Mila Moisio: Kuka minä olen ja miksi tanssin?
Jenni Kivelän teoksissa hahmottuu tanssijan suhde koreografiaan, ei vain koreografin välineenä, vaan itse tanssissa olevana merkityksellisenä olemisena.
Diano Marina
Koreografia: Jenni Kivelä
Tanssi: Anne Hiekkaranta
Lavastus ja valosuunnittelu: Salla Salin
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto Jojo – Oulun tanssin keskus, Kiltit ihmiset
Ensi-ilta 18.10.2006 Jojo – Oulun tanssin keskus
House of Mrs Wilson
Koreografia: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Joona Halonen, Andrius Katinas, Ninu Lindfors, Katri Soini, Eero Vesterinen
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Lavastus: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Zodiak, Kiltit Ihmiset
Ensi-ilta 20.2.2007 Kaapelitehdas, Pannuhalli, Helsinki
House of Mrs Wilson -teoksen esitykset Kaapelitehtaan Pannuhallissa 20.2.-5.3.2007
Kuvat: Marko Mäkinen
Kuka minä olen ja miksi tanssin?
Jenni Kivelän koreografia House of Mrs Wilson sai ensi-iltansa Kaapelitehtaan täydessä Pannuhallissa Anne Hiekkarannan tanssiman Diano Marinan johdattelemana. Illan molemmissa teoksissa pohditaan kysymyksiä niin ihmisen, tanssijan, kuin teoksenkin identiteetistä. Miten teos rakentuu? Entä yksilö? Mikä on yksilön suhde teokseen?
Diano Marinassa koreografian tekeminen on keskeisessä roolissa. Tanssija astuu lavalle pohtien mistä aloittaisi, mikä olisi oikea kohta, asento tai liike. Ajatuksiin koreografian tekemisestä sekoittuu pätkiä tanssijan omista kokemuksista lavalla, tarkastelun kohteena olemisesta sekä tanssijan omasta puhetyylistä. Koreografiaan välittyykin lähtemättömästi osa tanssijaa, hänen kuvitelmiaan, puhetapansa ja ennen kaikkea liikkumisen tapa. Kivelän teoksessa hahmottuu tanssijan suhde koreografiaan, ei vain koreografin välineenä, vaan itse tanssissa olevana merkityksellisenä olemisena.
Myös juhlavan, valmiin tanssin sekä arkisen ja keskeneräisen teoksen välisen suhteen pohtiminen on läsnä niin koreografian tekemisessä kuin Anne Hiekkarannan soolossakin. Liikkeen kokeileminen, katkeaminen sekä uudelleen aloittaminen leimaavat teoksen liikekieltä toistoineen ja muunnelmineen.
Tanssijan puvustus, joka alussa on vielä kuin puolikas, sekä musiikki, joka vaihtuu Johanna Stormin Napsuista kokonaiseen biisiin tukee onnistuneesti teoksen käsittelemiä teemoja. Puheen pätkät ja tekemisen mallit joihin sisältyy ”tanssijan ohjeita” jäävät lopulta taka-alalle tanssin vallatessa näyttämön.
Kuten Diana Marina, myös House of Mrs Wilson pohtii teoksen rakentumista, keskeneräisyyttä sekä sen valmiuden illuusiota. Miten teos rakentuu kokonaiseksi, eheäksi? Entä tanssija, tanssi tai yksilö tanssissa? Eero Vesterinen, Joona Halonen, Katri Soini, Ninu Lindfors sekä Andrius Katinas vastaavat näihin kysymyksiin tuoden oman identiteettinsä rakentumisen esityksessä näkyväksi.
Wilsonin talossa tanssijat asettuvatkin pohtimaan mistä heidät on rakennettu: onko jotain omaa, joka jäisi jäljelle, jos kaikki rakenteet puretaan.? Äidin kävely, isän tapa seisoa ja silmien väri ei ehkä olekaan oman identiteetin perusta, perusta, jonka avulla voisi erottua muista. Kivelän uudessa teoksessa nähdäänkin vahva yhteys teoksen sekä yksilön identiteeteissä. Katinasin muistelema tanssiteos, joka herää henkiin tanssijan, lavastuksen ja liikkeen kautta voisi olla kuvaus yksilöstä, hiusten väristä, tavasta puhua ja liikkua.
Teos antaa myös tilaa ja aikaa katsojalle. Välillä se tuntuu jopa laahaavan, mutta samalla se pakottaa katsojan pysähtymään. Käsiohjelman esittämä kysymys ”Miksi täytyy tapahtua jotain, kun useimmiten mitään ihmeellistä ei tapahdu?” kiteyttääkin monella tapaa teoksen ja samalla yksilön kysymyksen identiteetistä ja oikeutuksesta. Mitä uutta, erilaista tai normaalista poikkeavaa teos voi esittää erottuakseen muista tai ollakseen teos?
Näyttäisikin siltä, että House of Mrs Wilson seurailee samojen teemojen käsittelemistä, jotka jo Kivelän aikaisemmissa teoksissa kuten Juhlapäivissä olivat nähtävissä. Kysymykset erityisyyden sekä oman ilmaisun tai olemisen tuomisesta näyttämölle tuntuvat nousevan esiin Kivelän koreografioissa. Tällöin esityksiin sisältyy aina myös tekemisen prosessi, avoimuus sekä tietty varauksellisuus siitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua.
Kivelän tavaramerkiksi on leimattu myös puheen ja tanssin välisen suhteen tarkastelu. Sekä Diana Marian että House of Mrs Wilson vahvistavat Kivelän saamaa leimaa, jättäen liikkeen jopa puhetta vähäisempään rooliin. Tanssijoiden esiintyminen, niin liike kuin puhekin, tuntuvat kuitenkin sitoutuvan luonnollisesti yhteen. Lopulta varsinaisen tanssin vähäisyys jättää vaan sammuttamattoman janon voimakkaan liikekielen seuraamiselle. Tuntuukin kuin Kivelä pitäisi näin katsojaa otteessaan, näyttäen hieman, mutta paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Jäänkin janoisena odottamaan, mitä tuleman pitää.
Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.
