Tiina Suhonen – Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa on yllättävän hienoja tanssia käsitteleviä kirjoja. Täällä on erinomaiset mahdollisuudet tutustua länsimaisen tanssin historian moniin teoksiin alkuperäislaitoksina.
Tanssin ja kirjan yhteys ei ole kovin vahva. Suuri osa tanssin tietoa välittyy käytännön kautta, opetus-ja esitystilanteissa. Länsimaisen nuottikirjoituksen kaltaista, melko helposti hahmotettavaa notaatiota ei tanssille ole pystytty kehittämään. Nykyisten liikenotaatioiden lukeminen edellyttää usean vuoden harjaantumista. Kirjoissa käsitellään tanssia yleensä vain sanojen ja kuvien avulla.
Tanssikuvauksia löytää kaunokirjallisuudesta, muistelmista ja matkakertomuksista, mutta varsinaista tanssin muotoihin ja tanssitaitoon liittyvää tietoa on tanssi- ja käytösoppaissa ja tanssin historioissa. Tanssia käsitellään usein myös uskonnollisessa kirjallisuudessa, yleensä kielteisesti tai varauksella. Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla tanssista tuli laajemmin tutkimuksen kohde, mikä näkyy kasvavana nimekkeiden määränä. Tänä päivänä tanssia lähestytään tutkimuksessa kaikilta suunnilta; tarkastelutavat vaihtelevat antropologisesta historialliseen, filosofisesta pedagogiseen tai esteettisestä lääketieteelliseen.
Länsimainen taidetanssi kehittyi hoveissa. Italialaiset tanssimestarit alkoivat kirjoittaa isännilleen ja emännilleen tanssioppaita 1400-luvulla. Niistä alkaa seuratanssin ja myös taidetanssin kirjahistoria.
Maailman laajin tanssikirjallisuuden sekä audiovisuaalisen aineiston kokoelma on New York Public Libraryn Dance Collection. Merkittäviä aineistoja on myös Euroopan kansalliskirjastoissa ja suurten teatteri- ja oopperatalojen arkistoissa, lähinnä siellä missä baletilla on ollut satojen vuosien perinteet.
Myös Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa on yllättävän hienoja tanssia käsitteleviä kirjoja. Täällä on erinomaiset mahdollisuudet tutustua länsimaisen tanssin historian moniin teoksiin alkuperäislaitoksina. Esittelen seuraavassa muutamia kirjaston aarteita keskittyen länsimaiseen seuratanssiin ja taidetanssiin.
Seuratansseista ja hevosbaleteista
Varhaisimpiin tanssioppaisiin voi Kansalliskirjastossa tutustua näköispainoksina. Näitä ovat Michel Toulouzen Pariisissa noin 1490 julkaisema basse danse -kokoelma Lart et instruction de bien dancer, joka on mahdollisesti ensimmäinen painettu kirja tanssimisesta, sekä Thoinot Arbeaun (kaniikki Jean Tabourot’n salanimi) kirjoittama L’Orchésographie vuodelta 1589, pätevin opas 1500-luvun alkupuolen seuratansseista.
Alkuperäispainoksia löytyy jo 1600-luvulta. Silloin julkaistiin Ranskassa monia puheenvuoroja tanssista, olihan Ranskan hovi hovibaletin kehityksen keskus. Kirjaston kokoelmissa on tuotteliaan jesuiittaisä Claude-François Ménestrierin vuonna 1669 julkaisema Traité des Tournois, Ioustes, Carrousels et Autres Spectacles Publics. Vaikka tämä teos ei varsinaisesti käsittele tanssia, se kuvaa tilanteita, joissa on myös tanssittu. Kirja avaa turnajaisten, aseleikkien ja naamionäytelmien monimutkaista symboliikkaa ja raportoi juhlanäytöksistä eri puolilla Eurooppaa. Ménestrier listaa muun muassa värien merkityksiä ja käsittelee hevosbaletteja ja niihin soveliaita hevosrotuja!
Jesuiittakouluissa baletteja käytettiin 1600-luvulla yhtenä opetuksen välineenä. Ménestrier itse suunnitteli juhlaesityksen vuonna 1658, kun Ludvig XIV vieraili Lyonissa. Toinen esimerkki 1600-luvulta on Isaac Vossiuksen De poematum cantu et viribus rythmi vuodelta 1673. Tunnettu hollantilainen filologi, muun muassa kuningatar Kristiinan kreikanopettaja ja kirjastonhoitaja, käsittelee kirjassaan lausuntaa, mutta sivuaa myös oman aikansa tanssi- ja teatteriesitysten laatua.
Menuettitunteja ja tanssin historioita
Seuratanssien hallinta kuului 1700-luvulla hyvään käytökseen, siksi myös seuratanssioppaat olivat tarpeen. Kansalliskirjaston kokoelmissa on melko harvinainen, Angersissa vaikuttaneen tanssimestari Josson vanhemman opas Traité abrégé de la danse vuodelta 1763. Siinä keskitytään aikakauden tärkeimmän seuratanssin, menuetin, opettamiseen. Ennen kuin kirjassa päästään varsinaiseen tanssiin, neuvotaan oikeat kehon ja jalkojen asennot, kävely, tervehdykset ja hatun käyttö.
Kokoelmissa on kaksi merkittävää tanssin historiaa. Jacques Bonnet’n Histoire générale de la danse sacrée et prophane (1724) on ensimmäisiä yleisesityksiä tanssin kehityksestä. Tarina alkaa juutalaisten, egyptiläisten ja kreikkalaisten tansseista ja päättyy oman ajan baletteihin. Kirjassa on lista 157 balettiteoksesta, joita esitettiin Euroopan hoveissa vuosina 1450–1723. Vuonna 1754 julkaistiin Louis de Cahusacin kolmiosainen Danse ancienne et moderne, josta tuli alan perusteos vuosikymmeniksi. Kirjansa kolmannessa osassa Cahusac käsittelee oman aikansa balettia ja tähdentää miimin keinoilla kertovan tanssiteoksen merkitystä ennakoiden näin koreografi Noverren esteettisiä tavoitteita.
Cahusac avusti Diderot’n ja d’Alembertin suurta ensyklopediaa tanssia ja balettia käsittelevillä hakusanoilla. Bonnet oli musiikintutkija ja Cahusac runoilija ja libretisti, joka teki säveltäjä Jean-Philippe Rameaun kanssa useita baletteja ja oopperoita. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti tanssin alan ammattilainen. He lainasivat ajan tavan mukaan kirjoihinsa otteita muilta kirjoittajilta, tietenkin etupäässä antiikista, ja monet heidän tulkinnoistaan jäivät vaikuttamaan pitkään tanssikirjallisuudessa.
Osoituksena siitä, että kanaalin toisellakin puolella oltiin kiinnostuneita liikunnallisista taiteista, on Lontoossa vuonna 1731 ilmestynyt James Ralphin kirjoittama The Taste of the Town, or a Guide to All Publick Diversions. Kirjan kolmannessa luvussa käsitellään uskonnollista ja esittävää tanssia, ja oppinut piispa Potter pohdiskelee tanssin julkista ja yksityistä harjoittamista.
Kirjaston helmet
1700-luvulla baletti siirtyi hovista teatteriin ja koki suuria muodon ja sisällön muutoksia. Yliopiston kirjaston arvokkaimmat tanssikirjat liittyvät tähän kehitysvaiheeseen ja ovat Jean-Georges Noverren (1727–1810) käsialaa. Noverre oli ranskalainen koreografi, joka toimi eri puolilla Eurooppaa, kuten Stuttgartissa, Wienissä, Milanossa ja Pariisissa. Hänen elinaikanaan ja myötävaikutuksellaan baletti alkoi uudistua ilmaisulliseen ja draamallisesti johdonmukaiseen suuntaan. Uutta balettia kutsuttiin nimellä ballet en action tai ballet d’action, eli toimintabaletti.
Kuva: Noverren muotokuva J.Saundersin kaivertamana Noverren tanssiteoreettisen teoksen Pietarissa 1803-04 ilmestyneessä laitoksessa.
Noverresta tuli baletin reformin tärkein aktivisti, ja jälkipolville vuosisadan tunnetuin koreografi vuonna 1760 julkaistun tanssiteoreettisen kirjansa ansiosta. Lettres sur la danse, et sur les ballets sisälsi ensimmäisessä laitoksessaan viisitoista baletin uudistusta käsittelevää kirjettä. Neliosaisessa Venäjän keisarille omistetussa laitoksessa, Lettres sur la danse, sur les ballets et les arts (1803–04), on alkuperäisten lisäksi yli neljäkymmentä uutta kirjettä. Siinä on myös 32-sivuinen oopperatalon arkkitehtuuria ja erityisesti paloturvallisuutta käsittelevä teksti. Lisäksi kirjassa on juoniselostukset yli kahdestakymmenestä Noverren koreografioimasta baletista. Yksikään hänen 150 baletistaan ei ole säilynyt muistinvaraisessa esitysperinteessä, joten juoniselostukset ovat tutkijalle arvokkaita.
Noverren kirjeiden viimeisin laitos, Lettres sur les arts imitateurs en général, et sur la danse en particulier, ilmestyi 1807 keisarinna Joséphinelle omistettuna ja sisältää suunnilleen saman aineiston kuin edellä. Noverre oli ammattimies joka kirjoitti aiheensa tuntien, hän kuvaa muun muassa miten eri tavoilla pihtipolvisten tai länkisääristen tanssijoiden tulisi treenata! Kirjoituksillaan hän toi tanssin osaksi yleistä taide- ja kulttuurikeskustelua; hän kävi kirjeenvaihtoa Voltairen kanssa ja ystävystyi englantilaisen näyttelijäntaiteen uudistajan David Garrickin kanssa. Noverren ajatusten leviämistä edisti että kirjeet käännettiin saksaksi 1769 ja italiaksi 1778.
Noverren kärkevien tekstien taustaksi löytää Kansalliskirjaston kokoelmista aikakauden muistelmakirjallisuutta, kirjekokoelmia ja hakuteoksia, kuten esimerkiksi 1760 julkaistun Ballets, opéra et autres ouvrages lyriques. Kokoelmissa on myös runsaasti 1700-luvulla julkaistuja musiikkia tai teatteria käsitteleviä ranskan-, italian- ja saksankielisiä teoksia.
Artikkelin toinen osa julkaistaan 24.1.2005
Tanssin tutkija Tiina Suhonen opettaa tanssin historiaa mm. Teatterikorkeakoulussa ja Suomen Kansallisoopperan Balettioppilaitoksessa.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehdessä Kansalliskirjasto 5-6 2004.
