Kansallisbaletin uusi kolmen teoksen ilta on koreografisesti epätasainen kokoonpano, mutta Kvarnströmin teos sykähdyttää aidosti.
Tanssillinen sillisalaatti
Kansallisbalettimme uusin ensi-ilta (28.2.2009) tuo näyttämölle kolme pienoisteosta koreografeinaan Christian Spuck, Kenneth Kvarnström ja Uwe Scholtz. Illan on mitä ilmeisimmin tarkoitus esitellä aikakautemme uutta tai ainakin uudehkoa tanssia, mutta Kvarnströmin teosta lukuun ottamatta teoksissa ei ole mitään ”nykypäiväistä”. Se, että klassiseen liikesanastoon lisätään muutama koukistettu nilkka ja pyörähdys lattiatasossa ei mielestäni tee teoksesta vielä kiinnostavan tuoretta, eikä edes neoklassista. Mielelläni katsoisin uusia rehellisiä balettiteoksia, mutta en kaavoihin kangistunutta ja jo valmiiksi pölyttynyttä tanssia, joka yrittää vimmaisesti olla modernimpaa kuin mihin pystyy. On sääli, ettei balettimme monipuolisille tanssijoille anneta enemmän mahdollisuuksia kunnon neoklassisiin teoksiin tai nykytanssiin, joka selkeästi vaatii klassista tekniikkaa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon lahjakkaita ja kiinnostavia nykybalettikoreografeja maailmalta kyllä löytyisi.
Christian Spuckin Kadonnut kuva luo nimensä mukaisesti katsojan eteen sarjan pysähtyneitä poseerauskuvia, joiden välissä sitten tanssitaan. Ratkaisu on hivenen puinen ja naiivi, ja kun liikkeessäkään ei ole mitään erityistä, kokonaisuus jää kovin laimeaksi. Musta juhlapuvustus on tyylikäs, mutta vierastan naisten tutupukua, johon on lisätty jakkupuvun housut. Silläkö koreografi on toivonut saavuttavansa jotain uutta ja modernia? Tutu tuntuu tässä teoksessa muutenkin aivan turhalta ja erityisen huvittavalta housujen kanssa. Se, että liikutaan baletin maailmassa, käy kyllä selväksi muutenkin, tanssitaanhan teos kärkitossuilla baletin estetiikkaa kunnioittaen. Tuoleista saadaan näyttämökuvaan hauskaa vaihtelua, muttei niidenkään tuomia mahdollisuuksia käytetä loppuun asti. Parasta tässä teoksessa on frakeissa tanssivat miehet, kun miehekäs ja juhlava frakki tuo miesten maskuliinisen ja räjähtävän tanssin oikeuksiinsa.
Kvarnströmin Hohto/Shine on illan ainut kantaesitys. Toiset kaksi teosta ovat saaneet ensi-iltansa aikaisemmin: Kadonnut kuva vuonna 2007 Tukholman Kuninkaallisen baletin esittämänä ja Seitsemäs sinfonia vuonna 1993 Leipzigin baletin tulkitsemana. Kvarnströmin teos todella hohtaa. Se on puhdasta nykytanssia parhaimmillaan ja tuo kaikki kahdeksan tanssijaa esiin erilaisina persoonina ja ihmiskohtaloina. Liike on pääasiassa hengittävää ja alati jatkuvaa, ja monesti tuntuu, että jokin näkymätön aalto tai tuuli liikuttaa tanssijoita heidän itsensä sijasta; tila liikuttaa tanssijoita ja tanssi tilaa. Teos koostuu kolmesta osasta, Jaakko Eerolan ja Linda Haakanan voimakkaasta duetosta, Anna Sariolan, Kare Länsivuoren ja Jouka Valkaman pehmeästä triosta ja Antti Keinäsen, Samuli Poutasen ja Frans Valkaman humoristisesta klovnitanssista, jossa he hulluttelevat pulloharjoilta näyttävine housuineen ja valkoisine maskeineen. Kaikkea tätä kehystää komea visuaalinen suunnittelu, joka hohtaa ja kiiltää teoksen nimen mukaisesti ja luo liikkeelle tyylikkään taustan. Erityiskiitos tässä teoksessa kuuluu Anna Sariolalle, jonka herkkä tulkinta kantaa voimakkaana kolmannelle parvelle saakka.
Illan viimeinen teos, Uwe Scholtzin Seitsemäs sinfonia, näyttää epätoivoiselta yritykseltä luoda jonkinlainen oodi George Balanchinelle. Tämä teos ei todellakaan sovi esimerkiksi silloin, kun yrittää todistaa skeptikolle, että baletti on jotakin muutakin kuin tarkoituksetonta ja naurettavaa koipien nostelua ja miehiä kokovartalosukkahousuissa. Valkoinen trikoopuvustus on typerä, eikä lavasteena toimiva sateenkaarenvärinen viivamaalaus tuo juuri muuta mieleen kuin pikkulasten päiväkotipiirustukset. Tekniikkaansa tanssijat saavat kyllä esitellä teoksessa riittämiin, muttei tanssi yllä lähellekään Balanchinen mielikuvituksellisia ja musikaalisia ilotulituksia. Sekään ei riitä, että teos toistaa häpeilemättä itseään kuin kertosäkeet ikään, vaan kaiken huippu on, kun tanssijat kokoontuvat ympyrään kuin palvomaan keskellään olevaa valospottia hiljaa paikoillaan lattiaan tuijottaen. Onneksi sentään Salla Eerola saa puhallettua liikkeeseen jotain henkeä.
Veera Lamberg
Kirjoittaja on Lontoon Labanista kesällä 2008 valmistunut tanssija, joka tanssii, opettaa ja tutkiskelee taiteen maailmaa tällä hetkellä Helsingissä.
