KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin). …Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri sitä, kun havahtuu näkemään uusin silmiin, avautuu kohti jotain tuntematonta tai löytää tuntemattoman aiemmin tunnetusta?
Ashes
Koreografia: Koen Augustjinen
Musiikin ohjaus: Wim Selles
Dramaturgia: Guy Cools
Lavastus: Jean Bernard Koeman
Valosuunnittelu: Kurt Lefevre
Äänisuunnittelu: Sam Serruys
Puvustus: Dorothée Catry
Esiintyjät: Athanasia Kanellopoulou, Beniamin Boar, Chantal Loïal, Gaël Santisteva, Grégory Edelein, Jakub Truszkovski, Ligia Manuela Lewis, Sung-Im Her
Laulu ja musiikki: Amaryllis Dieltiens tai Irene Carpentier (sopraano), Steve Dugardin (altto), Aurélie Dorzée (viulu), Otine van Erp (harmonikka), Jurgen De Bryun tai Pieter Theuns (huilu), Mattijs Vanderleen (perkussiot) ja Saartje Van Kamp (sello)
KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin). …Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri sitä, kun havahtuu näkemään uusin silmiin, avautuu kohti jotain tuntematonta tai löytää tuntemattoman aiemmin tunnetusta?
Ehkä kaikkein kauneinta on kokea ihminen pitkäkestoisen valtavan fyysisen ponnistelun jälkeen niin uuvuksissa, että voi yhdellä kertaa nähdä sekä hänen lävitseen että hänen sisälleen.
Toiseksi kauneinta voi olla se, kun nainen ja mies tanssivat pitkän dueton n. 1 ½ -metrinen puinen keppi mahojensa välissä – niin että yrityksistä huolimatta heidän on mahdotonta koskettaa toisiaan – viulun, sellon ja harmonikan säestyksellä.
Tai ehkä sittenkin se, kun sopraano laulaa italiaksi ”se devi fuggire, racconta mi almeno perche”..(jos sinun täytyy paeta, kerro minulle ainakin miksi) samalla kun nainen ja mies tanssivat intiimiä duettoa manipuloiden toinen toisiaan suusta tulevan puhalluksen avulla.
KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin).
Las Ballets C. de la B.:n teos Ashes on täynnä tuskaa, väkivaltaa ja raakuutta. Teoksen alkukuvana nähdään jonkin katastrofin jälkitila, jossa ihmiset koettavat selviytyä erilaisista menetyksistä kuka milläkin tavalla: nauraen, itkien tai turtuen. Välillä teoksessa kuollaan ja sitten eletään sitäkin raivokkaammin: rakastetaan ja sen riivaamina myös vihataan. Kaikkein päällimmäiseksi tuntuu sittenkin jäävän Kauneus: ihmisen ja kanssaIhmisen. Teoksesta välittyvät humanismi, rakkaus sekä ymmärrys ihmistä ja tämän heikkouksia kohtaan.
On kummallista, miten paljon haluan nykyisin puhua kauneudesta. Pohdiskeltuani itse aiemmin taiteen merkitystä ja taideteoksista avautuvaa merkityksellisyyttä en ole koskaan pitänyt kauneutta tärkeimpänä ominaisuutena. Nyt se tuntuu kuitenkin hirveän tärkeältä (lieneekö tämänhetkiselle pariisilaisympäristöllä jonkin verran vaikutusta asiaan..?). Ehkä kyse on ennen kaikkea siitä, millä tavalla kauneuden määrittelee – tai miten itse olen sen tähän asti itselleni määritellyt. Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri sitä, kun havahtuu näkemään uusin silmiin, avautuu kohti jotain tuntematonta tai löytää tuntemattoman aiemmin tunnetusta?
Jotain tällaista olen voinut kokea Les Ballets C. de la B.:n esityksissä. Ensimmäisen kerran näin ryhmän teoksen Kuopiossa muutama vuosi sitten. Silloin lavalla nähtiin ryhmän johtajan Alain Plateilin ympäri maailmaa kiertänyt teos: Vsprs. Se sai ihokarvat nousemaan pystyyn ja odottamaan henki kurkussa seuraavaa uskomatonta tapahtumaa. Kuopiosta muistan omassa kehossa tuntuvan jännityksen, joka jaksoi kantaa koko melkein kaksituntisen esityksen. Tämänkertaisessa puolessatoista tunnissa oli vähän vielä hiomisen varaa, mutta oma kihelmöintini pysyi pinnassa vaikuttavien esiintyjien ansiosta.
On mahtavaa välillä nähdä lavalla iso joukko toinen toistaan uskomattomampia tanssijoita ja esiintyjiä. Yleensä inhoan puhua tanssijan tekniikasta. Tällaisen esityksen jälkeen se tuntuu vielä turhemmalta, mutta vain koska se on niin itsestään selvää. Esiintyjien uskomaton virtuositeetti ylittää joka hetki odotukset.
Esiintyjät eivät kuitenkaan hurmaa pelkästään virtuositeetillaan, vaan myös täydellisellä heittäytymisellään ja muuntautumiskyvyllään: akrobaatista tanssijaksi ja tanssijasta laulajaksi tai puhujaksi. Lisäksi suurin osa heistä hurmaa erilaisuudellaan: niin mahtavia tanssijoita kuin he kaikki ovatkin, tekevät he silti harvoin mitään liikettä ihan samalla tavalla, vaikka olisikin kyse unisonosta. He osaavat myös nauraa itselleen, ja erityisesti ryhmän ”kumiukko” saakin myös yleisön hekottelemaan omalle tragikoomisuudelleen.
Humanistisessa teoksessa huumori ja elämästä iloitseminen nousevat muutenkin tärkeiksi:..”niin kauan kuin täällä nyt vielä satutaan olemaan” (kuten vanha ikään kuin haudassa makaava mies teoksen loppupuolella häntä suremaan tulleita ihmisiä muistuttaa). Mm afrikkalaisen tanssijattaren uskomaton viettelytanssi yhdistettynä valkoisen miehen naurettavaan esiintymiseen housut kintuissa saa ainakin pariisilaisyleisön hullaantumaan.
Lisäksi tärkeää on taideteoksen kokonaisvaltaisuus: tanssi yhdistettynä kauniiseen klassiseen musiikkiin (Haendelin sovitettuja aarioita), sekä lavastaja Jean Bernard Koemanin koko lavan takaosan peittävään korkeaan lavastukseen. Lavastusta käytetään koko teoksen ajan mm kiipeilyyn, pomppimiseen (yläosassa myös trampoliini), liukumiseen, laskeutumiseen sekä muuten vain oleiluun.
Huih, tästä tekstistä taisi nyt tulla aikamoista ylisanojen aariaa. Jotenkin se kuitenkin sopii suurelle arvostetulle ryhmälle ja heidän nykytanssikontekstissa massiivisille puitteilleen. Alan Plateil on onnistunut keräämään ympärilleen sellaisia ihmisiä ja pieniä neroja, että kun he tekevät töitä yhdessä, tulee teoksista enemmän kuin tekijöidensä summia. Työryhmän merkitys korostuu kuin elokuvaa tehdessä. Mahtavaa!
Linda Priha, alias Lipi, on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on työskennellyt. esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat feministifilosofien (mm. H. Liehun, L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).
