Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Juha Jokela esitteli muutama vuosi sitten Teatteri&Tanssi –lehteen kirjoittamissaan kahdessa kolumnissa (Teatteri&Tanssi 1&2/2012) kaksi lähtökohtaa kritiikin kirjoittamiselle: kriitikon vastuu taiteen tekijälle ja kriitikon vastuu lukijalle.
Kriitikoiden vastuusta on hyvä keskustella. Siitä pitää keskustella. Kriitikot ja päätoimittajat katsokoot peiliin. Katson itsekin. Katson edelleen, vaikken ole aikoihin kritiikkejä kirjoittanutkaan.
***
Olin yli kymmenen vuotta sitten hetken ajan osa valokuvataitelija Charles Frégerin kuvausryhmää. Hän sanoi jotain, joka on siitä lähtien kulkenut mukanani ajatellessani mitä tahansa luovaa puuhastelua.
Charles käytti työkaluinaan antiikkista filmikameraa ja jotain vanhanaikaista filmiä, jonka kehittäminen oli hidasta ja kallista asiantuntijatyötä. Charles sanoi, että vaikka kuvaaminen sillä kalustolla oli vaikeaa, kallista ja työlästä, jokaista onnistunutta kuvaa kohden täytyi ottaa ainakin sata kuvaa. Sata kuvaa! Siis sata kuvaa kalustolla, jolla yhden kuvan ottaminen saattoi kestää viisitoista minuuttia, filmin jälkituotantoa ajattelemattakaan.
Mikä tässä jää käsittelemättä, on kysymys taiteilijan vastuusta. Sen sijaan tässä käsitellään oikeastaan vaan ja ainoastaan virheitä ja onnistumisia.
***
Mistään näkökulmasta katsottuna ”kriitikon vastuu” ei ehkä ole erityisen hedelmällinen lähtökohta kauaskantoisemmalle keskustelulle taidekritiikin sisällöstä ja ongelmista. Sanon heti, että en todellakaan halua puolustella yhdenkään suomalaisen kriitikon kirjoituksia. ”Kriitikon vastuun” rinnalle tarvitaan kuitenkin muutamaa käsitteellistä lisälähtökohtaa.
Olen samaa mieltä Jokelan kanssa siitä, että ”kriitikoiden asiantuntemus voisi olla nykyistä koetellumpaa” ja siitä, että ”tekijöillä voisi olla isompi rooli kriitikoiden haastajina” ja siitä, että ”jos kritiikin kehitys pysähtyy […] sen korjaaminen lienee kaikkien etu”. Eli jotain pitäisi tehdä?
***
Jokelan kolumneissa kritiikin kriittinen tarkastelu alkaa teatterintekijän ammatinharjoittamisen realiteeteista. Lähtökohdasta ei paljoa liikuta. Kolumnien käsitteellinen lähtökohta on häpeilemättä uhrikokemuksen sanelemaa. Pohtiessaan taidekritiikkiä, Jokela, kuten moni muukin taiteilija, tyytyy kuvailemaan tätä kokemusta.
Inhimillisestä vastuusta puhuminen jää taiteen (ja taiteesta kirjoittamisen) sisällön kannalta ulkokohtaiseksi. Lähtökohdan on oltava realiteettien voivottelua laajempi ja sisällöllisesti ryhdikkäämpi (provosoiden: epäinhimillisempi). Eikö taidekritiikin ongelmien tarkastelun lähtökohtana pitäisi olla käsityksemme ja kiistamme taiteesta? Mitä se on? Miksi? Mitä sen pitäisi olla? Miksi? Siis käsitys siitä yhdestä ainoasta asiasta, mistä taidekriitikon lopulta odottaisi kirjoittavan?
Kuten olen aiemminkin esittänyt, suurin osa suomalaisesta kritiikistä on muodoltaan päivälehtikritiikkiä. Tämä voisi olla yksi mahdollinen lähtökohta.
Ikävä kyllä sanottu koskee usein myös aiheeseen vihkiytyneitä kulttuurilehtiä. Lehdet tekevät minkä resursseillaan pystyvät. Jos totta puhutaan, niin päivälehtikritiikki ei useinkaan ole taidekritiikkiä. Veikkaan esimerkiksi Jokelan olevan samaa mieltä.
Parhaimmillaankin päivälehtikritiikki on jonkinlaista kulttuuriuutisoinnin ja kulttuurimarkkinoinnin hämärää välimaastoa: ”taitoluistelukritiikkiä”, kuten Teemu Mäki jossain kirjoittaa. Sitä ohjaa resurssipulan lisäksi (tai sen vuoksi) menovinkkien, viihdeteollisuuden ja markkinoinnin logiikka, sen kieli ja sanasto.
Taiteilijat hyväksyvät laajalla rintamalla näin toimivan kritiikkiteollisuuden osaksi markkinointistrategioitansa. Vaihtoehtoja ei tunnu olevan eikä toisenlaista, arvokkaampaa ja syvällisempää taidekritiikkiä edes osata kaivata. Ja rapatessa roiskuu, kuten Jokelan kolumneista voi päätellä.
Jos Jokelan kolumneja lukee tästä näkökulmasta, hän itse asiassa kritisoi päivälehtikritiikkiä siitä, että se on päivälehtikritiikkiä. Mutta eikö tällaisessa tilanteessa taiteilijan vakavin huolenaihe pitäisi olla päivälehtikriitikon ”vastuuttomuuden” sijaan se, että on vain päivälehtikritiikkiä? Eikö taiteen kannalta varsinainen ongelma ole siinä, että vakavaa suomenkielistä taidekritiikkiä on niin vähän? Puuttuu kirjoitus, joka ajankohtaisen taiteen tapahtuman ääreltä ja taiteilijan rinnalla rikastuttaisi kieltämme, ajatteluamme ja itseymmärrystämme.
Taas: taidekritiikissä pitäisi olla pelissä kriitikon ja taiteilijan käsitykset taiteesta. Taiteilija ja kriitikko ovat molemmat taiteen tapahtuman asialla. Samalla puolella. Tämä voisi olla toinen lähtökohta.
Taiteilijan ammattitaitoa on teoksen valmistus, jossa taiteen tapahtuma on mahdollinen. Kriitikko on teoksen äärellä kynä kädessä kirjaamassa mahdollisen tapahtuman vaikutuksia. Kriitikon ammattitaitoa on hallita relevanttia käsitteellistä ajattelua kuvatakseen tapahtuman uutta luovaa vaikutusta. Jos taiteen tapahtuman vaikutuksista saa edes jonkinlaisen jäljen kieleen, on sekin jo tapahtuma sinänsä.
Jos taiteilijan ja taidekritiikin käsitykset taiteesta ja sen vaikutuksista ovat kiistassa, hyvä niin. Kiista palvelee lukijan taidekäsityksen ajattelua yhtä paljon tai enemmänkin kuin tympeä yksimielisyys ja taatusti enemmän kuin nykymuotoinen kulttuurimenovinkkikirjoittelu.
***
Olen aiemmin itsekin kirjoittanut hyvin lyhyessä ajassa melko suuren määrän teosarvioita ja laajempaakin taidekritiikkiä. En edes tarkalleen muista kuinka paljon.
Kadun syvästi ainakin yhtä tähän verkkojulkaisuun kirjoittamaani teosarviota. Pyydän hattu kourassa anteeksi, jos olen kirjoituksillani loukannut jotakuta. Jokelan kuvaaman vastuun välttely on ollut yksi syy, miksen ole enää kirjoittanut teosarvioita.
Jälkikäteen tarkasteltuna olen mielestäni kirjoittanut yhden onnistuneen teosarvion. Itselleni kaikki kritiikin kirjoittamiseen liittyvä paska on ollut sen arvoista. Se tekee sata kuvaa yhtä onnistunutta kohden.
Olli Ahlroos
Kirjoittaja on filosofi, väitöstutkija ja vapaa kirjoittaja. Hänen kolumnejaan julkaistaan Liikekieli.comissa kuukausittain syksyllä 2015. Aiemmat kolumnit voi lukea täältä ja täältä.
Twitterissä @AhlroosOlli
Kuva: Joakim Pusenius
