Avautui tavallaan hyvin yksinkertaisten asioiden kauneus ja merkitys. Ja ymmärrys siitä miten rauhallisessa rytmissä erilaisille asioille tulee mahdollisuus tulla oleviksi.
AFRIKKA – SARJA
Maaliskuusta toukokuuhun 2009 Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen olivat taiteilijaresidenssissä suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskus Villa Karossa, Beninissä, Länsi-Afrikassa. Tässä he kirjoittavat kukin kokemuksistaan ja näyttävät videoita kahden kuukauden matkasta paikkaan, joka pysäytti heidän ulkoisen liikkeensä.
Liikkuvia asioita
Törmään jatkuvasti ajatteluni rajoihin.
Oi oi oi oi. Olemisen mahdottomuus.
Kirjoitan uudelleen ja aina uudelleen. Olen nyt ajattelussani sillä tasolla että tässä on pöytä ja tässä tuoli. Ja tässä on tietokoneeni. Kun paina näitä nappuloita ruudulle ilmestyy kirjaimia.
HJSUTDLOSMLAHENKÖOKS.
AFRIKKA. BENIN. GRAND-POPO. VILLA KARO. SUOMI. HELSINKI.
En pysty kirjoittamaan ajastani siellä kaikenkattavasti. En hahmota maailmanlaajuista kokonaisuutta. Tekstini on sirpaleista koottu.
Voisin sanoa: Olin paratiisissa. Heräsin joka aamu ääretön meri vierelläni. Päättymätön horisontti silmieni edessäni. Olin auringon sylissä. Minulla ei ollut paljoakaan. Minua ei siihen paikkaan oikein mikään sitonut. Olin kevyt. Olin vapaa. Hengitin paremmin.
Voisin sanoa: Olin kutsumaton vieras, enkä mitenkään voinut hiipiä näihin juhliin takaovesta, ja liueta huomaamattomasti seinää pitkin joukon sekaan. Ei, vaikka yritin olla hiljaa, olemassaoloni oli kirkuvaa. Olin kuin neliö, joka yrittää tunkeutua ympyrän muotoisesta aukosta sisään.
Ja on sanottu: Afrikasta ei voi kirjoittaa mitään, koska siitä ei voi länsimaalainen ymmärtää mitään, ainakaan näin lyhyen ajan jälkeen. Älä siis yritä kirjoittaa siitä mitään.
Haastattelen itse itseäni.
Olit 9 viikkoa Villa Karossa taiteilijaresidenssissä. Miksi hait juuri Villa Karoon?
Olin työskennellyt aiemmin Venetsiassa Heli Meklinin ja Laura Pietiläisen kanssa ja halusimme jatkaa yhteistyötä toisessa residenssissä. Villa Karo tuntui kiinnostavalta, koska halusimme mennä itsellemme vieraaseen ympäristöön ja Afrikan tuntemukseni oli lähes olematon hakiessamme residenssiä. Villa Karossa oli etuna myös se, että pystyimme hakemaan sitä pidemmäksi ajaksi.
Millaisia suunnitelmia teillä oli ennen matkalle lähtöä?
Ajattelimme että ensimmäisen kuukauden perehdymme paikkaan ja teemme harjoitteita keskenämme, toisena kuukautena sitten avaamme työskentelyä paikallisille ihmisille, kutsumme heitä mukaan ja muodostamme jonkinlaista työpajatoimintaa. Toivoimme että voisimme jakaa jotain omasta kiinnostuksestamme heille, ja että he jakaisivat meille omastaan. Että tapahtuisi vaihtoa kahteen suuntaan. Emme tienneet millainen ympäristö meitä odottaisi, ja siksi pidimme suunnitelman hyvin avoimena.
Miten tämä suunnitelma toteutui?
Villa Karoon päästyämme tuntui että kaikki onkin toisin. Oli vaikea ymmärtää omaa olemassaoloaan ja asemaansa siellä. Teimme paljon keskenämme ja yksin töitä, suhteen muodostaminen paikalliseen väestöön tuntuikin hankalammalta. Lopulta tuntui että kaksikin kuukautta oli lyhyt aika. En ole koskaan ennen ollut niin itselleni totaalisesti vieraassa kulttuurissa.
Mikä teki suhteen muodostamisesta vaikeaa?
Historia ja maailman eriarvoinen järjestäytyminen. Vaikka kohtaamani ihmiset olivat suurimmaksi osaksi valtavan avoimia ja helposti lähestyttäviä, sydämellisiä ihmisiä, siitä välillämme vallitsevasta eriarvoisesta asetelmasta oli vaikea päästä eroon. Varmaan siihen sisältyi ennakkoluuloja puolin ja toisin.
Olen valkoinen. Valkoihoinen. Valkovuokkonen. Ummikko. Lammikko. Untuvikko. Pumpulissa ja höyhenissä kasvanut. Vai olenko? Olen yovo. ”Yovo yovo, cadeu”, kuuluu joko päivä kun astun kadulle (valkoihoinen vieras, anna lahja). Minut nimetään, minut tunnistetaan, minulle huudellaan – ja kaikki niin hämmästyttävän avoimesti. En tiedä miten suhtautua. Reaktioissani olen varovainen. Ja täällä tuntuu ettei kukaan varo mitään. Ajetaan miten sattuu, huudellaan, elellään ja oleillaan ihan eri energialla. En tunnista varovaisuutta missään. Näen sen vain itsessäni. Ja näytän niin kalpealta. Kuin minusta puuttuisi väri kokonaan. Koen kohtaamisissa hämmennystä, odotusta, vierautta, jotain kummallista ja vaikeaa, ja välillä jotain niin välitöntä ja riemuisaa. Että lapset vain tulevat näin ja juoksevat syliin. Että tuo tuossa vain noin osoittaa ja tulee minua lähelle. Olen jotenkin kankea. Huomaan sen nyt. Ja niin kamalan monimutkainen.
Meillä oli Villa Karossa hyvät oltavat ja se tuntui välillä raastavalta siinä ympäristössä. Mutta ei se eriarvoisuus tietystikään rajoitu vain Villa Karossa olemiseen, vaan siihen että ylipäänsä olen eurooppalainen ja minulla on erilaiset elämisen puitteet, mahdollisuudet ja oikeudet. Että minulla on ylipäänsä mahdollisuus matkustaa heidän maahansa, kun taas heillä ei ole mahdollisuutta tulla tänne. Ja se ristiriita tuntui myös ympäristön suhtautumisessa meihin.
Stipendiaattien rooli kyläläisille tuntui olevan suurelta osin taloudellinen. Meitä lähestyttiin pikemminkin kuluttajina ja turisteina kuin jonain kulttuurikeskuksen stipendiaatteina ts. meidän rahastamme tunnuttiin olevan kiinnostuneempia kuin meidän taiteestamme. Ja eihän se loppujenlopuksi niin kummallista ole, jos ajattelee sitä asetelmaa. Jouduimme pohtimaan oman taiteemme paikkaa siinä ympäristössä. Eikö meillä ole mitään muuta annettavaa kuin raha?
Työpaja-ajatus alkoi tuntua vieraalta työskentelymuodolta – vaikka nyt ajattelen että olisimme vaan tarvinneet vielä enemmän aikaa. Tuntui siltä, että piti saada paljon enemmän ymmärrystä siitä ympäristöstä ja kulttuurista, ennen kuin alkaa järjestää jotain toimintaa siellä.
Ymmärsimme että kohtaamiset tapahtuvat muualla ja muilla tavoin. Paljon luontevammalta tuntui, että yrittäisi vaan itse päästä oppimaan ja ammentamaan paikallisilta ihmisiltä jotain ja ymmärtää jotain omasta olemassaolostaan siellä. Ja niin tapahtuikin.
Voisitko sanoa oppineesi jotakin?
Voisi sanoa että koko ajan oli oppimassa jotain. Ympäristö oli itselle niin ihmeellinen, että sitä tunsi olevansa jatkuvasti herkillä olemassaolon kanssa. Oppiminen ei niinkään ollut sellaista, että voisin sanoa eläneeni kuten grand-popolaiset ja oppineeni siitä jotain. Olin aina muualta tullut ja aina vierailijan asemassa. Oppiminen tapahtui juuri siinä toisenlaisen ympäristön ja elämisentavan kohtaamisessa, omassa reagoimisessani siellä kohtaamaani. Ja tätä kohtaamista tietysti tapahtui yhtälailla järjestetyissä aktiviteeteissa, kuten rumpu- ja tanssitunneilla tai rituaalien seuraamisessa kuin myös matkalla ollessa, tien varrella kävellessä, mopon kyydissä istuessa, kaupassa käydessä, tai puun juurella istuessa.
Toisenlaisen ympäristön ja kulttuurin kohtaaminen asetti myös oman tutun ja totunnaisen kulttuurin uudenlaiseen valoon. Sitä heilahti jotenkin omilta raiteiltaan. Alkoi pohtia omaa kulttuurista rakentumistaan. Päätyi kyselemään sitä että miten me oikein elämme, ja miten olisi hyvä elää? Ja että miksi sitä kokee että oma kulttuuri tulee kuin jostain ylhäältä annettuna, jotenkin mahdottomana pyörivänä pyöränä, jonka suuntaa ei voi muuttaa. Jossa aika menee yritykseen selviytyä ja pysyä mukana sen sijaan että olisi mahdollisuuksia miettiä miten toisin voisimme elää ja olla. Päätyi pohtimaan kaikenlaisten asioiden merkitystä ja paikkaa elämässä, arvoja ja arvojen rakentumista.
Ajattelen että kaikkein pienimmilläkin asioilla ja osasilla on vaikutuksensa kokonaisuuteen. Kun jokin asia muuttuu, sillä on vaikutuksensa myös muihin asioihin. Kännykkä ei muuta vaan puhelinkulttuuria – sen vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle ihmiselämässä. Grand-Popossa eläminen oli erilaista siksi että moni pienikin asia oli niin toisin. Kun aistii sellaisen suuren halun muuttaa Afrikkaa toisenlaiseksi, rakentaa sinne kaikkea sitä, mitä meidän kulttuurissamme on, nousee myös kysymys, mitä kaikkea muuta muutos tuo tullessaan. En ole sitä mieltä etteikö asioiden tulisi muuttua ja kehittyä – niin siellä kuin täälläkin. Mutta kuka opettaa ketä ja mihin suuntaan meidän itse olisi hyvä pyrkiä kasvamaan? Beninissä oli paljon sellaista, mikä täällä ei ole mahdollista, siksi juuri että meillä asiat ovat niin toisin.
Mitä te konkreettisesti teitte tuona residenssiaikana?
Keskityimme ihmettelemään ja tekemään havaintoja olemisesta ja tapahtumisesta ja herkistymään sille ympäristölle, johon olimme saapuneet. Oli ainutlaatuista, että oli niin paljon aikaa ja rauhaa keskittymiselle. Pyrimme pois tuloskeskeisestä ajattelusta, päämäärä-suuntautuneesta olemisesta. Kai sitä voisi kutsua läsnäolon harjoittelemiseksi. Sanoisin että opettelimme elämään toisin ja sallimaan itsellemme hyvin toisenlaista olemista. Halusimme nähdä mitä sitä kautta voi avautua. Kirjoitimme ja kuvasimme ja keskustelimme. Tanssimme ja rummutimme. Kävelimme ja katselimme ja kuuntelimme. Teimme matkoja ja tutustuimme eri paikkoihin ja eri ihmisiin. Toimintamme oli intuitiivista. Pyrimme joka päivä kulkemaan sitä kohti mikä juuri silloin tuntui meitä kutsuvan. Prosessoimme siellä oloamme myös unia jakamalla ja piirtämällä.
Mitä sitä kautta avautui?
Avautui tilaa maailman ihmeiden äärelle pysähtymiselle. Avautui silmät ja avautui tilaa mielelle liikkua. Avautui suuria ihmetyksiä.
Ihmettelen, että on ääniä. Ja hiljaisuus äänten välissä. Valon saapuminen aamuisin ja äänetön poistuminen illalla. Sähkökatkoksen sattuessa, näkee taivaankaton kaartuvan kuin kupolin päälleen. Suuri pimeys ja niin paljon tähtiä. Ja meri hengittää jatkuvasti vierellä. Meren äärettömyys ja arvaamattomuus. Värien olemassaolo. Tuulen pehmeä kosketus. Miten tuuli liikuttaa kaikkea ja kaikki muuttuu jatkuvasti. Asiat kasvavat ja kutistuvat minun silmissäni. Asiat kasvavat ja kutistuvat minun päässäni. Pää joka paisuu ja on ajatuksista raskas. Ja tuuli puhaltaa korvasta sisään ja ihoni lävitse. Ihoni vaihtaa väriä. Ihmeellisten ihonvärien kirjo.
Paljaat jalat. Ei ole kenkää jalan ja maan välissä. Ei ole kappaletta joka irrottaa. Ei ole asvaltilla ja kivillä kaikkialta päällystettyä maan pintaa, neliöiksi jäsennettyä ympäristöä, ei ole muotoon leikattuja puita, ei ole ikkunoissa lasia eikä eroa ulkoilman ja sisäilman välillä.
Avautui tavallaan hyvin yksinkertaisten asioiden kauneus ja merkitys. Ja ymmärrys siitä miten rauhallisessa rytmissä erilaisille asioille tulee mahdollisuus tulla oleviksi.
Kun jättää jotain pois, jollekin muulle tulee tilaa.
Ja miten puut vain ovat. Tulee sade ja tulee yö ja tulee aamu ja siellä ne vain ovat ja elävät. Niin paljon tapahtumaa ilman että itse tekee mitään. Olemassa olo on niin mahdotonta. Valtavaa. Suuren salaisuuden sisässä. Osana sitä.
Ihmettelen
Miten oikein syntyy ja kuolee asioiden ja olentojen merkityksellisyys?
Eeva Muilu
Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia
kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen herkemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.
