Boris Charmatzin ja Emmanuelle Huynh’in teos Étrangler le temps Brysselin Kaai-teatterissa osuu siihen ytimeen, mitä olen taiteilija-kriitikkoroolissani vuosien varrella ajatellut paljon: mitä tapahtuu siinä ajan jaksossa, joka on teoksen näkemisen ja siitä kirjoittamisen aloittamisen välissä? Kysymys on periaatteessa ikuinen: miten tavoittaa sanoilla se, minkä joku on ilmaissut jollain toisella välineellä?
Étrangler de temps pohjautuu löyhästi Odile Dupocin koreografiaan bolero 2 vuodelta 1996. Se on kolmeosaisen Trois Boléros -kokonaisuuden keskimmäinen osa, duetto jonka alkuperäisinä tanssijoina olivat Charmatz ja Huynh. Kaksikko on siis toistanut koreografian lukemattomia kertoja, ja tähän toiston tuottamaan kehon muistiin Étrangler de temps pitkälti rakentuu. Esityksessä kuultava Maurice Ravelin musiikki on äänite yhdestä kymmenen vuoden takaisen koreografian esityskerrasta. Teoksen äänisuunnittelija Olivier Renouf on hidastanut alkuperäisen musiikin, ja tähän hidastettuun musiikkiin Charmatz ja Huynh tanssivat. Myös heidän liikkeensä ovat hidastettuja ja venytettyjä; vähän kuin aika, johon mielemme palaa esimerkiksi silloin, kun katsomme kuvia jostakin jo menneestä, jostakin johon on ehkä vähän ikävä, mutta joka kuitenkin on lipunut ulottumattomiin. Fyysisestä läheisyydestä huolimatta kahden tanssijan välissä tuntuu aluksi olevan välimatkaa, kunnes teoksen edetessä duetto muuttuu intiimiksi kahden kehon väliseksi kohtaamiseksi.
Tavoittamattomuuden tunnelmaa korostaa se, että Kaai-teatterin katsomon penkit on laitettu syrjään ja keskellä tyhjää tilaa on korkea lava, jonka ympärille yleisö kerääntyy. Näyttämö on kuitenkin rakennettu niin korkeaksi, että sen ympärille jää luonnostaan iso tyhjä alue – jos menisi ihan liki, ei näkisi tanssijoita. Korkea lavastus tuo mieleen kenties tunnetuimman Ravelin musiikkiin tehdyn koreografian: Maurice Bejartin koreografian punaisen korotetun esiintymislavan. Charmatzin ja Huynh’n näyttämön ympärille jäävä tyhjä tila korostaa tätä poissaoloa: kontekstuaaliset referenssit ovat samanaikaisesti poissa ja läsnä.
Lyheyn väliajan jälkeen Charmatz ja Huynh tanssivat samalla lavalla bolero 2:n. Viimeistään silloin olen siinä Kaai-teatterin lattialla istuessani samankaltaisessa tilanteessa, kuin nyt tätä tekstiä kirjoittaessani: välitilassa vieressäni muistot ja aiemmat kokemukset, yrittämässä tavoittaa vastikään koettua. Tekstiksi puettuna lopputuloksessa on väistämättä jotain tukahdutettua, silti myös jotakin intiimiä.
Eeva-Mari Haikala
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja freelance-kirjoittaja, jonka kiinnostus on kuvataiteen, teatterin ja esitystaiteen kautta kääntynyt yhä enemmän tanssia ja liikettä kohti.
Boris Charmatz / Musée de la danse & Emmanuelle Huynh: Étrangler le temps + bolero 2
Kaaitheater, Bryssel 11.2.2017, osa Brussels Dance -tapahtuman ohjelmistoa
Kuva: Jean Henry
