Täydenkuun Tansseilla tanssittiin monta näkökulmaa naiseen (ja mieheen).

Mabel or The Queen of bones
Koreografia ja tanssi: Liisa Pentti
Taiteelliset neuvonantajat: Frans Poelstra, Robert Steijn
Muusikko: Aleksi Haapaniemi

A Friend Of The Pianist
Koreografia ja tanssi: Elina Pirinen
Kuoro: Anne Pajunen, Liisa Pietikäinen, Sanni Sihvola, Jenni Urpilainen

Huippusuoritus
Konsepti ja koreografia: Johanna Tuukkanen
Esitys: Sami Henrik Haapala, Vaatu Kalajoki, Johanna Tuukkanen

Absolut Man 2009 –koosteilta

Täydenkuun tanssit 21.-23.7.2009.

Hurja tyttö, diiva ja suorituskone?

Apassi-intiaanien kulttuurissa sukupuolia on kuulemma yhdeksän. Olisipa meilläkin. Niin monta erilaista hahmoa mahtuu naiseksi tai mieheksi määriteltyyn olentoon.

Täydenkuun Tansseilla nähtiin tänä vuonna monta naisten ohjaamaa teosta, jotka kommentoivat tavalla tai toisella naiseutta. Ohjelmisto oli rakennettu sukupuolia pohtivaksi. Ihmettelyn kohteena tässä tekstissä ovat Liisa Pentin ja Elina Pirisen sooloteokset sekä Johanna Tuukkasen esitys.

Tekijät ovat toki etupäässä ihmisiä ja taiteilijoita, mutta he eivät ole halunneet tuoda näyttämölle sukupuolineutraalia maailmaa. Niinpä heidän työtään on luvallista katsella sukupuolittuneiden silmälasien läpi.

Naisen huuto

Naisten vahvat sooloteokset vaikuttavat olevan nouseva ilmiö. Tyylilajina on usein tanssin ja muiden esitystaiteen muotojen yhdistäminen. Viime vuonna Pyhäjärvellä nähty islantilaisen Erna Omarsdottirin soolo The Talking Tree tempaisi mukaansa villiin, hurjaan ja absurdiin maailmaan. Zodiakissa keväällä ensi-illassa ollut yhden naisen show On Ice käsitteli naiseutta hulvattomasti tanssia ja performanssia yhdistämällä.

Täydenkuun Tanssien esityksissä ajatukset, tunteet, teot ja kannanotot leimahtelevat moneen suuntaan. Tekijöillä on paljon sanottavaa, ruumiillaan näkyväksi tehtävää ja – huudettavaa! Melkein joka esityksessä nainen jossain vaiheessa karjuu, kiljuu tai huutaa suoraa huutoa.

Ryöpyn läpi juoksee punainen lanka.

Ristiriitainen tyttö

Elina Pirisen hurja tyttö tanssii, laulaa ja soittaa suoraan sydämestä ja sielusta, paljastaa persoonansa ja liikuttaa katsojaa koko olemisellaan: ilmeillään, ilkikurisuudellaan ja irvailemalla sumeilematta omille touhuilleen. Hän kääntää yhdessä hetkessä kaiken nurin kurin, lyö läskiksi niin suurella hurmoksella, että teko kääntyy vastakohdakseen ja saa yleisön nauramaan kyyneleet silmissä. On ihailtavaa, miten Pirinen onnistuu olemaan sekä voimakkaasti läsnä hetkessä että viemään läpi suunnitellun koreografian.

Pirinen ei problematisoi naiseutta tai tyttöyttä, ne ovat luonteva ja oleellinen osa teoksen minää. Liisaa Ihmemaassa muistuttava, naiseksi kasvamassa oleva tyttö tuo hurjuutensa, hassuutensa, hämmennyksensä, herkkyytensä, seksuaalisuutensa, koko ristiriitaisuutensa niin paljaana näkyviin, että katsoja ei voi olla ottamatta häntä vakavasti. Kenties on helpompaa ja vapaampaa olla tyttö kuin nainen, ehkä ongelmat alkavat naiseuden astuessa näyttämölle?

Pirinen haluaa kannustaa naistanssijoita tukemaan toisiaan kateuden ja kilpailun sijaan. Hänen oma vilpitön rohkeutensa innostaa katsojaa, sukupuolesta riippumatta, uskaltautumaan ulos pöytälaatikkominuuden kätköistä.

Täydellinen nainen

Johanna Tuukkanen puolestaan ottaa selkeän feministisen ja kriittisen kantaaottavan aseman. Tilinteon kohteena on naisen elämää raskauttavien suoritusvaatimusten paljastaminen omasta elämästä ammennetun aineiston avulla. Hurtilla huumorilla tahkotaan yleisön kovaan kalloon painavaa asiaa, ja lopuksi tarjotaan koko joukolle vodka- tai maitopaukut.

Alun näyttämökuva, jossa Tuukkanen juoksee yksin juoksumatolla ristiin suunnattujen valonheittimien utuisessa loisteessa, on vaikuttava. Se on niin kammottavan tuttu meitä ympäröivästä mediatulvasta. Sisäinen sankari, sankarillinen nainen pitää yllä markkinatalouden vaatimaa taistelukuntoa kalliiden merkkilaitteiden, -vaatteiden ja -virvoitusjuomien avulla.

Lista naiseuden vaatimuksista kuulostaa etäisen epätodelliselta ja absurdin hullulta, ja se on kai tarkoituskin. Täydellinen äitiys, täydellinen koti ja täydellinen pukeutuminen – eihän niitä voi ottaa vakavasti. Vai voiko?

Diivan kuvat

Liisa Pentin teoksen selkeänä lähtökohtana on diivan arkkityypin tutkiminen. Kattava kavalkadi erilaisia diivahahmoja käydään läpi. Mieleenpainuvin ja hämmentävin on lopun tylliin verhottuna liitelevä prima ballerina. On vaikea sanoa, onko se ironista kritiikkiä eteerisen haurasta naisihannetta kohtaan, vai kenties lapsuuden diivahaave, jonka koreografi on aina halunnut toteuttaa lavalla.

Kokonaisuutena esitys pysyy mielikuvien ja pinnan tasolla. Roolin ruumiillistaminen ei käy luihin ja ytimiin. Kuvia heitellään näyttämölle hieman yliolkaisella, ehkä tarkoituksellisen ironisella tyylillä.

Teos herättää kysymyksen, mitä diivan roolin takana piileskelee. Onko siellä tyhjyys, tragedia vai jotain muuta? Voiko diiva olla vain nainen, ja mikä olisi hahmon miespuolinen vastine?

Taiteilijoiden näkökulmat ja teemat eroavat toisistaan. Silti lopputuloksessa on myös paljon samankaltaisuutta: tyylilajina tanssin, laulun, puheen ja performanssin yhdistämistä, vaatteilla leikkimistä ja monenkirjavan rekvisiitan käyttöä.

Näkökulmia naisen roolissa elämiseen, siinä kasvamiseen ja sen puristuksesta vapautumiseen tarjoutuu näiden esitysten kautta. Tanssin vahvuus on siinä että se ruumiillistaa sanottavansa. Kun tämä onnistuu, vaikutus syvenee ja todellistuu katsojassa. Sanaton tulee näkyväksi.

Naisen ja miehen ahtaat vaatteet

Sukupuoli on tekemistä, ei olemista. Se on ruumiillinen suoritus. Näin todettiin Täydenkuun Tanssien ainoassa miestanssijoihin ja maskuliinisuuteen keskittyneessä esityksessä, Absolut man 2009 -koosteillassa. Jos naisen rooli on ahdas ja välillä ahdistava, niin on miehenkin.

Monenlaisia, ja usein hupaisia hahmoja nähtiin festivaalinäyttämöllä. Elina Pirisen soolossa tyttö uskaltautui olemaan mitä milloinkin päähän pälkähti, antamatta mekon häiritä menoa. Tuukkasen esityksessä mies puettiin mekontapaiseen ja pinkkeihin rintaliiveihin. Naiseutta merkittiin esityksissä silti useimmiten helmojen ja korkokenkien avulla, mieheyttä housuilla ja puvuntakilla, tai muilla perinteisen miehisillä asusteilla.

Sukupuolettomuudella roolien ahtauden ongelma ei ratkea. Androgyyniyden ihanne on ollut pitkään vallalla nykytanssissa. Nyt sekä naisilla että miehillä on tarve tuoda lavalle hameita ja housuja, pitkiä tukkia ja partoja, sukupuoli-identiteetin rakennusvälineitä.

Taiteeseen, kulttuuriin ja elämään yleensä tarvittaisiin enemmän valinnanvaraa, apassien tapaan. Ruumiillisuuden ja liikkeen kautta voidaan pureutua syvälle sukupuolien vivahteisiin. Kaipaan enemmän ja rohkeampaa rooleilla leikittelyä. Ehkä jonakin päivänä näemme vähintään yhdeksän sukupuolta näyttämöllä?

Riikka Lindström