Olen jo pitkään kokenut itseni varsinaiseksi tanssin seka-, joskus jopa seko-työläiseksi. Mutta apua: milloin itse asiassa toimin viimeksi ihan oikeasti koreografina? Ja miksi se nyt yhtäkkiä jännittää niin paljon..?
AmazinGRace ei ollut Pyhäjärvellä näkemistäni teoksista yllättävin tai edes paras. Se herätti minussa kuitenkin halun kirjoittaa ja pohtia tanssin tekemisen merkitystä ja erityisesti yhteiskunnallista merkitystä: Onko tärkeää tietää, miksi tekee
Melkein kahden kuukauden harjoitusprosessi, kaksi viikkoa esityksiä. Eli intoa ja treeniä, hikeä, naurua ja kyyneleitä, intensiivistä yhdessäoloa, yrittämistä ja irtipäästämistä, löytämistä ja hävittämistä – mm. Ja sen jälkeen se tavallinen
Skiing on skin festivaali on kansainvälinen tapahtuma, jonne ihmiset kerääntyvät joka puolelta maailmaa. Ovet ovat avoinna kaikille halukkaille, mikä kuuluu kontakti-improvisaation perusideologiaan. Viikon ajan tanssimme aamusta iltaan ja illasta yöhön;
Elämäni ei ole pelkäämistä varten, vaan elämistä. Jos pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en ole läsnä tässä hetkessä. Sama koskee mennyttä. Hengitys palauttaa minut nyt-hetkeen …Etsin harmoniaa, ja tunnistan kaaoksen,
KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin). …Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri
Liikkeellä marraskuussa Täysikuu, hyinen viima ja lopuksi pieni tilkka punaviiniä… ”What if where I am right now is where I need to be right now? …antautumista sille, että kauneus on
Jossain vaiheessa ymmärrän, että esiintyjät ovat yhteisestä tapahtumastamme luultavasti hämmentyneempiä kuin minä. Tapahtuma ei olekaan aivan arkipäiväinen. Miltähän tuntuu seistä lavalla ja katsoa täyskatsomollista alastomia ihmisiä?
Ensi-illasta on nyt täsmälleen kolme viikkoa. Mutta tuntuu kuin siitä olisi kolme kuukautta, tai ehkä sittenkin kolme päivää (huomaan, että muutos ja irrottautuminen on alkanut tapahtua ainakin numeerisen symbolisella tasolla..!).
Tässä tällaista tällä kertaa täältä tällaisten tällättyjen tätien tämänkertaisista tärskyistä (treenit 4.4.2009).
Pikkuberliinittären tarinoita, osa 7 – Itse en usko tuskaisen prosessin taiteelliseen ylemmyyteen. Taide itsessään on moraalin yläpuolella, mutta teoksen harjoitukset ovat monen ihmisen elämää ja maailmassa oloa. Ja koska onnellisuus
Sattuipa sopivasti, että PauLi törmäsi itseensä keväällä 2008. Ja LiPau sattui olemaan sama. Samanlaisuus. Samuus. Suma. Samuuksien suma, josta ei tule loppua… Murrrrrrrr! (ja karhuirvistys). Pusu vaan sullekin. Oikeesti et