Elina Manninen: Jäämeri osaa kuunnella
Jäämeri on kuunteleva taideteos. Se sisältää paljon sitä, mitä monesta tanssiteoksesta ja kaupunkilaisarjesta puuttuu: rauhaa ja yksinkertaisuutta.
Mikko Orpana, Anne Koutonen (kuva: Laura Kauppinen)
Jäämeri
Koreografia: Mikko Orpana
Musiikin sävellys ja esittäminen: Taito Hoffren
Tanssi: Maria Kananen, Anne Koutonen, Kirsi Saastamoinen, Mikko Orpana
Valosuunnitelu: Mikko Orpana
Lavastus: Sampo Malin, Mikko Orpana, Laura Kauppinen, Elina Ruoho
Puvustus: Nina Vana
Generaattorin ja Routa-ryhmän yhteistuotanto
Ensi-ilta 20.10.2006 Generaattori, Kajaani
Jäämeri osaa kuunnella
Napaseutujen alkuperäisasukkaiden elämänmenosta innoitusta etsinyt Mikko Orpanan tanssiteos löytää rauhansa niin villin luonnon kuin letkeän kesälaulun kuuntelemisesta.
Kokonaisuus pysyy hallittuna kaikkien yksinkertaisten mutta toimivien elementtien palvellessa samaa ideaa. Lava on harmonisen näköinen, kauniin hämärä ja usein varjoja täynnä. Tanssijoiden ja muusikon kodit, kaksi iglua, ovat teoksen ainoa lavastus. Valaistuina kovin herkän näköiset iglut hallitsevat lavan takaosaa paljastaen vasta lopuksi huolettoman värikkäät sisustuksensa.
Tanssijoiden lempeän pehmeät eskimoasut korostavat raajojen ja pään liikkeitä ja muuntuvat näppärästi housunlahkeita kääräisemällä kesätyyliin. Pyöreät ja pöllyävät puvut ovat valloittavia, mutta niiden ei anneta varastaa liikaa huomiota tanssilta.
Tanssi ja Taito Hoffrénin musiikki vaihtuvat tunnelmasta toiseen keskenään sopuisasti. Parhaimmillaan katsomoon asti tuntuvaa syvää musiikkia ja vahvajännitteistä tanssia on tarjolla naisten sooloissa, joista teoksen aloittaa Maria Kanasen nautittava soljunta lattiatasossa. Niin ikään teoksen herkkuhetkiä ovat Kirsi Saastamoisen jännittävä tanssi jääkarhu takanaan ja Anne Koutosen käsien vangitsevat liikkeet pientä aurinkoa muistuttavan valon edessä.
Duetoista mieleen jäävät etenkin alun tarkka Saastamoisen ja Orpanan ensiesittäytyminen sekä lopun hauskasti hidastettu Kanasen ja Koutosen paini. Kauttaaltaan parityöskentelyssä usein kuljetetaan toista ja ollaan varovaisia. Harvat hypyt korostuvat yllättävästi juuri sen vuoksi, että ne tehdään hyvin matalina ja pieninä, kuin henkeä pidättäen.
Koko nelihenkisen ryhmän yhteiset tanssit tuntuvat vahvoihin sooloihin ja duettoihin verrattuina suvantovaiheilta. Niillä ei näytä olevan erityistä juonta, mutta liikekielestä löytyy myös miimisiä eleitä lapioimisesta jousiammuntaan. Eskimopukuinen ryhmä ei juuri eksy neliönmuotoisesta kuviosta ulos, mikä jähmettää muuten luontevaa liikemateriaalia ja saa tilan tuntumaan hivenen ahtaalta. Tanssi käy hyvin yhtäaikaisesti ja vaivattomasti – Jäämeren eskimot näyttävät käyttävän voimiaan turvallisen säästeliäästi.
Jäämeri etenee kutkuttavalla tavalla. Se ei jää liioittelemaan millään oivalluksellaan. Haikeista ja vakavista kuvista pulpahtaa tietyin välein esiin hymyilyttäviä kohtauksia. Teoksen huumori on terävintä ohimenevissä hetkissä, pienissä eleissä ja jopa liikkumattomuudessa. Lopussa tosin on kohtia, joissa liikkeiden hauskuus tuntuu turhan alleviivatulta tai vähintäänkin eskimojoukon sisäpiirivitsailulta.
Jäämeri ei jää hempeilevään eikä synkistelevään ihmemaailmaan. Teos alkaa taianomaisesta tunnelmasta ja lopussa itsepäisesti särkee sen – eskimot heittävät takkinsa pois ja näyttävät nauttivan siekailemattoman inhimillisesti elämästään.
Elina Manninen
Kirjoittaja on tanssin ensimmäisen vuosikurssin opiskelija Teatterikorkeakoulussa.
