Anne Makkonen – Pyrin omassa tanssikirjoittamisessani jatkamaan tanssin ja tanssiteosten minussa herättämiä ajatuksia ja kokemuksia sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Tanssikirjoittajan samoin kuin tanssitaiteilijan työn motiivi on taide ja sen kautta avautuva ymmärrys maailmasta ja todellisuudesta. Tämä nyt lyhyenä kommenttina Olli Alhroosin ajankohtaiseen ja merkittävään pohdintaan kritiikin eri muodoista, jotka tanssin kohdalla ovat valitettavasti vielä osin yksitasoisia.
Insomnia
Koreografia: Simo Kellokumpu
Tanssi: Jarkko Mandelin, Saku Saikkonen, Pekka Louhio
Äänisuunnittelu: Antti Nykyri
Tanssia ääneen
Koreografia: Reetta-Kaisa Iles (ent. Pirhonen)
Esiintyjät: Johanna Elovaara, Sampo Kerola, Anne Melender, Soila Sariola ja Eero Turkka
Musiikin sävellys: Soila Sariola ja Eero Turkka
Valosuunnittelu: William Iles
Pukusuunnittelu: Niina Huovinen
Tuottaja: Erno Ovaska
Ateneum-sali, Helsinki 28.2.-1.3.2008
Mies vie liikettä ja liike vie miestä
Simo Kellokumpu: Insomnia
Olen nainen ja tanssi on naisvaltainen ala. Tanssin lähtökohta oli ollut Kullervon tarina, mutta minä katson tanssia, jota esittää kolme nuorta miestä vihreässä, keltaisessa ja sinisessä paidassa – kenelläkään ei ole punaista paitaa.
He kaikki katsovat alas lattiaan. Yksi keskellä näyttämöä ja kaksi istuvina vartijoina, todistajina, sivuilla. Spotissa maata nuolevan Pekka Louhion selkä on kaartunut alas. Se tanssii muuttuvia ja polveilevia muotoja lämpimässä keltaisessa valossa. Hän kääntyy kyllä kohti, vaan ei katso minuun. He kaikki ovat yksin ja niin juroja ja sulki. Ja minä ajattelen, tällaistako se on vieläkin – synkkää ja sisäänpäin kääntynyttä.
Musiikin dramaturginen muutos saapuu juuri siihen hetkeen. Irrottaa ja muuttaa tunnelman miltei leikiksi. Keltainen mies loistaa kuin tämän päivän nuoret miehet katutanssin akrobaattisin tempuin. Ekspressionistiset varjot liehuvat ja monistavat hahmoja ja liikettä. Jossain vaiheessa keltainen paita vedetään ylös. Se kätkee kasvot ja paljastaa katseille Sakari Saikkosen treenatun ruumiin. Vatsalihasten rajat ovat kuin jokien uomat kuivassa maassa.
Sirkus ja miehen uhma sekoittuvat. Keltainen juoksee ja hyppää itsensä horisonttilinjaan. Sininen ja vihreä kaappaavat hänet ja pyöräyttävät takaisin lattialle. Toistot seuraavat toisiaan – tunnelmat muuttuvat ilosta, riemuun ja väsymyksen raakkuvaan nauruun. Pullosta kaadettu kirkas vesi kastelee keltaisen paidan ja pimeys tulee.
Sininen miehen osa on vaikea. Me luulimme sen loppuneen, mutta nyt onkin hänen soolonsa vuoro. Hengitys on salvannut Jarkko Mandelinin hartiat ylös ja liike kulkee omia outoja ratojaan hänen ruumiinsa läpi. Kädet kouristelevat, mutta pehmenevät ja liike alkaa soljua uljaana. Rauha saapuu, katsomo on hiljaa ja hän seisoo lopuksi liikkumatta paikallaan, mutta selkä edelleen meihin päin.
Simo Kellokummun pääosin kolmesta soolosta syntynyt koreografia on tiukan puristeinen, vakava ja koskettava. Tanssijoiden olemus ja fyysiset taipumukset sulautuvat osaksi teosta, mutta siirtymät tai liukumat kohtauksien välillä hakevat ehkä vielä muotoaan. Jään odottamaan kiinnostuneena ja nälkäisenä mitä seuraa kun Kellokumpu ja erilaiset miehet avaavat itsensä ja kääntyvät katsomaan meihin.
Ääni vei liikkeen
Reetta-Kaisa Iles (os. Pirhonen): Kipeä kabaree – tanssia ääneen
Se alkoi pimeässä naurulla, johon teki mieli liittyä ja liityinkin. Lopussa minua ei enää naurattanut ja väkinäiseltä kuulosti esiintyjienkin loppunaurut. Mutta kuka siinä lopulta nauroi ja mille tai kenelle. Esiintyjätkö sille mitä tuli tehdyksi, ja nuo vielä katsoivat. Miksi minulle tuli häpeällinen, huijattu ja pettynyt olo, vaikka riemuisaa oli ollut?
Näin monta kertaa, miten erilaiset äänet – kurlaukset, luritukset, ähkäisyt, höhötykset, lallatukset – saivat aikaan liikettä. Usein tulos oli helposti ennakoitavaa liikettä, jonka löysin myös omasta katsomossa hytkyvästä ruumiistani. Se ja vaihtuvat käänteet, kuten kiljahdus noston korkeimmassa vaiheessa, jaksoivat huvittaa aikansa ennen kuin aloin ärsyyntyä. Halusin enemmän ja tarjolla oli äänen hegemoniaa – ei äänen ja liikkeen tasavertaista, riemuitsevaa tai kamppailevaa dialogia.
Kotona luen käsiohjelmasta jälleen kerran, että ”teoksen lähtökohtana on ollut pyrkimys puhdistautua ymmärtämisen taakasta ja heittäytyä musiikin ja tanssin, äänen ja liikkeen vietäväksi.” Tuohon virtaan minä en siis tällä kertaa päässyt, vaan juutuin ymmärtämisen verkkoon. Tosin en pidä ymmärtämistä ja hallintaa ja kokemusta ja emootioita toisiaan poissulkevina todellisuuden ja olemisen tapahtumina. Parhaimmillaan taide avaa monimuotoista kokemisen, ajattelun, tunteiden, muistojen, oivaltamisen ja olemisen tilaa. Kipeä kabaree sai minut kipeäksi, mutta kiinnostavaa liikettä ja tanssia näin ja koin vähän.
Anne Makkonen
Phd, tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija
www.wwwmakkonen.kotisivukone.com
