Niin yleisö, koirat ja esiintyjätkin olivat alussa hieman jännittyneitä, kunnes kaikki tottuivat tilanteeseen. Esityksessä tajusi, että ihmisellä on suuri halu luoda rituaaleja, joihin voi palata, ja joita toistaa. Ja hyvin usein näihin rituaaleihin liittyy yhteisöllisyys ja toisten ihmisten läsnäolo.
Daghda Dance Company: Choreography for Blackboards
Koreografia: Michael Klien
Dramaturgia: Steve Valk
Musiikki: Volkmar Klien
Valot: Dave Guy
Sivuaskel 2009 -festivaali, Helsinki
Heini: Esityshetki on aina yhteisöllinen tilaisuus sinänsä. Tanssiesityksen yleisössä on aina muutama ystävä tai tuttu. Joitakin ihmisiä näkee pelkästään tanssiesityksissä, ja joistakin on tullut hyvän päivän tuttuja tanssiesitysten myötä. Syntyy dialogia tanssista ja muusta. Verbaalinen keskustelu kuitenkin yleensä loppuu, kun esitys alkaa.
Choreography for Blackboards oli sosiaalinen esitystila, jossa saattoi kävellä vapaasti, jutella ja istua esityksen aikana. Kesti hetki ennen kuin toisenlaiseen katsojakonventioon tottui. Tajusi, että sai olla samanlainen kuin odottaessaan esityksen alkamista eteisaulassa. Sai haukotella, sai kertoa välittömästi mieleen tulleen ajatuksen kaverille, ja sai rauhattomasti vaihtaa paikkaa ja kuljeskella. Aika paljon esitystilanne olikin muun yleisön seuraamista. Esiintyjien tila oli sijoitettu keskelle, jolloin heidän toimintaansa saattoi seurata joka puolelta. Tilassa liikkuivat myös kolme koiraa, jotka rikkoivat olemisen tapaa. Niiden läsnäolo varmaankin rentouttivat ihmisiä. Eläimiin on aina helppo kiinnittää huomiota, ja niistä on helppo puhua vieraiden ihmistenkin kanssa.
Oli hienoa olla mukana kokemassa tilanne, jossa rakenteet on murrettu, ja jokin muu vaihtoehto oli kokeilussa. Teolla ja toiminnalla konkretisoitu tärkeä asia eikä sitä ole jätetty vain puheen tasolle.
Esitysinstallaation aikana huomasi dynamiikan ja yleisen tunnelman vaihtelut. Niin yleisö, koirat ja esiintyjätkin olivat alussa hieman jännittyneitä, kunnes kaikki tottuivat tilanteeseen. Oli rauhoittavaa myös jossain vaiheessa huomata esiintyjillä yhteinen rytmi ja yhteisestä ajatuksesta kiinni saaminen. Niin esiintyjien kuin katsojienkin hieman jopa patsasteleva ja teeskennelty ’luonnollinen oleminen’ ja seuraaminen alkoi karista, ja ihmiset alkoivat oikeasti olla tilassa rennosti, omana itsenään.
Esityksessä tajusi, että ihmisellä on suuri halu luoda rituaaleja, joihin voi palata, ja joita toistaa. Ja hyvin usein, näihin rituaaleihin liittyy yhteisöllisyys ja toisten ihmisten läsnäolo.
Iina: Esityksen alussa huomasi, miten ihmiset ovat kiinni tietyssä katsomiskonventiossa, minä itse mukaan lukien. Puhuimme ystäväni kanssa kuiskaten ja mahdollisimman huomaamattomasti. Itse aloin vapautua esityksen keskivaiheen jälkeen, kun eräs nainen kommentoi minulle normaalilla puheäänellä, miten yksi koirista halusi vetäytyä syrjään jalkoihimme. Koirat siis rohkaisivat yleisöä vapautumaan ja loivat vaikutelman yhteisestä olohuoneesta.
Huomasin pitäväni yhtälailla katsojien liikkumista tilassa esityksenä ja oma painopisteeni olikin yleisön liikkumisen ja elehdinnän havainnoimisessa. Yleisöstä tietenkin tuli bongattua tuttuja, mutta enemmänkin minua kiinnosti se mikä yleisön edustajia huvitti, viehätti taikka ärsytti ja miten he sen ilmaisivat. Yhden katsojan asennon tai sijainnin vaihto saattoi käynnistää liikkeellisen tapahtumaketjun, jonka etenemistä oli kiinnostava seurata.
Mielenkiintoiseksi yksityiskohdaksi nousi pieni teenurkkaus, jossa vanhempi mies tarjoili halukkaille teetä itämaiseen tapaan. Teen tarjoajan eleet ja käytös tekivät minuun suuren vaikutuksen. Hiotut, rauhalliset ja varmat liikkeet tekivät teeseremoniasta mukavan hengähdystuokion ”hälinän” keskelle.
Itseäni esityksessä viehätti sen lempeys, kaikki on sallittua, kulttuurin tai taiteen ei tarvitse olla niin ryppyotsaista eikä siihen tarvitse aina suhtautua niin vakavasti. Taide saa myös olla yksinkertaista ja helppoa. Teos myös laajensi käsitystäni siitä, mikä on koreografia tai mitä on tanssi. Liikettä, kaaosta ja järjestystä, säännönmukaisuutta joka ei välttämättä tottele mitään selkeätä kaavaa, kosketusta, dynamiikkaa ja sen vaihteluja, tilallisuutta, ajan jaksottamista, rituaalia…
Heini: Kiinnostavaa oli havainnoida, miten katsojat ja esiintyjät synnyttivät liikkeellisen jatkumon, mistä se syntyi, ja miten tauot siihen suhteutuivat. Huomasin ,että katsojat kulkivat alussa säännöllisesti vastapäivään. Koirat olivat ainoita, jotka rikkoivat ympyrässä kulun, ja leikkasivat tilan. Kukaan katsoja ei kävellyt esiintyjien tilan läpi. Se on kiinnostavaa. Vaikka paljon rakenteita rikottiin, ei katsomon ja lavan välistä rajaa ylitetty. Huomaan nyt, että kaipaisin jotain yhteistä nimeä teoksen esiintyjille ja katsojille. Ei tee mieli erottaa tässä yhteydessä katsojia ja esiintyjiä. Ihmisiä, läsnäolijoita, osallistujia?
Katsojien liikkuminen muistutti välillä myös paikan varastus- leikkiä. Kun joku istuutui viereen penkille, se synnytti ihmisissä yleensä halun nousta ja etsiä uusi paikka. Ainakin itse huomasin, että minun täytyi tietoisesti hillitä tätä reaktiota. Tämä ihmisten liikkuminen ja sen seuraaminen oli niin kiinnostavaa, etten malttanut mennä juomaan teetä hämärään nurkkaukseen. Sen verran oli myös kai lukkiutunut katsojakonventioon, ettei kyennyt mennä juomaan teetä, kun toiset esiintyivät. Olisi kiva tietää, miten esiintyjät kokivat ja vaikuttuivat ympärillä tapahtuvasta energiasta tai miten menivät mukaan rytmiin ja dynamiikkaan. Ja toisinpäin. Miten esiintyjien piirtämisrytmi, liikkuminen vaikuttivat katsojien energiaan ja olemiseen? Kuinka paljon teoksen äänimaailma tähän kaikkeen vaikuttivat? Koiria se ainakin ensin pelotti, ja se tuntui jopa hieman kohtuuttomalta niitä kohtaan.
Iina: Sitten on vielä pari mainitsematonta elementtiä: kyltit seinillä ja teoksen alussa katsojille annettu kirjanen. Itse täytyy tunnustaa, etten paneutunut niihin kumpaiseenkaan. En kokenut niiden tuovan lisäarvoa omille ymmärrys- ja havaintoprosesseille, joiden halusin olevan ennenkaikkea liikkeeseen perustuvaa. Tässä tuleekin ilmi teoksen subjektiivinen luonne, jokainen katsoja ikään kuin loi oman teoksensa, teki omat valintansa vastaanotosta. Ehkä tässä yhteydessä on myös hyvä mainita, miksi päätimme Heinin kanssa kirjoittaa teoksesta yhdessä. Koska teoksen luonne oli näinkin katsojakeskeinen ja fragmenttinen, katsoimme dialogiin perustuvan artikkelin kirjoittamisen hyväksi vaihtoehdoksi jäsentää omia ajatuksia teoksesta.
Heini: Itselleni yhdessä Iinan kanssa kirjoittaminen oli myös ajatus jatkaa yksilöllistä, mutta yhteisessä hetkessä koettua teosta. Ja nimenomaan korostaa tätä yhteisen asian jakamista. Teosta, jossa jokaisen katsojan kulku, oleminen ja siirtyminen oli merkittävää.
Iina: Aloin miettiä, että miten tämän teoksen analysointi aukeaa ihmiselle, joka ei ole nähnyt teosta. Yksinkertaisesti sanottunahan teoksessa oli liitutauluja, niihin piirtäviä ihmisiä ja kolme koiraa. Kovin yksinkertaisen kuuloista konkreettisesti, mutta silti kovin abstraktia. Toisaalta oliko teos sen abstraktimpi kuin perinteinen nykytanssiesityskään? Mitä tällä teoksella haluttiin sanoa? Itse koen että tässä teoksessa nimenomaan haluttiin jollain tapaa sanoa, että sinä, rakas katsoja jolle tarjoilemme teetä, saat itse päättää sen mitä tällä teoksella halutaan sanoa. Vapauttavaa eikö vain?
Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja pitää tanssista ja kirjoittamisesta. On valmistunut kandidaatiksi viestinnän alalta, ja opiskelee nyt tanssinopettamista.
&
Iina Taijonlahti
Kirjoittaja on opiskellut mm. Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa käsikirjoittamista ja elokuvaohjausta. Hän työskentelee pääasiallisesti liikkeen kanssa, toimiii pilatesohjaajana,tanssijana ja koreografina.
