”Kuinka erityinen ja uniikki on tanssija yksilönä? Kuinka paljon voimme jakaa liikkeellistä kokemista toisten tanssijoiden kanssa, ja miten monilla eri tavoilla tämä jakaminen toteutuu? Minua kiinnostaa väli toisen ihmisen liikemaailmaan pyrkivän tanssijan ja hänen kohteensa välillä.”
Tanssitaiteen professori Ari Tenhulan virkaanastujaispuhe Teatterikorkeakoulussa 21.1.2009.
Teatterikorkeakoulun hallitus nimitti 3.6.2008 tanssitaitelija, tanssitaiteen maisteri Ari Tenhulan tanssitaiteen professorin, opetusalana nykytanssin tanssijantyö, virkaan
ajalle 1.8.2008–31.7.2013.
Professori Tenhulan virkaanastujaispuhe 21.1.2009
Hyvää päivää ja tervetuloa minunkin puolestani tähän tilaisuuteen,
Olen jakanut tämän lektion kahteen osaan, jotka limittyvät toisiinsa. Tätä puhetta seuraa TADaC-tanssiryhmän esitys: tanssia, liikettä, improvisaatiota, jotka kertovat omalla erityisellä tavallaan niistä ajatuksista joita esittelen tässä puheessani. Puhun matkimisesta ihmisten välisenä toimintona ja näette koreografian joka on rakentunut tällaisten harjoitusten myötä.
Inspiraatio tähän tanssiteokseen on tullut kysymyksestä kuinka erityinen ja uniikki on tanssija yksilönä. Mitä toisten matkiminen on? Kysyin kuinka paljon voimme jakaa liikkeellistä kokemista toisten tanssijoiden kanssa, ja miten monilla eri tavoilla tämä jakaminen toteutuu? Tämä tanssiteos Etäisyyksiä, jonka kohta näette, kuulette ja koette, on syntynyt ruumiillisten ja kehollisten harjoitusten myötä. Nämä harjoitukset ovat käsitelleet kineettistä empatiaa, kinesteettistä empatiaa ja muita kehon kulttuurin välittymisen muotoja, esim. perinteistä koreografista tanssin muotoa. Minua on kiinnostanut ihmisten välisyys ja väli toisen ihmisen liikemaailmaan pyrkivän tanssijan ja hänen kohteensa välillä.
Keskustelen tästä kehojen välisyydestä, intersubjektiivisuudesta Jaana Parviaisen kirjan Meduusan liike inspiroimana. Tässä kirjassaan hän hyvin havainnollisesti kertoo ruumiista ja kehosta, kinestesiasta sekä kinesteettisestä sympatiasta, liikkeen merkitysten välittymisen mahdollisuudesta.
Toinen lähtökohta tähän intersubjektiivisuuteen löytyy neurotieteilijä Marco Iacobonin kirjasta Ihmisten peilaus, joka raportoi aivojen tutkimusta ja erityisesti peilisolututkimusta ja sen löydöksiä. Iacoboni kuvaa miten peilautuminen on neurotieteen näkökulmasta ensin ruumiillinen ominaisuus: hän puhuukin ihmisille, ja juuri ihmisille erityisestä ominaisuudesta, kineettisestä empatiasta, neurologisesta liikkeen, eleen, toimintojen peilautumisesta ja sen mahdollistamasta intersubjektiivisuudesta.
Jotta voisimme miettiä näiden katsantokantojen eroja ja mahdollisuuksia tanssin esittämisen ja harjoittamisen kannalta, kerron mitä tämä ero ruumiiseen ja kehoon tarkoittaa. Näkökulma puheessani on luonnollisesti koreografin, ei taiteen tutkijan tai neurotieteilijän.
Parviainen selventää kirjassaan tätä monimutkaista ja kiistanalaistakin käsiteverkkoa. Hän erottaa ruumiiksi orgaanisen, fysiologisen, lyhyesti sanottuna somaattisen kokonaisuuden, joka toimii ihmisen tahdosta, ajattelusta ja tunteista riippumatta. Hän pitää ruumista perustana, jolla kehomme lepää, jonka kehomme toiminta läpäisee. Ruumiimme ei kuitenkaan paljastu meille, emme useinkaan ole tietoisia niistä prosesseista joita läpikäymme koko ajan. Ruumis – verenkiertomme, aineenvaihduntamme, lihastemme toiminta, hermoratamme ovat luonteeltaan tietoiselle mielellemme kaukaisia. Emme saa ruumiistamme tietoa, joka ainakaan muotoutuisi kieleksi tajuntaamme.
Kehoon Parviainen lukee kaiken sen miten ruumis ilmenee meille kokemuksena. Keho on se osa ruumista, josta voimme olla tietoisia, jota liikutamme, joka muistaa, joka havaitsee, joka voi tulla taitavaksi ja joka kykenee muodostamaan tietoa toiminnastaan. Se on psykosomaattinen, psykofyysinen kokonaisuus, yhdistelmä mieltä ja ruumista – aktiivinen, reflektiivinen, muuttuva kokonaisuus, joka toimii maailman kanssa. Esimerkiksi – ruumiin toimintaa on siten kykymme nähdä, kehon toimintaa on katsominen. Tunnistamme oman ruumiimme vain kehomme kautta.
Keho ja kinestesia, eli kokemus kehomme liikkeistä avaa meille maailmaa: kykenemme yhtä aikaa sekä liikkumaan että olemme tietoisia liikkeistämme, emme vain liikuta itseämme. Toisaalta liikeaistimuksemme mahdollistavat maailman kohtaamisen, se on se perusta johon kaikki havaitseminen on sitoutunut. Tässä Parviainen viittaa Husserliin. Parviainen huomaa, että aikaa vaativin asia tanssin opiskelussa onkin oman kinestesian ymmärtäminen. Kinesteettinen älykkyys ja oma kinesteettinen karttani kehittyvät liikkumisen ja liikkumisen reflektion avulla. Kehomme tuo meille tietoa kineettisestä kentästämme. Tietoa saamme myös itsemme ulkopuolelta. Vertaamalla toisten liikkumista omaamme saamme tietoa paitsi toisista myös itsestämme. Liikkeen luonnetta on siis mahdollista selvittää myös eläytymällä toisen liikkeelliseen tilaan. Emme vain näe toisen liikkuvan vaan voimme ymmärtää toisen liikkeitä eläytymällä toisen kehon topografiaan, vertaamalla omaa kehon karttaa toisen kehon liikkeisiin. Kinesteettinen empatia toimii Parviaisen mukaan ”sisäisen mimiikan” tai kinesteettisen jäljittelyn pohjalta.
Tällaisesta eläytymisestä on todettu, syystäkin, että sen vaarana on liiallinen vastaavuus tai samuus – on pelätty että kinesteettinen empatia luo samuutta ja on korostettu sosiaalisen, historiallisen ja etnisen eron huomioimista itsen ja toisen välillä.
Miten sitten neurotutkimus havaitsee tämän empatian ja miten peilisolut ja teoria intersubjektiivisuudesta näkyvät siinä valossa?
Peilineuronitutkimus on tanssin kannalta kiinnostavaa, sillä siitä syntyvä tieto väittää että matkiminen ja liikkeellinen peilautuminen ja siitä syntyvä kehojen välinen tieto ei ole ensisijaisesti kehollinen vaan ruumiillinen tapahtuma. Emme ensin valitse, puntaroi tai arvota liikettä, jonka näemme ympärillämme vaan peilaamme sen aivoillamme. Tähän liikkeen peilautumiseen kuuluu liikkeen intentio ja tunteet. Näin ollen toisten ihmisten liikkeet, tuntemukset ja intentiot elävät jo meissä, peilautuneina.
Teemme tätä toisten ihmisten kartoitustyötä koko ajan, ilman valintaa, jopa niin että se on maailmassa olemisemme pohjalla, toisten ymmärtämisen ehto. Tämän peilautumisen välittömyys ja nopeus, josta näette paljon esimerkkejä tulevassa tanssiteoksessa, on hämmästyttävää. Ruumiimme pystyy peilaamaan hyvin monimutkaisia liikkeitä, analysoimatta niitä sen kummemmin, näköaistin ja kehon liikepotentiaalin avulla. Kehoamme ympäröi liikkeen mahdollisuuksien kenttä, joka aktivoituu liikkeen peilautuessa.
Hyvin nopeasti toistettu liike paljastaa kuitenkin jotain kiinnostavaa havainnostamme: olemme keskittyneet kasvojen ja käsien havaitsemiseen ja jalkojen monimutkaiset liikesommitelmat eivät ole evoluutiomme kohdalla olleet niin keskeisiä. (Ehkäpä tässä on joku syy miksi taitavia jalkakuvioita arvostetaan ja harjoitetaan monessa liikkumisen muodossa – onhan siihen keskittyminen vaatinut paljon erityistä harjoittamista ja aikaa). Kiinnostavaa tässä on tiedon suunta – jos kopioin liikettä, annan ruumiini peilata esim. aggressiivisen liikkumisen, ruumiini samalla kopioi sen intention ja tunteen, eli synnyttää tietoiseen kehooni nämä tuntemukset. Tämä peilautuminen on siis meidän tapamme saada tietoa toisistamme ja toistemme tunteista ja intentioista. Tämä peilautuminen toimii neurotieteilijöiden mukaan liikettä kopioitaessa, siitä tehtyä taltiointia katsoessa, sitä muistellessa ja jopa siitä kuullessa tai siihen viittaavan sanan yhteydessä.
En väitä, että nämä kaksi lähestymistapaa intersubjektiivisuuteen olisivat toisilleen vastakkaisia ja Parviainen on muissa kirjoituksissaan viitannut neurotieteen uusiin tutkimustuloksiin. Kerron tätä jakoa ja eroa siksi että se vaikuttaa monin tavoin tanssin arvoihin. Tanssissa kinesteettisen sympatiaan perustuva mallioppiminen on ollut baletin ja modernin tanssin opettamisen perusta. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan tanssi on hakeutunut keholliseen kokemiseen, yksilön kinestesiaan. Tässä koreografiassa mietin itselleni uudella tavalla, miten matkiminen ja liikkeen peilautuminen heijastaa ihmisten välisen kanssakäymisen ruumiillista perustaa. Kineettisen empatian mahdollisuuksia tanssin opiskelussa tuleekin osin tarkastella uudestaan.
Kulttuurin tasolla matkiminen synnyttää meemin käsitteen. Meemi on kulttuurin alkio, jonka voidaan katsoa siirtyvän matkimisella. Kehollinen meemi voisi olla esimerkiksi kulttuurille ominainen tapa istua tai tämä uusi muoti kantaa kahvia ympäri kaupunkia. Kiinnostavaa onkin miten meemien opettama kehollisuus välittyy – miten meemeissä siirtyy kehollisia käsitteitä – ylös, alas, tai järjestyksiä, ensin – sitten, miten ihmisen fyysinen kehitys luo meemejä – esimerkiksi selän nopea pituuskasvu ja siitä johtuva huono ryhti luo teinin löysän roikkuvan asennon.
Kiinnostavaa on miten tällainen asento ja sen synnyttämä liikeavaruus näyttäytyy merkkinä, joka elää yksittäisen kehon ulkopuolella, ja siirtyy matkittuna toimintona esimerkiksi teineiltä vielä nuorempiin lapsiin. Tässä teoksessa näette alussa kohtauksen johon olemme keränneet kulttuurisia toimintoja, tällaisia meemejä, jotka jatkavat monistumistaan sukupolvilta toisille ja joita tanssijat tunnistivat itsessään vaihtelevan määrän.
Tanssittu liike, kadotessaan, synnyttää ylijäämää, muistoja, kehoihin ja mieliin jäävää kirjoitusta, liikeratoja, jotka alkavat tavoitella toisia vastaavia jälkiä ja sekä muokata että toisintaa toisin kulttuuriin jääviä muotoja. Tällainen hybridi on teoksen galliard-viite – tässä teoksessa se näyttäytyy yhteisen hetken jakamisena, eli se on pala tanssiin kuuluvaa jakamista, tässä tapauksessa kehollisella tasolla, kulttuurina, yhteisenä toimintana. Kuitenkin se ei ole valmis tanssikokonaisuus, vaan liikemuotojen pohjalta syntynyt versio. Varmaankin on niin että tämä ruumiimme kyky peilautumiseen näkyy myös kehollisten toimintojen peilautumisena, ja sen takia kulttuurimme keholliset muodot, esimerkiksi tanssit ja leikit säilyvät.
Tässä teoksessa tällaisella materiaalilla on kuitenkin vielä toinenkin tarkoitus: Se on leikkaus ruumiillisesta kokemisesta ja kehollista liikkeestä kulttuuriseen viitekehykseen. Tämä siirtymä on esityksen dramaturgian ja merkitysten kannalta oleellinen: Kun esitys tunnistaa omia paikkojaan ruumiissa ja kehon kulttuureissa, se voi olla selkeämmin mukana keskustelussa kehon ja ruumiin käytöstä taiteessa ja yhteiskunnassa.
Jatkamme tästä tanssiesityksellä Etäisyyksiä, siis heti kun olen päässyt tuonne parvelle ajamaan esityksen ääniä.
Kirjallisuutta:
Auslander, Philip: Liveness, Routledge, 1999
Blackmore, Susan: Meemit – kulttuurigeenit, Art House 2000
Dawkins, Richard: Geenin itsekkyys, Art House 1993
Iacoboni, Marco: Ihmisten peilaus, Terra Cognita, 2008
Parviainen, Jaana: Meduusan liike, Gaudeamus 2006
Phelan, Peggy: Unmarked, Routledge, 1996Nettilinkit:
http://en.wikipedia.org/wiki/Galliard
http://memory.loc.gov/ammem/dihtml/divideos.html#vc029
