Neljäkymmentä vuotta tanssinopetusta on pitkä aika mille tahansa tanssikoululle. Tänä keväänä tuon kypsän keski-iän saavutti Itä-Helsingin musiikkiopiston tanssiosasto. Siis mitä? Musiikkiopiston tanssiosasto? Mitä soitinta siellä soitetaan?
En ole luultavasti yksin ihmetykseni kanssa. Se, että musiikkiopistossa voi opiskella tanssia, tuli minulle yllätyksenä, vaikka niin ei tietysti pitäisi olla. Musiikkiopistot nyt vain mielletään musiikkioppilaitoksiksi, joissa lapset käyvät soittamassa viulua, huilua ja muita soittimia, joita he koulupäivän päätteeksi raahaavat selässään hartiat vinossa. Itä-Helsingin musiikkiopiston soittajilla on ollut se etu, että he ovat voineet käydä omassa opistossaan myös tanssitunneilla, vaikkapa hakemassa helpotusta soittamisen aiheuttamiin lihaskipuihin. Mutta totta tosiaan, Itä-Helsingin musiikkiopistossa on voinut suorittaa taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän myös tanssista. Opetus on viime vuosina ollut pääosin kahden opettajan, Pirkko Ahjon ja Johanna Ikäheimon käsissä.
40 vuotta tanssinopetusta ei kuitenkaan takaa, että toiminta olisi ikuista. Ei, vaikka Itä-Helsingin musiikkiopisto oli ensimmäinen, joka otti tanssin mukaan opetusohjelmaansa. Musiikkiopiston johtokunta irtisanoi viime joulukuussa tanssiosaston opettajat, Pirkko Ahjon ja Johanna Ikäheimon. Syynä olivat taloudelliset ja tuotannolliset syyt. Kaksi vuotta opiston rehtorina toimineen Minna-Maria Pesosen mukaan toiminta on ollut rajusti tappiollista jo vuosikausia. Tanssiosaston toiminta päättyi virallisesti nyt toukokuussa 40-vuotisjuhlanäytökseen.
Minna-Maria Pesonen kertoi, ettei päätös tanssinopetuksen lopettamisesta ollut helppo, ja että ratkaisua haettiin vuosikausia. Kaupungin tuki on ollut minimaalista suhteessa opiston omaan panostukseen ja kun musiikkiopistojen saamat valtionosuudet vuodelle 2013 jäädytettiin, Itä-Helsingin musiikkiopiston talouteen tuli pitkä miinus. Musiikkiopisto on saanut valtion avustusta ainoastaan musiikin opetukseen ja tanssin opetus on rahoitettu pääosin oppilasmaksuin. Eli tanssi ei ole saanut erikseen korvamerkittyä rahaa toimintaansa. Rehtori kertoi, ettei valtionosuutta ole tanssin opetukseen edes haettu, sillä tuntimäärät ovat olleet liian pienet. Tanssin tuntimäärästä on päättänyt viime kädessä musiikkiopiston johtokunta. Tilanne on siis käytännössä ollut muna-vai-kana -asetelma. Jos tunti- ja oppilasmääriä olisi kasvatettu rajusti, olisi toiminnalle voitu saada paremmat resurssit, mutta pelkästään oppilasmääriä kasvattamalla opetus olisi kärsinyt. Pirkko ja Johanna pitävät tärkeänä, ettei tanssin opetus muutu massaopetukseksi, vaan että tunneille osallistujien määrä säilyy kohtuullisena, noin 15 oppilaassa tuntia kohden. Silloin on vielä mahdollista huomioida kaikki tunnille osallistuvat oppilaat.
Kun Itä-Helsingin musiikkiopiston kaikki rahat ovat olleet samassa läjässä, tanssi on joutunut kilpailemaan rahoista kaikkien niiden instrumenttien kanssa, joita musiikkiopistossa voi opiskella. Niin sen ei tietenkään pitäisi olla, sillä tanssi ei ole yksi instrumentti vaan oma taiteenlajinsa.
Miksi säästötoimet kohdistuivat juuri tanssiin? Rehtorin mukaan vuosien saatossa ja talouden tiukentuessa myös musiikinopetuksen tunteja on vähennetty. Tanssiosaston kohdalla on kuitenkin kyse lakkauttamisesta, ei vähentämisestä. Prosessi on ollut pitkä ja vaikea, sen myöntävät kaikki. Pirkko Ahjo ihmetteleekin, miksi päätöstä venytettiin niin pitkään, eikä ratkaisua haettu aiemmin. Vuosien saatossa Pirkko ja Johanna ovat kokeneet, että tanssi on jäänyt muiden instrumenttien jalkoihin. Kun tappiota on tullut vuosi toisensa perään, ei ole ihme, jos tanssinopettajat ovat kokeneet olevansa vain hapsuja vahvan ja valtion tukeman musiikkikulttuurin reunoilla. On ymmärrettävää, että musiikkiopistossa koetaan, että sen päätehtävä on opettaa musiikkia. Silloin, kun sen toimintaan liittyy muutakin taidekasvatusta, kaikista olisi pidettävä yhtä lailla huolta, pohtivat Pirkko ja Johanna. Muusikot puhuvat keskenään samaa kieltä, eikä tanssijoiden ääni siinä orkesterissa välttämättä kanna kovin pitkälle.
Itä-Helsingin musiikkiopiston perinteinen tanssinopetus ei kuitenkaan lakkaa, sillä Isto Turpeisen ja kumppanien Osuuskunta Apinatarha on tullut apuun. Pirkko Ahjo ja Johanna Ikäheimo siirtyvät Taideosuuskunta Apinatarhaan kuuluvan Vapaan Tanssikoulun osaksi, joka jatkaa tanssinopetusta ja yhteistyötä Itä-Helsingin musiikkiopiston kanssa. Myös Helsingin kaupunki ymmärsi tilanteen ja myönsi lisärahoituksen, kun vanhempien aloitteesta syntynyt, tanssinopetusta puoltava adressi luovutettiin huhtikuussa – kuinkas muuten kuin tanssien, kaupunginvaltuutettu Johanna Sumuvuorelle (vihr.) kaupungin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokouksessa. Rehtori Minna-Maria Pesonen on iloinen, että hänen ja tanssinopettajien yhteiset ponnistelut tanssitoiminnan jatkumisesta ja kaupungin tuen nostamisesta ovat tuottaneet tulosta ja että he voivat jatkossakin tehdä yhteistyötä.
Pirkko ja Johanna kritisoivat sitä, etteivät he vuosien varrella ole saaneet riittävästi tietoa tanssiosaston taloudellisista ongelmista ja niiden syistä. Sen sijaan he ovat aina saaneet kuulla olevansa se osasto, joka on tuottanut suurimmat tappiot. Kesälomalle on lähdetty apealla mielellä, vaikka työtä on tehty täysillä koko vuosi. Pahalta tuntui myös se, ettei heitä kutsuttu johtokunnan kokoukseen, jossa lakkautuspäätös tehtiin. Tilakulut ovat yksi oleellinen osa tanssinopetuksen kustannuksia. Tanssi tarvitsee neliöitä, sillä tanssia ei voi opiskella siivouskomerossa. Pirkon ja Johannan mielestä tanssisalit ovat päivisin olleet turhaan tyhjillään, vaikka niillä olisi heidän mukaansa ollut kysyntää mm. toisten tanssijoiden harjoituspaikkana. Ehkä aktiivisella markkinoinnilla olisi sitä kautta voitu hakea pientä helpotusta taloudelliseen tilanteeseen.
Taiteen perusopetuksen yleinen suunta on ollut kohti toimintamallia, jossa eri taiteenalat toimivat itsenäisinä yksikköinä. Strategian mukaisesti moni muukin musiikkiopisto on lakkauttanut tai irrottanut tanssinopetuksen omasta toiminnastaan. Eri puolilla Suomea on hyvin erilaisia kertomuksia siitä, mitä lakkautetuilla tanssiosastoille on tapahtunut. Yksi suuri ero tanssi- ja musiikkioppilaitosten toiminnassa on suhde markkinointiin. Musiikkiopistoilla on niin pitkät perinteet ja vahva rooli musiikin opetuksessa, että niiden ei tarvitse erityisesti mainostaa itseään. Ihmiset osaavat hakea musiikinopetusta alueellisista musiikkiopistoista. Tätä itsestäänselvyyttä ei musiikkiopistojen tanssinopetuksen suhteen ole. Toiminnan ylläpitäminen vaatii asiakkaita ja asiakkaat löytävät paikalle, kun heille tiedotetaan asiasta. Valtionapua saavat musiikkiopistot noudattavat toisenlaista strategiaa kuin yksityiset tanssikoulut, joiden mainokset pyörivät lehdissä ja julkisissa liikennevälineissä lähes vuoden ympäri. Musiikkiopistoissa rahaa ei ole laitettu markkinointiin, ja kun ihmiset eivät tiedä tanssitunneista, on vaikea löytää paikalle. Jos Helsingin Tanssiopisto järjestäisi pianotunteja mutta ei markkinoisi niitä, niin kuinka moni kiinnostunut osaisi kysellä mahdollisuudesta?
Voi olla, että tehty ratkaisu oli sittenkin paras. Irtisanotuksi tuleminen on kuitenkin aina vaikeaa, eikä hyvää irtisanomisprosessia luultavasti ole, kuten ei hyvää avioeroakaan. Viimeinen takapakki tuli tätä kirjoittaessa, kun Herttoniemen Sahaajankadun tanssisalien vuokrasopimusta ei saatu jatkettua. Missä Pirkko ja Johanna jatkavat tuntejaan, on tällä hetkellä kysymysmerkki. Kuinka asiassa lopulta käy, selvinnee toivottavasti nopeammin kuin mitä tanssiosaston lakkauttamiseen kului aikaa.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
