Mikä tekee toisesta asiasta epäkohdan ja toisesta hyvän ja kauniin? Miten arvoasetelmani rakentuvat? Ja mille huomioille ja kokemuksille annan tässä tekstissä tilan, miten asetan sekamelskan järjestykseen?
HJSUTDLOSMLAHENKÖOKS.
AFRIKKA-SARJA
Liikkuvia asioita
Törmään jatkuvasti ajatteluni rajoihin.
Oi oi oi oi. Olemisen mahdottomuus.
Anteeksi.
Tämä on kolmaskymmenes teksti, jonka kirjoitan. Olen nyt ajattelussani sillä tasolla että tässä on pöytä ja tässä tuoli. Ja tässä on tietokoneeni. Kun paina näitä nappuloita ruudulle ilmestyy kirjaimia.
HJSUTDLOSMLAHENKÖOKS.
AFRIKKA. BENIN. GRAND-POPO. VILLA KARO. SUOMI. HELSINKI.
Kaikista kohtaamistani epäkohdista voisin kirjoittaa. Ja kaikesta hyvästä ja kauniista. Mutta mikä tekee toisesta asiasta epäkohdan ja toisesta hyvän ja kauniin? Miten arvoni ja arvoasetelmani rakentuvat? Ja mille huomioille ja kokemuksille annan tässä tekstissä tilan, miten asetan sekamelskan järjestykseen? Kirjoittaakko kasvin vai ihmisen elosta? Rahan jakaantumisesta maailmassa vai aivan toisenlaisista asioista? Millaisia olisivat ne toisenlaiset asiat?
Älä anna masennukselle sijaa. Elämä on enemmän.
Ilo, onni, rikkaus, rakkaus, valta, köyhyys, yltäkylläisyys, tyhjyys, tyhjyys, tyttö, poika, aikuinen, lapsi, presidentti, pormestari, yhteisö, yksilö, sairas, terve, kulttuuri, tyyrpuuri, paapuuri, tuuli tuuli, raha, raha, vastuu, vastuu, tanssi, rytmi, auringon lämpö ja Victor.
Kiitos.
Victor Tokpanou vie meitä mopollaan Cotonoun yöelämässä. Hänestä on tullut ystävämme yhteisten tuttujen kautta. Victor tekee kaiken, jotta meillä olisi asiat hyvin ja viihtyisimme. Ja hän tekee tämän vilpittömästi, odottamatta meiltä mitään vastalahjaksi. ”Me olemme täällä auttaaksemme toisiamme” hän sanoo. Victor pyytää mopotaksien kuljettajia ajamaan rauhallisemmin ja seuraamaan hänen reittivalintojaan ettei vauhti ja liikenteen vaarallisuus vedä meitä valkoisiksi.
Olen valkoinen. Valkoihoinen. Valkovuokkonen. Ummikko. Lammikko. Untuvikko. Pumpulissa ja höyhenissä kasvanut. Vai olenko? Olen yovo. ”Yovo yovo, cadeu!” kuuluu joko päivä kun astun kadulle (valkoihoinen vieras, anna lahja). Menen kauppaan. Kaupassa on myynnissä ihoa vaalentavia voiteita. Ystäväni käärii paitaansa ylös, jotta hänen vatsansa ruskettuisi. Ihonvärien ihmeellinen kirjo.
Olemme matkalla Accraan ja vierailemme Togossa ystävämme Claude Westin luona. Clauden sisko laittaa meille upean aterian, käy vaihtamassa meille rajalla rahaa, vie meidät rajan yli, käy kiivaan rahakilpailun kaikkien meidät haluavien bussikuskien kanssa, valitsee meille bussin ja jää odottamaan että bussi pääsee lähtemään. Puolen tunnin kuluttua olemme saaneet hänen taivuteltua uskomaan, että hänen ei tarvitse seistä helteisessä kaaoksessa, pärjäämme kyllä.
Tulee mieleen äiti.
Olemme Turussa. ”Finnish girl!” huutaa Noel energiaa raikuvan tervehdyksensä. Noel Saizonou on tullut esiintymään tänne. On kesäkuu ja ulkona kylmä. Mietin miltä näyttäytyy elämä Suomessa beniniläisin silmin. Illalla menemme turkulaiseen baariin enkä ole tanssinut näin paljon viimeksi kuin Villa Karon terassilla. Olen onnellinen.
Onneen ei tarvita paljoa.
Olemme matkalla Pendjaarin luonnonpuistoon. Olemme valinneet bussin turvallisimmasta päästä. Bussi on korkea ja ajaa kovaa ja ohittelee muita autoja vaan painamalla töötin pohjaan merkiksi että täältä tullaan. Edellä ajavien autojen takaosissa lukee ”Jumala meitä varjelee” ja ”Jeesus pelastaa meidät”. Ketään beniniläistä ei liikenne tunnu pelottavan, mutta minulla on vaikeuksia istua rauhassa ja nauraa tv:ssä esitettävälle saippuasarjalle. Jokaisessa mutkassa tuntuu että bussi kaatuu. Mielessäni yhä kuva edellispäivän onnettomuudesta ja ruumiista tiellä. Kuka onkaan sanonut, että elämässä pitäisi oppia kuolemaan ennen kuin todellinen kuolema tulee? Harjoittelen.
Eräs beniniläinen ystävämme kertoo meille, että hänen ensimmäinen lapsensa kuoli. Hän laittaa kätensä yhteen ja kädet toiselle poskelleen, sillä lailla kuin minäkin olen laittanut päiväkodin valokuvissa. Eleellä hän kertoo että lapsi nukkuu nyt.
Suhde elämään ja kuolemaan tuntuu Beninissä perustavalla tavalla erilaiselta. Asioiden, olioiden ja tapahtumien merkitys ja suhteet ymmärretään toisin. Oma ymmärtämiseni tapahtuu aina oman ihoni ja pääni sisässä, omassa reagoimisessani kaikkeen vastaan tulevaan. En pääse toisen elämään, toisen ihon sisään, mutta monia asioita voimme silti jakaa.
Koko residenssiaikamme keskitymme havainnoimaan ja ihmettelemään. Kirjoitamme, kuvaamme, katselemme, kuuntelemme ja keskustelemme. Tanssimme ja rummutamme. Teemme matkoja ja tutustumme eri paikkoihin ja eri ihmisiin. On vihdoin aikaa ja rauhaa tällaisten asioiden parissa olemiselle.
Ihmetyn äänien olemassaolosta ja hiljaisuudesta äänten välissä. Pimeydestä. Valon saapumisesta aamuisin. Ja miten meri on niin valtava ja arvaamaton, värien sävyjä täynnä. Värien olemassa olo. Tuulen kosketus. Tuuli liikuttaa kaikkea ja kaikki elää ja muuttuu jatkuvasti.
Paljaat jalat. Ei ole kenkää jalan ja maan välissä. Ei ole kappaletta joka irrottaa. Ei ole asvaltilla ja kivillä kaikkialta päällystettyä maan pintaa, ei ole muotoon leikattuja puita, ei ole ikkunoissa lasia eikä eroa ulkoilman ja sisäilman välillä.
Tutustun tyttöön. Tyttö tulee seuraavana päivänä Villa Karoon ja kertoo että hänen lapsensa on sairas. Annan rahaa, hän antaa minulle korun. Se on lahja. Seuraavana päivänä tyttö on jättänyt talolle kasan banaaneita ja käsinkirjoitetun lapun, josta en ymmärrä mitään. Myöhemmin selviää että hän pyytää rahaa lapsen lääkkeisiin. Lapsi ei vaikuta minusta sairaalta, mutta en osaa arvioida tilannetta lainkaan. Onko sillä lopulta merkitystä miten todellinen tarve on? Tuntuu olevan.
Grand-Popossa maailmanlaajuiset kysymykset asettuvat konkreettisesti kahden ihmisen välille. Lähipiirissäni on yhtäkkiä monta tuttua pienyrittäjää, jotka kaikki vaikuttavat olevan riippuvaisia ostopäätöksestäni. On myynnissä tavaraa, jota en tarvitse, mutta kauppiaalle ostamiseni tuntuu olevan tärkeää. Moni haluaisi myydä meille rumpu- tai tanssitunteja, opastusta johonkin kylään tai mahdollisuutta päästä seuraamaan voodorituaalia.
Kolikkomme kulkeutuvat ihmiseltä ihmiselle, ja valintojemme vaikutukset näkyvät kylässä. Suomessa on vaikea hahmottaa mihin raha päätyy, miten se maailmanlaajuisesti kiertää. Kuluttajan vastuu, yhtiöiden vastuu. Opetetaanko näitä meillä peruskoulussa?
Suomessa ystäväni kertoo ärsyyntymisestään että reilun kaupan kahvi maksaa kahvilassa enemmän kuin epäreilu. Joka tapauksessa kahvilakahvin hinnasta n. 98% menee kahvilan omaan taskuun. Kelle se päätyy se 20 sentin ylimääräinen voitto reilun kaupan kahvista? Keskustelemme siitä millaista olisi hyvä kehitys? Millaiset ovat hyvän elämän puitteet? Ja voiko niitä määrittää maailmanlaajuisesti? Tulisiko elämän olla kaikkialla samanlainen systeemi kuin meillä täällä? Miten meidän tulisi järjestää tätä omaa yhteiskuntaamme? Keskustelu kiivastuu ja menee hankalaksi. Asiat ovat monimutkaisia. Isoja. Tuntuu etten tiedä tarpeeksi.
Miksen vaan voisi kirjoittaa tanssista? Siitä miten jalanpohja koskettaa maata, miten rintakehä liikkuu, miten hymyileminen ja hyppeleminen avaa energiaa, sulattaa, voimaannuttaa, luo yhteyksiä ja sallii monenlaisia yhtäaikaisia maailmoja. Miten yksinkertaista kaikki voi toisinaan olla.
Ja miten puut vain ovat. Tulee sade ja tulee yö ja tulee aamu ja siellä ne vain ovat ja elävät. Niin paljon tapahtumaa ilman että itse tekee mitään. Minä hengitän. Olemassa olo on niin mahdotonta. Valtavaa.
Cotonoun bussiasemalla juomme limua. Kuvittelen hetken aikaa, että olemmekin kaikki jo kuolleet. Että paratiisi onkin tällainen. Se muuttaa jotenkin radikaalisti kaiken.
Eeva Muilu
Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen herkemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.
