Lähes neljä vuotta sitten sain edellisen kerran nauttia elävästä musiikista tanssiesityksen yhteydessä. Neljä vuotta! Eikö tätä ole tarjolla vai eikö minulle ole kerrottu? Suomi pullistelee käsittämättömän korkeatasoista ammattitaitoa niin soiton kuin tanssin saralla. Silti näitä päästään yhdistämään erittäin harvoin, liian harvoin, tuskin koskaan, paitsi Kansallisbaletissa.
Jazzin’Up
5.10.2012 Kuopion Sotku. Koreografia Sirpa Möksy ja Elina Turpeinen. Tanssijat Sirpa Möksy, Elina Turpeinen, Johanna Seppänen, Jere Jääskeläinen, Piter Pantoja, Mariano Vega. SAVONIA TENTETTI, kapellimestari ja musiikin sovitus Mikko Toivanen, laulusolisti Teija Korhonen.
Etenkin jazztanssi on parhaimmillaan silloin kun jazzaava pumppu hipelöi instrumenttejaan tanssin taustalla tai vaikkapa seassa. Niin nytkin, kun SAVONIA TENTETTI marssi komeaan riviin näyttämön takaosan korokkeelle ja Mikko Toivasen johdolla antoi rytmin ja tunnelman Sirpa Möksyn ja Elina Turpeisen sommittelemiin liikekuvioihin.
Viimeksi, silloin muinoin, kun pääsin Kuopion Sotkuun todistamaan jazztanssin tilaa Pohjois-Savon leveysasteilla, oli myös koolla joukko innokkaita ja asiansa osaavia taiteilijoita, puuhanaisen ominaisuudessa molemmilla kerroilla Sirpa Möksy. Tällä kertaa kuusi tanssijaa ja kymmenen soittajaa + laulusolisti, valaisijaa unohtamatta, asettivat tarjolle sellainen jazzkattauksen, että herkkuja riitti kaikille kyllä.
SAVONIA TENTETTI Toivosen johdolla loihti Sotkun intiimiin tilaan autenttisen jazzatmosfäärin ensimmäisestä standardista lähtien. When The Saints Go Marching In funkahtavana New Orleans – versiona sai yleisön virittymään iloisen odottavaan tunnelmaan. Sitä seurasi stankku toistaan hengästyttävänä vanana, viisitoista numeroa, joista vain yksi toistettiin tallenteelta.
Kaikki esiintyjät ovat rautaisia ammattilaisia alallaan, mutta ikävä kyllä harjoitusolosuhteet eivät täytä ammattilaisuuden vaatimuksia. Esimerkiksi bändin ja tanssijoiden yhteisharjoitukset jäivät muutamaan ja se näkyi, yllättävän vähän, mutta näkyi kuitenkin. Tanssijat ja muusikot tahoillaan tekivät järkähtämättömän tarkkaa ja innoittunutta työtä, mutta yhteispeli ei aivan joka numerossa ollut saumatonta. Näkökulmasta riippuen joskus muusikot vain säestivät tanssia tai sitten tanssijat elävöittivät musiikkia. Joukkoon mahtui toki monta hienoa hetkeä, jolloin läsnä olevat taiteilijat kohtasivat korkeammassa sfäärissä luoden yhteistä taideteosta, joka kosketti tuvan täyden yleisön jazzhermoa kirjaimellisen kouriintuntuvasti. Väliaplodit ja musiikin tahdissa läpyttäminen oli spontaania ja luontevaa alusta lähtien.
Ryhmäkoreografiat, triot, duetot, soolot seurasivat toisiaan sujuvasti. Jokainen tanssija sai yhdenvertaisen osuuden tunnin mittaisessa esityksessä. Se millä logiikalla kokonaisuus oli luotu, ei minulle auennut. Toimittiinko musiikin vai tanssin ehdoilla? Joukossa oli tarinan pätkiä, mutta useimmiten tanssittiin vain tanssimisen riemusta. Muutaman kerran huomasin ihmetteleväni, miksi joku askellussarja, piruetti, hyppy, jalanheitto jne. oli tehty.
Jazzin’Upin ohjelmalehtisessäkin mainittua ”innostavaa energiaa” oli tarjolla ylen määrin. Alun nopeatempoiset numerot olivat liikettä pullollaan, välillä tuntui, että ihan kaikki eivät ehdi jokaista nyanssia tulkintaan asti viedä, vaan ne huitaistiin sinne päin tyyliin ”tulipahan tehtyä” ja meno oli huhkimista. Tuli mieleen, että oliko tempo joskus sovittua nopeampi? Me yleisön edustajathan emme voi ottaa sellaista huomioon, vaan meidän etuoikeutemme on ottaa vastaan vain ja ainoastaan juuri sillä hetkellä silmillemme ja korvillemme avautuva näkymä.
Ja katsottavaa ja kuunneltavaa riitti. Juuri kun alkoi toivoa pientä hengähdystaukoa loputtomalta tuntuvien askellusten sekaan, ryhmän testosteroniryhmä valloitti näyttämön rennon rauhallisesti. Kolme taitavaa ja viehätysvoimallista miestä ovat liikelaadultaan kovin erilaisia, mutta ei suinkaan häiritsevästi vaan toinen toistaan tukien, parhaat puolet toisistaan esille tuoden.
Parhaiten jazztanssin syvimpään olemukseen tukeutui näiltäkin lavoilta vanha tuttu, Suomeen asettunut nicaragualainen Mariano Vega. Huikea tekniikkahirmu pyöri kuin väkkärä ja hyppi kuin jaguarundi (Keski-Amerikan kissaeläin) tuosta vaan, iloinen virne kasvoillaan: tehkää perässä. Koreografiat hyödynsivät hänen tanssiteknillistä osaamistaan hieman tulkinnan kustannuksella.
Kuubalainen Piter Pantoja on kaikesta päättäen armoitettu kuubalaisten tanssien taitaja, mutta kyllä häneltäkin jazztanssin vaaditut tekniikkaelementit sujuvat. Ehkä Pantoja ei ole aivan omalla mukavuusalueellaan jazzmusiikissa, mutta häntä varten räätälöity Rythm -biisi antoi hänen näyttää kehonsa liikkuvien osien ja rytmin sulautumista musiikkiin vastaansanomattomasti. Numero oli mainio ja nautittava yhdistelmä latino-, jazz- ja katutanssia.
Ei jäänyt suomipoika pekkaa pahemmaksi tässä porukassa lavakarismassa tai tekniikassa. Jere Jääskeläisen pohjoismaisen viileää, mutta varsin hyväntuulista olemusta on ilo katsella. Puhtaat liikeradat ja ojennukset korostavat ulottuvan tanssijan tyylikkyyttä. Jazztanssin juurevuus ja särmä ovat vielä nupullaan. Vai piilottelivatko ne vaan ujouttaan?
Illan leidit olivat nimenomaan ladyja, yleisölläkin hien pintaan nostattavasta hyppy-, piruetti-, jalanheittotungoksesta huolimatta. Jazzin’Upin naistiimikin on keskenään aika erilaisia tanssin tulkitsijoita, joka sekin on luettava tässä yhteydessä ansioksi. Sähäkkä Möksy, komeavartinen Johanna Seppänen ja sensuelli Elina Turpeinen antoivat kukin oman näkökulmansa jazztanssin saloihin. Tästä oivana esimerkkinä kunkin soolot.
Seppänen oli saanut partnerikseen tuolin eikä minkä tahansa tuolin vaan oikein nojatuolin, kirkkaan vihreän nojatuolin. Löhöilyn ja ihmiskehon sallimien asentovaihtoehtojen kartoituksen jälkeen hän säntäili tekemään monenmoista, palaten aina tuolinsa pehmeään syliin. Seppänen on todellinen tanssitaituri, mutta jazztanssin muotokieli ja ilmaisu ei ehkä ole hänen ominta aluettaan.
Illan toinen koreografi oli valinnut musiikikseen tuttuakin tutumman The Lady Is A Tramp –kipaleen. Meno oli vinhaa, kun Möksy toteutti itseään omalla kielellään vahvasti ja tarkasti aksentoiden. Hänen vokabulääriinsä kuuluu paljon liikettä ja liikkeitä niin, että paikoin hänen tuotoksensa tuntuvat turboahdetuilta. Energisenä ihmisenä hän ei aina malta rauhoittaa menoa. Pitelemätön nainen on toki jazztanssija parhaimmasta päästä, mutta onko hän tramp?
Turpeisen soolo iki-ihanaan Mood Indigoon oli rauhallinen suvanto kaiken hulabaloon keskellä. Hän luottaa läsnäoloonsa ja on tanssiessaan täydellisen fokusoitu. Punainen asu ja näyttämö hehkuivat tanssijan kanssa. Intohimoa oli, mutta epäselväksi jäi, kehen se mahtoi kohdistua.
Ikään kuin introna Turpeisen sooloon tarjosivat Pantoja, Vega ja Turpeinen mainiolla korttipelitanssillaan yhden illan parhaista hetkistä. Tässä numerossa yksinkertainen idea saatiin toimimaan herkullisesti Harlem Nocturnen säveliä ja orkestraatiota nautittavasti myötäillen. Bändi ja tanssijat hengittävät tässä samaa ilmaa, tanssi oli hyvin ilmaisuvoimaista. Koreografian idea ei hukkunut tanssitemppujen alle, vaikka toki niitäkin nähtiin. Lyön vetoa, että seksikäs Turpeinen hakkaa korttipelissä miehen kuin miehen mennen tullen.
Koko ryhmälle tehdyt koreografiat olivat parhaimmillaan silloin, kun kukin sai liikkua turvallisesti omalla maaperällään. Syntyi yleisönkin mukaansa tempaava keskinäinen kontakti, jaettu tanssin ja yhdessäolon riemu. Useat paritanssikuviot näyttivät saaneen vaikutteita jivesta tai ehkäpä lindyhopista. Ne olivat taitavasti rakennettuja ja yksityiskohdiltaan runsaita. Joskus kuitenkin näytti siltä, että valitun tyylin omaksuminen oli joltain osin kesken. Toki nähtiin hienoja nostojakin, kuten asiaan kuuluu. Ja pitäähän niitä olla, totta hemmetissä! Toisaalta kannattaako niitä viljellä, jos tanssin vaivattomuuden illuusio särkyy, silloin kun se on tavoitteena?
Pyydän anteeksi tanssijat, mutta tällaiselle vanhalle jazzpierulle kuin minä, yli 200 km:n autolla ajon synkkänä, sateisena syysiltana korvasi parhaiten upeasti soitettu, ihana musiikki. Vanhoista standardeista Toivanen oli tehnyt tentetilleen hienoja sovituksia ja musiikki – pakko se on sanoa – svengasi kuin hirvi, big band oli kokoaan isompi. Tanssin ehdoilla kun soitettiin, improvisointiin ei soittajilla ollut varaa, mutta voin vain kuvitella, mikä riemu siitä olisikaan ratkennut. Erikseen haluan mainita laulusolistin Teija Korhosen, joka on jazzmusiikin vakuuttava tulkki. Love Me Or Leave Me kuuluu omiin suosikkeihini jazzstandardien joukossa. Sen Korhonen lauloi niin sydämeenkäyvästi, että siihen tanssittu duetto jäi tällä kertaa toiseksi.
Mikä tekee tanssista jazzia? Onko jazztanssilla oma omituinen liikesanastonsa, jota ilman tanssi ei ole jazzia? Onko tanssi jazzia vain kun taustalla soi jazzmusiikki? Ikuisuuskysymyksiä ehkä (ja löytyykö enää ihmisiä, joita ne kiinnostavat?). Minun mielestäni vastaus löytyy tulkinnasta. Liikkeestä tai musiikinlajista viis, merkitystä on sillä, miten se toteutetaan.
Olennaista on rytmin päästäminen kehon sisälle ja rytmin pulssien tunteminen ja sen antamien ärsykkeiden pakoton noudattaminen. Juureva tuntuma liikkumisalustaan ei merkitse pelkästään pliétä vaan sitä, että alusta on tanssijalle turvallinen kuin äidin kohtu ja antaa impulsseja siinä missä musiikki tai tanssijan oma sisäinen rytmi. Koko kehon antelias liikkuvuus on koko ajan ja kaiken aikaa läsnä. Keskivartalon liikkuvuus ja hallinta on monin verroin tärkeämpää kuin korviin nousevat jalanheitot tai hyrränä pyörivät piruetit. Näistä asioista, esimerkiksi, syntyy tulkinta, se antaa merkityksen ja ennen kaikkea tarkoituksen liikkeille ja tekee niistä tanssia.
Näin pääsin otsikon ehkä kryptiseen sanomaan. Möksy, Turpeinen ja kumppanit toivat näytille kaikin puolin kelvollista ja nautittavaa, taidokasta tanssia. Meno oli vauhdikasta ja rytmikästä, mutta tulkinta äityi mielestäni vain hetkittäin jazztanssiksi, edellä kuvattuun tyyliin. Tanssi oli paljolti irti alustastaan eikä ainoastaan runsaan ja monipuolisen hyppyvalikoiman ansiosta. Joskus tuntui, että lattia oli enemmän vihollinen kuin ystävä.
Kutsu minua pilkun hierojaksi ihan rauhassa, mutta kaipasin juurevampaa tilan käyttöä ja tyyliä esimerkiksi rytmiaskelluksiin ja etenemisiin. Mieleeni tuli, että Möksyn ja muiden jazztanssi onkin ”up jazzia” niin lattiapakoiselta esitystavaltaan kuin pirteältä ilmaisultaan. Mutta mikäs siinä! Viihdyttävää ja harmitonta ajanvietettä, yleisö kiitti lämpimästi ja minä myös.
Maiju Pohjonen
Kirjoittaja on kuusikymppinen maalainen Pieksämäen Kylmämäeltä. Nykyään hän ohjaa harrastajateatteria ja sepustelee kaikennäköistä. Lähes 40 vuotta Maiju ehti pärrätä tanssin parissa tapahtumajärjestäjänä, tanssijana, koreografina ja etenkin opettajana. Hän on poistunut tanssielämästä, mutta tanssi ei ole poistunut hänestä.
