Onnea Helsinki Dance Company! 40 vuotta nykytanssia kiinteällä ryhmällä ammattiteatterin puitteissa on täysi syy juhlia. Pitäkää lippu korkealla! Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että juhlan ohjelma ei täyttänyt odotuksia. Tyylikkään juhlakattauksen sijaan tunsin käyneeni ruotsinlaivan buffetissa. Lähdin hämmentyneenä pimeään lokakuun yöhön.
HDC:n esityksissä on tottunut näkemään korkean luokan osaamista, heittäytymistä koreografin hulluimpiinkin ideoihin ja uskoa siihen mitä tekee. Esitykset ovat aina viimeisen päälle hiottuja. Juhlaillan ohjelma oli kuitenkin tilkkutäkki, jossa osa palasista oli vain löyhällä langalla kiinni kokonaisuudessa. Illan ensimmäinen varsinainen numero, miesten trio teoksesta 100 tapaa nauraa lupasi hyvää. Mikko Paloniemi, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio esittivät velhomaisen hienoa tanssia, jota oli taas kerran nautinto katsoa.
Juhlaillan ohjelma oli pilkottu ryhmän entisten taiteellisten johtajien videotervehdyksiin ja niitä seuraaviin tanssinumeroihin, jotka olivat katkelmia heidän omista koreografioistaan. Videotervehdykset olivat persoonallisia, mutta vähempikin olisi riittänyt. Nyt vaikutti siltä, että juhlittiin pikemminkin taiteellisia johtajia kuin tanssia ja tanssijoita. Jäin myös miettimään, mikä arpa oli ratkaissut videotervehdysten järjestyksen. Kronologia olisi ollut liian helppo ratkaisu, mutta nyt nähty esitysjärjestys tuntui olevan täysin satunnainen. Siksikin välähdykset eri teoksista jäivät kovin irrallisiksi.
HDC on rehkinyt vuosien varrella monissa Helsingin Kaupunginteatterin musikaaliproduktioissa. Musikaalitanssit ovat näyttäviä ja sopisivat hyvin juhlaesitykseen. Illan ohjelmassa musikaalinumeroita nähtiin kuitenkin niukasti ja kohtaukset jotka nähtiin, olivat melko laimeaa katsottavaa. Kerrankin, kun olisin halunnut nähdä isoja musikaalitanssinumeroita, en niitä nähnyt. Sen sijaan sain nähdä, kuinka pitkään ryhmässä olleet naistanssijat saivat mitalin rintamukseensa. Kun teatterinjohtaja Asko Sarkola sminkattuine kasvoineen astui lavalle, luki Goethea suoraan papereista samalla kun Aksinja Lommi tanssi yksin takanurkassa, kosminen yksinäisyys valtasi mielen. Kyse oli teatterin johtajan tervehdyksestä 40-vuotiaalle, Suomen ainoalle puheteatterin yhteydessä toimivalle ammattitanssiryhmälle, mutta kovin väkinäiseltä ja päälle liimatun oloiselta se tuntui.
Jäin miettimään, onko nykytanssiryhmän gaalaillan ongelma siinä, että toisin kuin baleteista, nykytanssiteoksista on vaikea erottaa muutaman minuutin mittaisia pätkiä, jotka toimisivat omina kokonaisuuksinaan. Nykytanssiteoksissa ei ole variaatioita samalla tavalla kuin klassisissa baleteissa, joista on helppo irrottaa näyttäviä gaalanumeroita.
HDC:n iltaan mahtui pari koskettavaa sooloa, joissa molemmissa liikuttiin oikeastaan kovin vähän. Jyrki Karttusen soolo teoksesta Jeminan monta elämää oli kaunis, liikuttava ja syvä. Harri Kuorelahden vähäeleinen soolo Anzu Furukawan teoksesta Midsummer Night Dream meni sekunti sekunnilta yhä syvemmälle ihon alle. Mutta missä olivat HDC:n vahvat naiset? Naisten tehtävä illan esityksissä oli enimmäkseen esittää höpsöjä tytöntylleröitä. HDC:n vahva mieskaarti on mielestäni jo pidemmän aikaa työntänyt naiset sivurooleihin. HDC:n energiapakkaus Kaisa Torkkel juonsi illan ammattimaisen rennosti, mutta olisin kaivannut hänen rinnalleen Jorma Uotista tuoreemmat kasvot.
Ilta päättyi Uotisen seitsemälle miestanssijalle tehtyyn valssiin teoksesta Ballet Pathetique. Teos on yksi Uotisen parhaista, ja oli mielenkiintoista nähdä lavalla lähes alkuperäinen esiintyjäryhmä. Tero Saarinen tanssi kärkenä ja hyvin tanssikin. Teos kuitenkin tahattomasti korosti sitä, kuinka koreografisessa mielessä HDC on hienoimmillaan miehille tehdyissä numeroissa ja teoksissa. Se on hieno asia ja aplodit sille, mutta käsi sydämelle, eikö olisi jo aika saada HDC:n naiset vahvemmin esille?
Kaiken kaikkiaan illasta jäi sellainen olo, että HDC:llä oli hauskaa, mutta mitä illan yleisölle oikein haluttiin kertoa?
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
