Kaksi päivää sitten koin Jenni-Elina von Baghin ja työryhmän A Prologue –teoksen Uuden tanssin keskus Zodiakissa. Kirjoitan ajatuksistani teoksen äärellä sitä katsoessani ja nyt kaksi päivää myöhemmin. Teoksen nimi tuntuu osuneen sen ytimeen. Teoksen tunnelma on jumiin jäänyt ja se enteilee jonkin hurjan ja pelottavan tuntemattoman tulemista. Nyt jälkikäteen ajateltuna, teos ilmensi aikaa, jossa olemme kaikki jumissa. Olemme tulleet jostakin tunnistettavasta ja menossa kohti jotain erityisellä tavalla tuntematonta aikaa, joka näyttäytyy toinen toistaan uhkaavimpien katastrofien värittämänä tai ei näyttädy minään. Tulevaa on lähes mahdotonta kuvitella sen perusteella minkä tunnemme, siitä on lähes mahdotonta haaveilla. Ja mitä on tuleva ilman haaveiden suuntia sitä kohti?
Koreografiassa on paljon toistoa, asettumista asentoihin, joita koreografi von Bagh on asettanut esiintyjä von Baghille. Hän reflektoi puhuen tilannetta, olemistaan ja asettumistaan esitykseen. Asettuminen olemassa oleviin asentoihin, taistelumaisiin, kulmikkaisiin malleihin, joihin keho ei tunnu haluavan, rakentaa haluttomuuden, sopeutumattomuuden ja jonkinlaisen ulkoisen pakon koreografiaa. Koreografi-minän ja esiintyjä-minän kompleksinen suhde tuo minun tulkinnassani esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen tilan ikuista vääntöä, joka korostuu ristitulessa, jossa elämme nyt. Olemme tietoisia odottavista ekologisista ja sosiaalisista katastrofeista, samalla sidottuina yhteiskunnallisen muutoksen hitauteen. Tässä eri suuntiin ja erilaisiin toimintamalleihin vetävien impulssien välissä von Bagh ja työryhmä tarttuvat kysymykseen elämänvoimasta, joka on jotakin ihmistä laajempaa, uutta synnyttävää voimaa. Von Baghin kohdussa kasvaa uusi elämä. Voimakkaimmin elämänvoima näyttäytyy minulle teoksessa raskauden, odotuksen kautta. Toiveikkaana selviytymisestään elämä työntyy esiin, vaikka versona asfaltista. Näin ihmisen alkukin työntää äitinsä vatsaa ja sisäelimiä ja kasvaa ihmiseksi, kädelliseksi olennoksi ajattelemaan ja toimimaan vaikeassa ihmisten maailmassa. Maailmassa sinänsä ei ole mitään vaikeaa. Voisi vain selviytyä, lisääntyä, nauttia, iloita elossa olemisesta ja jakaa tätä olemisen ihmettä lajitoverien ja toisten lajien kanssa. Ihminen tavaroineen, esineineen, prosessoimiseen ja hallitsemisineen, kompleksoi kaiken ja kadottaa elämänvoiman. Ikävä kyllä en tunne Henri Bergsonin ajattelua enkä käsitettä elan vital, jonka von Bagh käsiohjelmassa kertoo olleen keskeinen käsite työryhmän työskentelyssä. Se muistuttaa minua joogisen perinteen käsitteestä prana, mutta samalla ei laisinkaan. Elämänkatsomuksellisena ja maailmankuvallisena käsitteenä, prana ehdottaisi jotain muuta kuin pysähdystä, ahdistusta ja yksilön performointia. Huomaan pohtivani länsimaisen filosofian, materialismin ja maailmankuvan perintöä ja ahdistuvani siitä.
A Prologue asettuu objektiorientoituneen esitystaiteen kaanoniin. Erilaiset esineet ovat sikin sokin näyttämöä. Tilan asettelu luo horisontaalisuutta, katsojien tuolit kiertävät näyttämöä ja esiintyjä on esineiden kera keskellä. Alussa ja lopussa Jenni-Elina von Bagh liikkuu Deborah Hayn havainnon harjoituksen estetiikkaa muistuttavalla tavalla hämmentyneenä, tarttumatta mihinkään. (Vaikka kyseinen harjoitus ei olisikaan estetiikka, se luo tietynlaista liikkeellistä ja kehollista estetiikkaa.) Huomaan, että pohdin usein tällaista maailmassa olemisen tapaa, joka Hayn vaikutuksesta on suomalaisessa nykytanssissa havaittava estetiikka. Miksi ei tarttua mihinkään, ei sitoutua mihinkään? Ymmärrykseni mukaan takertumattomuuden filosofia ei tarkoita sitä, etteikö olisi syytä tehdä valintoja ja suunnata joitakin asioita kohti, sitoutua kehossaan johonkin tai antautua elämän virralle, voimille, laaduille. Tulisiko kehollisuuden kautta esittää uusia mahdollisuuksia, suuntia joita kohti matkata vai pidättäytyä rehellisesti hämmennyksessä, ottamatta liikaa kantaa, representoimatta jonkinlaista uutta ihmisyyttä? A Prologuessa tämä tarttumaton, tunnusteleva ja hahmotteleva liikkumisen tapa näyttämöllistää hämmentyneen, etsivän, jatkuvasti reflektoivan yksilön, eikä minulla ole esittää kritiikkiä tätä valintaa kohtaan omista kysymyksistäni huolimatta.
Liikkuvan von Baghin ympärillä esineet ovat paikoillaan omassa pysähtyneessä olossaan. Niissä ei näy elämänvoimaa. Ne ovat olleet elossa ennen transformoitumistaan pulloiksi, naruiksi, peruukiksi, palloiksi ja huiveiksi. Nyt ne ovat minun kokemuksessani kuolleita. Kahdessa pullossa on kakkaveden väristä litkua. Uloste, jäte, tuntuu olevan se mitä me ihmiset osaamme jälkeemme jättää. Kakkavesipullot huvittavat minua. Kaksi palloa liikkuvat myös liikuttamisen jälkeen, ainakin lasipallo jatkaa vyörymistään, kun se on laskettu maahan. Pallo liikkuu, kun siihen kohdistuu liikettä. Näin on kaikkien kuolleiden esineiden laita. Sähkön ääni ja sähkön kautta syntyvä valo valoletkuihin, jotka kiertelevät tankoja näyttämön yllä, ovat liikkeessä, elossa, omalla kuolleella tavallaan. Ainoa oikeasti elossa oleva olento näyttämöllä on Jenni-Elina von Bagh ja vauva hänen kohdussaan. Liha liikkuu, keho ääntelee ja kertoo sanoja. Välillä esineet liikkuvat von Baghin ruumiin matkassa ja niiden paino ja materiaalisuus tulee esiin ihmisen liikkeen myötä. Aluksi ihmisen kehossa ei tapahdu mitään muutosta, vaikka esine kädessä vaihtuu. Pohdin, että tämä on ihmisen eksistenssi länsimaisen materialismin perinteessä. On ihminen ja on materia. Mikään ei liiku, muutu, transformoidu molempiin suuntiin näiden välillä. Vain aine muokkautuu ihmisen käsissä.
Hetkeä myöhemmin esineiden laatuisuus vaikuttaa von Baghin liikkeeseen ja olen tyydyttynyt. Mietin, miksi? Onko minulle niin tärkeää, että ihminen esitetään suhteisena, huokoisena, vaikuttuvana ja muille voimille antautuvana oliona? Onko esineen materiaalisuudesta ja laatuisuudesta, huivin keveydestä ja tuulimaisuudesta kehollisesti vaikuttuminen mielestäni ainoa tapa tehdä särö materialistisen maailmankuvan perinteeseen, johon koko kulttuurimme rakentuu? Muuttaako tämä suhdettamme materialismiin, luoko se sitä uudelleen, tuoko se esiin vitalismin ajatusta elämänvoimasta, joka vaikuttaa kaiken aineen taustalla? En tiedä. Sen tunnistan, että tietty antautuminen ja kontrollista luopuminen liiketehtävässä tuntuu minusta kehollisesti hyvältä, voin hengittää. Mietin, mitä hallinnassa pysyminen tarkoittaa esityksellisenä ja kehollisena valintana suhteessa elämänvoimaan? Koreografi von Bagh hallitsee muotoa, esiintyjä reflektoi ja jakaa kokemustaan katsojien kanssa. Koen, että sanat ja ääni on suunnattu ja kerrottu meille, todistajille. Ikään kuin kehollinen matka, tai pikemminkin luonnostelma jostakin mahdollisesta matkasta jota olemme todistamassa, on von Baghin omaisuutta, jota katsomme tuoleiltamme. Mutta kerrottu tarina on tarkoitettu jaettavaksi kanssamme, olemme kanssamatkaajia, kanssaihmettelijöitä tällä ihmeellisellä ja pelottavalla elämän kentällä. Meille kerrotaan, että esiintyjä, joka tuntuu olevan samaan aikaan Jenni-Elina von Bagh ja Ingrid Bergman – jonka peruukkia von Bagh ymmärtääkseni väittää pitävän päässään – ja samaan aikaan myös kuka tahansa meistä, on asunut aiemmin Ruotsissa ja nyt hän on jumissa täällä. Ruotsi on mennyt nuoruus, toive paremmasta. Ruotsissa on yleensä hoidettu asiat paremmin. Jokin Ruotsissa ja menneessä ajassa, hyvässä lapsuudessa ja huolten täyteisessä nykyhetkessä, jossa samalla uusi elämä kasvattaa itseään kohdussa, nostaa jälleen esiin eksistentiaaliseen turhautumiseen paikalleen jääneen nykyihmisen. Pakottaako mikro-ja makrotason elämäntilanne yritykseen hallita omaa elämää, vaikka samalla on kuin vangittu toistamaan sitä mitä havaitsee ympärillään? Onko elämänvoimalle antautuminen lähes mahdotonta tässä eksistentiaalisessa tilanteessa, jossa von Bagh itsensä havaitsee, jossa kai me kaikki itsemme havaitsemme?
Teoksen ääni- ja valosuunnittelu toimivat sattumanvaraisuutta sekä ulkopuolisen voiman tai vaikutteen paikalla oloa esiintuovina elementteinä. Erityisesti äänisuunnittelu on kerrassaan upea minimalistisuudessaan ja hienovireisyydessään. Se luo kontekstia, rakentaa avaruudellista paikkaa ei-missään, jossa kaikki mahdollisesti tapahtuu. Sattumanvaraiset sähköiset sirinät siellä täällä muodostavat selkeälinjaisen äänellisen dramaturgian. Mikrofonin ääntä säröttämällä luotu puheen särö tuntuu muodostavan keskeisen sanoman koko teokselle. Se, mitä sanotaan voi kadota, muuttua, rikkoutua palasiksi milloin vain. Sanoilla voi hahmotella, ei koskaan luoda todellisuutta. Välillä esityksessä on pimeää ja se muodostuu osaksi teoksen epävarmaa, hallitsematonta atmosfääriä. Valo- ja äänisuunnittelu ovat ne teoksen osa-alueet, jotka tuntuvat noudattavan hallitsemattomuuden logiikkaa. Ne luovat tilan, jossa esiintyjä hapuilee oman ihmisyytensä äärellä, niin kuin me kaikki näinä aikoina, ja ehkä kaikkina mahdollisina aikoina.
Teoksen työryhmä on joukko aikamme kiinnostavia tekijöitä, ja von Bagh jollakin tavalla aikamme ja ainakin kulttuurikuplamme ihmiskuvan tulkki. Pystyn samaistumaan hämmennyksen, etsinnän ja ristiriidan välisiin tunnetiloihin ja haluun muotoilla ymmärrys ihmisyydestä jollakin tavalla uudelleen. Myös koreografina sekä esiintyjänä von Bagh on kirkas, tarkka ja uskottava. Kun taiteellinen työ nojaa vahvasti ajatteluun ja tapahtuu ajattelun ja tekemisen välisessä tilassa, hahmotelma on yksinkertainen ja kompeksinen samaan aikaan. Se jatkaa elämäänsä katsojassa pitkään esityskokemuksen jälkeenkin.
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on somatiikasta ja ekologian kysymyksistä voimansa saava esitys- ja yhteisötaiteilija sekä joogaopettaja, joka pitää kirjoittamisesta ja silloin kun ehtii, kokonaisvaltaisesta ajattelusta.
A Prologue
Zodiak – Uuden tanssin keskus 29.2.2020
Koreografia, esitys: Jenni-Elina von Bagh
Skenografia: Ingvill Fossheim
Valosuunnittelu: Ina Niemelä
Äänisuunnittelu ja sävellys: Tom Lönnqvist
Äänen toteutus yhteistyössä: Johannes Vartola
Dramaturgi: Otto Sandqvist
Ruumiillinen assistentti: Virpi Nieminen
Residenssit: Kutomo, Ehkä-tuotanto, Teisko-radicalisation
Tuotanto: Zodiak, Jenni-Elina von Bagh
Kuvat: Katri Naukkarinen
