Milla Koistinen, Teemu Kyytinen, Tuomas Lahti, Nina Lindholm, Kaari Martin ja Tiina Suhonen kommentoivat. Ota kantaa ja lähetä oma näkemyksesi sähköpostilla osoitteeseen toimitus(ät)liikekieli.com (korvaa (ät) @-merkillä)!
Liikekieli.comin Kuuma peruna -palsta nostaa esille ajankohtaisen kysymyksen, johon pyydetään vastaukset joukolta kulttuurikentän toimijoita.
Neljäs Kuuma peruna -kysymys on:
”Miten tasa-arvo toteutuu tanssin alalla Suomessa?”
Olisi helppo nurista, että naisten kannalta tasa-arvo ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta toisaalta taas ei kai se toteudu miestenkään kohdalla mitenkään hyvin. Tämä on monimutkainen ja monisyinen juttu. Naisia on alalla edelleenkin enemmän kuin miehiä ja miehille työmahdollisuuksia on suhteessa enemmän. Siitä on turha syytellä tai rangaista miehiä. Naisten ja miesten kohdalla tasa-arvo-ongelmat ovat erilaisia. Miehet joutuvat varmasti usein puolustamaan itseään ja työtään sekä (nais)tanssijoiden että muidenkin edessä.
Molemmin puolin asiat ovat silti luultavasti tasavertaistumassa senkin takia, että miestanssijoiden määrä on Suomessa koko ajan kasvussa ja tanssi on saanut enemmän näkyvyyttä yleisesti ottaen. Jos ongelmat säilyvät suhteellisen pieninä, niin eiköhän niistä saa sopivissa määrin aggressiivista energiaa, jolla puolestaan saadaan aikaan tervehenkistä edistystä alan sisällä. Molemminpuolinen kateus ja kauna tuskin edistävät kenenkään taiteilijuutta.
Yleisesti ottaen tasa-arvo tanssijoiden ja muiden alojen työläisten kanssa on karmea ja tämä on kai sanomattakin selvää. Tasa-arvoisuus yhteiskunnallisesti on suurempi ongelma kuin tasa-arvo itse kentän sisällä. Toki ongelmia on ratkottava sisälläkin, mutta huomio on hyvä suunnata myös ulkopuolisiin ongelmiin, suhteutettava asioita ja toimittava sen mukaan.
Milla Koistinen
tanssija
Tätä kysymystä voi lähestyä aika monelta kantilta; miesten ja naisten tasa-arvo, eri tekijöiden tasa-arvoiset mahdollisuudet työskennellä, työskentelytilanteen tasa-arvo. Varmasti myös muita.
Mitä tulee miesten ja naisten tasa-arvoon alallamme, on kai niin, että miesten on helpompi saada mahdollisuuksia näyttää osaamistaan. Ainakin tanssijantöiden osalta.
Sitten eri tekijöiden työskentelymahdollisuuksiin. Tämä on kimurantti kysymys, pitäisikö suoda tasa-arvoisesti mahdollisimman monille mahdollisuus työskennellä? On helppo sanoa totta kai, toisaalta maamme resursseilla tällöin kukaan ei saa työlleen kunnollisia taloudellisia olosuhteita. Kuinka ratkaista yhtälö, turvata tuoreiden kykyjen esiin nousu ja sitä kautta tanssin monimuotoisuus, samalla kokeneempien tekijöiden ammattimaiset olosuhteet jolloin voimme tavoittaa ehkä uusia, suurempia yleisöjä? Niin, lisää rahaa…
Se osa-alue, missä tasa-arvo mielestäni varsin hyvin toteutuu alallamme, on työskentely-yhteisöjen sisäinen tasa-arvo. Omien kokemusteni mukaan tanssin alalla on varsin hyvin ymmärretty, että parhaisiin tuloksiin pästääkseen ei tarvitse turvautua despotismiin.
Teemu Kyytinen
tanssija-koreografi
Mielestäni miestanssijoiden vähyys suhteessa naistanssijoihin aiheuttaa tietynlaista epätasa-arvoa. Kilpailu työpaikoista on naisille paljon vaikeampaa kuin miehille. Palkoissa en tiedä olevan sukupuoleen liittyviä eroja. Olen huomannut, että joskus lasten tanssitunneilla opettajan suhtautuminen luokan ”ainoaan poikaan” on erilainen tyttöihin verrattuna. Pojan mahdolliset vaikeudet eivät ole niin dramaattisia kuin tyttöjen.
Tuomas Lahti
tanssija
Haastava kysymys! Mitähän se tasa-arvo tanssin alalla voisi olla? Kun kenttä tuntuu yhtä aikaa olevan liian pieni ja samalla (resursseihin nähden) liian iso. Yleisesti ”hyväksytty” taide aina määritellään jossain ja joidenkin taholta. Työn täytyy löytää oikea konteksti tullakseen huomioiduksi. Tämä väistämättä vaikuttaa siihen, että esim. raha ajautuu sinne, minne arvostuskin. Suomessa taiteenkentällä ei huipulla tunnu olevan ruuhkaa -sinne ei useita mahdu yhtäaikaa. Tuskin moni kokee voivansa tuoda työtänsä esille ”tasa-arvoisesti”.
Tanssipedagogina olen myös toisinaan kokenut, että opettajat ovat eri ”kastissa” ja todelliset taiteilijat ovat jossain muualla. Taidekasvatus ei ilmeisesti vaadi kaikkien mielestä erityistä taiteellista panostusta.
Tasa-arvo lienee tavoiteltava illuusio oli ala mikä tahansa, mutta kyllä siitä aina kannattaa tanssi tai laulu tehdä. ”Imagine theres no people…”
Nina Lindholm
tanssipedagogi/toimintaterapeutti
Jos puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta: Mielestäni tasa-arvo ei edelleenkään toteudu millään alalla Suomessa, enkä todellakaan ole feministi. Tanssin alalla Suomessa on huippuhyviä miestanssijoita ja -koreografeja, esimerkiksi Tero Saarinen on mielestäni paikkansa kovalla työllä ansainnut. Mutta silti suhteessa naisten määrään alalla, mieskoreografit näyttävät saavan helpommin tilaa sekä nykytanssifestivaaleilla että lehdistössä. Tämä on nyt puhdas mutumielipide, mulla ei ole tilastofaktoja takataskussa, mutta itse nykytanssikentän ulkopuolella tanssin parissa työskentelevänä mieskoreografien kantaesitysten määrä (tai esilletulo) pistää silmään naisvaltaisella alalla. Flamencotanssin puolella käytännössä yhtään ammattimaista miestanssijaa Suomessa ei ole joten se siitä…
Jos puhutaan rahan jakautumisesta: uskon että taidetoimikunnat pyrkivät jakamaan rahaa tasapuolisesti. Rahan jaossa kuitenkin pitäisi ottaa enemmän huomioon myös se, millä alkuun päässyt taiteilija voi jatkaa työtään, ettei aina tarvitsisi aloittaa nollasta.
Kaari Martin
tanssija/koreografi/tanssinopettaja
Kysymykseen voisi vastata lyhyesti: tasa-arvo ei toteudu tanssin alalla Suomessa. Voiko tasa-arvo yleensä toteutua millään taiteen alalla? Ja mitä tasa-arvolla taiteen alalla voitaisiin tarkoittaa?
Miehet ja naiset voivat pyrkiä tasa-arvoisesti opiskelemaan tanssia eri opintoasteille, ja opiskelu on tasa-arvoisesti ilmaista kaikille. Siihenpä se sitten loppuukin. Ei ole sukupuoli- tai alueellisia kiintiöitä, lahjakkuus ja soveltuvuus alalle ratkaisevat. Tanssin rahoitus ei jakaudu tasa-arvoisesti, siis esim. että produktioiden tekoon tarkoitettu summa jaettaisiin tasan hakijoiden kesken. Silloin jokainen saisi hyvin, hyvin vähän. Tanssijoiden työpaikat eivät nekään jakaudu tasa-arvoisesti: Kansallisbaletissa työskentelee nelinkertainen määrä tanssijoita verrattuna kaikkiin muihin valtionosuutta nauttiviin ryhmiin. Media ei jaa huomiotaan tasa-arvoisesti tanssin eri tekijöille ja suuntauksille jne. jne. Miksi tasa-arvoa kaikesta huolimatta kannattaa pohtia? Siksi, että silloin alkaa huomata kaikenlaisia eroja ja epäkohtia ja hahmottaa sitä missä oikein ollaan.
Tiina Suhonen
tanssin tutkija
