kehittymiseen. ”Musikaaleissa ollaan vähemmän tanssin käsityöläisiä ja työskennellään enemmän kokonaisuuden ehdoilla. Pienissä produktioissa yksittäinen tanssija voi vaikuttaa lopputulokseen, koska alku ja loppu eivät ole valmiiksi saneltuja. Musikaalia tehdessä ei voi olla samalla tavalla prosessiorientoitunut”, sanoo Heidi Naakka.
Tämän vuoksi kaikki tanssijat eivät halua tehdä musikaaleja, he ovat tanssitaiteilijoina valinneet toisenlaisen tavan tehdä töitä. Tämä on Heidin, Sofian ja Samin mielestä ymmärrettävää: ”Jos ei tykkää, ei pidä jäädä tekemään musikaaleja.” Heidi, Sofia ja Sami kummastelevat tanssin kentällä aika ajoin nousevaa keskustelua musikaalitanssijoiden taiteilijuudesta. Miksi tanssijat haluavat ylläpitää raja-aitoja toistensa välillä? Todellisuudessa suurin osa tanssijoista tekee mielellään monenlaista työtä. Heidi pohtii, onko raja-aitojen taustalla kenties perinteinen taiteilija-imago: Jotta voi olla uskottava taiteilija, täytyy tehdä vain vakavaa taidetta ja pukeutua mustiin. Samaan tapaan kuin aiemmin ajateltiin, että näyttelijä menettää uskottavuutensa, jos hän esiintyy mainoksissa.
”Ehkä tv-ohjelmat kuten Dance ym. ovat avanneet tanssin kentän tuntemusta. Katsojat huomaavat, että päästäkseen huipulle millä tahansa tanssin alalla, tarvitaan paljon työtä. Ei ole olemassa tanssia, joka olisi toista huonompaa ja helpompaa. Nykyisin arvostetaan toinen toistensa tekemistä”, miettii Sami. ”Sitä paitsi jos verrataan Zodiakin taiteilijoita ja musikaalitanssijoita, niin sanoisin, että lajit ovat lähentyneet.”
Loppujen lopuksi palataan yhteen ja samaan asiaan: kaupallisuuteen. Taloudellinen menestys on epäilyttävää. Musikaalit eivät ole vahingossa taloudellisia menestyksiä. Niiden pitää olla sitä, koska niiden tekeminen maksaa. Jos perusdraama tai pienimuotoinen tanssiteos tuottaa teatterille tuloja, niin tapahtuu yleensä vahingossa. ’Taidetta’ tehdessä ajatellaan, että taiteellinen lopputulos on ensisijaista ja taloudellinen menestys toissijaista. Vaikka toki jokainen tanssija ja näyttelijä toivovat itselleen mahdollisimman paljon maksavaa yleisöä. Taloudellinen menestys on siis hyvä asia, mutta siihen ei pidä pyrkiä. Ja näin ollaan paradoksin äärellä.
Musikaaleihin halutaan tulla mukaan ja ne työllistävät monia tanssijoita. Kun Sami osallistui Viulunsoittajan koetanssiin, paikalla oli 30 miestanssijaa, joista neljä valittiin mukaan. Luvut ovat aivan toisennäköisiä, jos koetanssista ilmoitetaan lehdessä. Silloin paikalla voi olla satoja ihmisiä. ”Ehkä tanssijoita koulutetaan liikaa”, miettii Sami. ”Mutta toisaalta, ajat ovat muuttuneet eikä kerran opiskeltu ammatti ole välttämättä se, josta jäädään eläkkeelle”, Sami pohtii. ”Ehkä siinä välissä tapahtuu luonnollista valintaa.” Sami ei pidä itseään varsinaisena musikaalidiggarina. ”En tekisi musikaalimatkaa Lontooseen”, hän sanoo. Tästä huolimatta hän viihtyy musikaalien tekijänä, koska nauttii siitä, että voi yhdistää tanssin, laulun ja näyttelemisen.
Taide ja viihde eivät sulje toisiaan pois. Kun ne yhdistyvät sopivalla tavalla, syntyy mahtava lopputulos. Kulttuuriministerin oopperakäynneistä tai oikeastaan käymättömyydestä syntynyt kohu paljastaa sen, kuinka voimakkaasti me olemme karsinoineet taiteen kentän. On korkeaa ja matalaa, on viihdettä ja vakavaa. Miksi on niin vaikea hyväksyä, että on olemassa myös hyvää ja taiteellisesti korkeatasoista viihdettä, kuten vaikka musikaalit?
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
Kiitos hyvästä jutusta! Voitto oli kyllä Les Miserables- musikaalin suhteen varsin kyseenalainen. Koreografia sai todella upeat arvostelut, mutta se muutettiin parissa viikossa tuottajan ehdoilla toimivaksi! Kaupunginteatterin tanssijat ovat loistavia esiintyjiä, kiitos heille. Olen kuitenkin sitä mieltä että suomalainen musikaalitanssi ja teatteritanssi on menossa kohti suurempaa showta ja kaupallisuutta, amerikan malliin. Joskus 80-90-luivuilla pyrittiin teatteritanssissakin kohti tadetta ja omaleimaisuutta. Marjo Kuusela
Kiitos hyvästä jutusta! Voitto oli kyllä Les Miserables- musikaalin suhteen varsin kyseenalainen. Koreografia sai todella upeat arvostelut, mutta se muutettiin parissa viikossa tuottajan ehdoilla toimivaksi! Kaupunginteatterin tanssijat ovat loistavia esiintyjiä, kiitos heille. Olen kuitenkin sitä mieltä että suomalainen musikaalitanssi ja teatteritanssi on menossa kohti suurempaa showta ja kaupallisuutta, amerikan malliin. Joskus 80-90-luivuilla pyrittiin teatteritanssissakin kohti tadetta ja omaleimaisuutta. Marjo Kuusela
Manne, olen täysin samaa mieltä!
Millä tavalla ollaan menossa "Amerikan malliin" ja jos ollaan niin miksi se olisi paha juttu? On se kumma kun länsinaapuri Ruotsi tykittää oikeasti saman tasoista musikaalituotantoa kuin esimerkiksi englannissa mutta täällä meillä halutaan aina tehdä "versio". Vuoden 1997 HKT:n West Side Story oli hidas ja koreografia surkeaa (ei tansdijoiden syy). Lavastus oli kutenkin täysi kymppi. Samaan aikaan Oscars Teatern Tukholmassa tuotti saman esityksen joka oli aivan eri maailmasta vaikka lavastus heillä ei ollutkaan yhtä realistinen. Tanssijat lauloivat ja näyttelivät upeasti. Heitä uskoi siinä mitä he sanoivat. Kaikilla heillä oli erinomainen tanssitekniikka (klassinen baletti, moderni tanssi, jazz, karakteeri tanssi, hiphop) Esimerkiksi Fredrik Rydman, Rennie Mirro, Karl Dyall ja Petra Nielsen häikäisivät. Perusasiat hukassa meillä ja surulla seuraan selittelyä jossa osaamattomuus selitetään tahdolla tehdä "taiteellista musikaalia". Meiltä puuttuu peruskoulutus musikaaleihin. Balettakademienin kaltainen koulu ruotsissa esimerkiksi valmentaa musikaalilinjallaan tanssijat juuri musikaaleihin muun tanssin ohessa. Ei kannattaisi lähteä tekemään versiota teoksesta jos ei edes tiedetä miten se alkuperäinenkään tehdään oikein.
Kyllä jenkeissä moniosaaminen on huomattavasti yleisempää kuin täällä. Jenkkien tanssikorkeakouluissa ja yliopistoissa on peruskauraa osata kilpailukykyisesti stepata, tanssia klassista balettia sekä jazz- ja modernin tanssin tekniikoita. Päälle akrobatia ja lauluopinnot. Ottaen vielä huomioon sen seikan että koulutus maksaa jopa satoja tuhansia niin kyllä ihmiset siellä treenaavat tosissaan monia lajeja jotta voivat maksimoida mahdollisuudet päästä töihin. Eihän meillä ole edes kouluja josta erotetaan saman tien jos kokeesta ei pääse läpi (Vertaa B.F.A. versus tavallinen B.A.) Ja onhan se outoa kun ei julkisesti ilmoiteta auditioneista. Verorahoilla pyörii ja ei kerrota että olisi duunia tarjolla. Surkeeta…