Berliinin Hebbel am Ufer -teatterin edusta kuhisee väkeä ennen esitystä Tanz im August -festivaalilla. Ei ihme, sillä teatterissa esitetään klassikoksi noussut Lucinda Childsin Dance uutena reproduktiona.
Huumaava ja hypnoottinen toisto
Alunperin vuonna 1979 kantaesitetyn tanssiklassikon koreografia rakentuu Philip Glassin minimalistisen sävellysten Dance I, Dance II ja Dance III varaan. Lisäksi kolmiosaisessa reproduktiossa on käytetty käsitetaiteen merkittävimpiin taiteilijoihin kuuluvan Sol LeWittin filmiä, jonka hän kuvasi esityksestä Glassin ja Childsin pyynnöstä.
Dance ei ole suotta noussut tanssiklassikoksi: minimalismista syntyvä musiikillinen ja fyysinen toisto huumaa katsojan valtavalla dynamiikalla. Vaikka esitystä voisi analysoida loputtomasti erilaisten avantgarden ja postmodernismin teorioiden kautta, tuntuu puhtaasti teoreettinen lähetysmistapa liian kuivakkaalta ja latistavalta.
Esityksen kolme osaa muodostivat selkeän ja yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka koreografia ulottuukin ensimmäisen ja kolmannen osan vauhdikkaista geometrisista usean tanssijan liikekuvioista toisen osan sooloon.
Koreografian peruslähtökohta myötäilee Glassin partituuria, joka perustuu toiston erilaisiin variaatioihin. Sekä musiikin että tanssin peruselementit ovat hyvin yksinkertaisia, mutta kokonaisuudesta muodostuu henkeäsalpaava ja teknisesti haastava koreografia, joka on lyönnilleen suunniteltu kommentoimaan Glassin musiikkia. Childsin koreografian liikekieli hyppyineen ja askelineen sisältää varsin paljon viittauksia balettitraditioon.
Tanssireproduktio ei ole kaikista helpoin laji, sillä alkuperäinen esitys on kuitenkin tiiviisti sidottu omaan aikakauteensa. 2000-luvun Dance kuitenkin onnistuu hankalassa tavoitteessaan. Näyttämön edessä olevalle läpikuultavalle kankaalle projisoitu Sol LeWittin filmi toi dynaamiseen esitykseen yhä enemmän liikettä.
Reproduktio ei siis sortunut pelkästään museoimaan klassikkoa, vaan kontrastoimaan kahden eri aikakauden versiot, sillä katsoja pystyi samanaikaisesti vertaamaan filmin avulla 1970-luvun esitystä sekä nykyisiä tanssijoita. Oli mielenkiintoista huomata, että tanssijoiden liikekieli oli yhtenäisempää kuin vuonna 1979, mikä Childsin mukaan johtuu nykyisten tanssijoiden yhtenäisemmästä koulutustaustasta.
Childs totesi esityksen jälkeen yleisökeskustelussa, että hän ei niinkään ollut kiinnostunut sisällöstä, toisin sanoen itse liikeilmaisusta ja sen teknisistä mahdollisuuksista, vaan pikemminkin tavasta miten tiettyjä melko yksinkertaisia liikkeitä pystyi käyttämään ja varioimaan monipuolisen kokonaisuuden muodostamiseen. Sama ajatus toteutuu myös Philip Glassin musiikissa, joka muodostaa melko yksinkertaisista musiikillisista peruselementeistä monimuotoisen äänimaton.
Artikkelin kirjoittajalle esitys muistutti, että useimmiten ensisijaisesti kuvataiteeseen liitetty minimalismi ei välttämättä tarkoita vain staattisia, geometrisia veistoksia ja käsitetaiteen teoreettisia koukeroita, vaan äärimmäisen pelkistetyllä ja yksinkertaisella liikekielellä voi tuoda näyttämölle monimuotoista dynamiikkaa ja uskomatonta keveyttä.
Essi Syren
Kirjoittaja on Berliinissä asuva teatterialan sekatyöläinen, jonka kiinnostuksen kohteet ulottuvat kaikenlaisista esitystaiteen muodoista kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen. Teatteritiedettä ja teoreettista filosofiaa opiskellut Syrén työskentelee tällä hetkellä teatterituottamisen ja näytelmäkirjallisuuden parissa.
