Tanssitaiteilijat Maija Hoisko ja Diina Bukareva katsovat esityksiä Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla ja keskustelevat niistä. Litteroidut keskustelut julkaistaan Liikekieli.comissa. Viimeisenä vuorossa Liisa Pentin ja Liisa Risun teos Liisas danst Rosas.
Diina: Mielenkiintoinen aihe tai konsepti toi kinesteettinen muistaminen, koska sen tunnistaa itessäänkin, että muistaa asioita, jotka on todella pitkän ajan takaa. Vaikka mulla ei oo tota 30 vuotta uraa takana.
Maija: Sehän kulkeutuu myöskin, tai sä voit saada niitä samoja muistoja monen ihmisen kautta vaikkei oo ite ollu siellä 80-luvulla, kyllähän ne on sieltä suodattunu. Ei tietenkään samalla lailla, mutta toisen ja kolmannen polven tietona.
D: Kyllä. Just tommoset Keersmaekerit tai Fosset. Ne toistuu sillä tavalla fyysisenä ideana.
M: Mietin tossa… tai mitä mä odotin, olisin halunnu katsojana ehkä vielä… ymmärrän sen idean, että muistellaan kehollisesti, mutta olisin halunnut kuulla, että olis verbalisoitu sitä, miltä se tuntu kehossa verrattuna vaikka tähän hetkeen. Pystyykö… koska keholla on kuitenkin työskennelty hirveen eri tavalla. Jos puhuu erilaisista lihastonuksista. Anne Makkonenhan on tehny Leena Gustafssonin kanssa 80-luvusta, ainakin oon nähny videolta pienii klippei. (http://www.xip.fi/video/makkonen/). Lähinnähän Anne esittää siinä kysymyksiä ja Leena Gustafsson muistelee, miten vaikka käveltiin 80-luvulla tanssissa, tai juostiin tai miten tilaa hahmotettiin. Esimerkiksi se kertoo ajatuksesta, että sä tanssijana liikutat ilmamassaa tai tilassa olevaa massaa.
D: Niin tommoset tehtävät.
M: Siinä on tosi simppelisti, että astuttiinko näyttämöllä käveltäessä ensin kannalla tai päkiällä tai miten astuttiin. Olisin halunnu kuulla tossa vielä kehollisen kokemuksen verbalisointia enemmän.
D: Mulle ei tullu tossa mieleen, että semmone ois vaihtoehto, mut nyt kun sanot, niin kyllä. Se oli tosi hyvä, kun ne alotti puheella tai sellasella pienellä introlla, et mistä on kyse ja mitkä nää biisit on. Se oli tosi hyvä yleisesti, koska mä en välttämättä odottais, et kaikki tuolla tietää, että mistä teoksista on kyse.
M: No, ei varmaankaan ja ei mee muutenkaan aikaa, et miettii siinä… no, okei Keersmaeker on tosi tunnistettava ja toisaalta, kyllä sä sellasen perusjazzin tunnistat on se sitte Fossee tai jotain muuta. Oli kiva, että kerrottiin heti alkuun, että tää on lähtökohta. Ei tarvi miettii.
D: Ja Pentin oma biisi, mitä hän toistikin tosi paljo siinä ja jutteli, tai se lähtökohtana, koska se ei sitte taas oo semmonen Keersmaeker-tunnettu asia. Se on just enemmän sen oma kokemus ajasta ja 80-luvusta. Se oli jännä liikelaaduissakin se muistelunomaisuus välillä ja mä näin siinä Liisa Risun tekemisessä paljo enemmän… sitä muisteluominaisuutta.
M: Ehkä se on just se mitä Risu sanoki yleisökeskustelussa, että kun se jazz-tanssi on niin temppuorientoitunutta., että jos sä yrität sitä muistella…
D: …niin pitäis vetää satasella kaikki temput tai sit olla tekemättä. Sit se menee muisteluks saman tien. Toikin näkyy ylipäätään, että näillä kahdella Liisalla on eri taustat ja mun mielestä niinkin pitkällä, että niitten katseessa, jotenkin kasvojen olemuksessa ja siinä millä tavalla ne suhtautu tilaan ja millä tavalla ne asetti itsensä tilaan. Se näky. Se oli ehdottomasti yks mielenkiintoisimpia asioita, mitä mä katoin siinä koko esityksen ajan.
M: Oli. Ja kun se lähtökohta kerrotaan suoraan. Sun ei tarvi katsojana miettii, että mitä tässä tapahtuu, mitä tässä tapahtuu… Sulla on katsojana tosi levollinen olo. Ja juurikin se, ettei tarvi miettiä: miks toi toisen status on vähän erilainen kun ton toisen.
D: Tosi helppo olla siinä tilanteessa. Se oli tosi hyvä veto just sen takia, et ottaa katsojan sisään siihen hommaan, et sai tulla näyttämölle istumaan. Mä ylipäätään tykkään Hällästä paljon enemmän, jos on näyttämöllä katsomassa sitä teosta. Useimmat teokset toimii paremmin sillä tavalla.
M: Kyllähän juuri tässä biisissä tai siinä, mitä nähtiin eilen, miettii että, jos on nykytaidefestivaali tai nykytanssifestivaali: voiko sitä enää nykyään järjestää pelkästään perinteisessä teatteritilassa vai pitäiskö olla… tuntuu, että puolet teoksista on tehty jonnekin muualle kun teatteritilaan. Pitäiskö sillon olla käytössä myös joku muu tila?
D: Niin, tai sitten on kyse siitä millä tavalla sitä perinteistä teatteritilaa käyttää. Tässä oli hyvä esimerkki siitä, että sitä voi käyttää monella tapaa. Mutta jos jäädään siihen, että siirretään black boksiin tehtyjä biisejä tommoselle vanhanaikaiselle näyttämölle, se on ihan eri tilanne. Ja jos se sama kuvio tapahtuu vielä kyseenalaistamatta ja automaattisesti festarin jokaisen teoksen kanssa.
M: Esitin itselleni kysymyksen esityksen aikana, että mikä tämmösen teoksen funktio on suuremassa mittakaavassa, että kaks ihmistä muistelee jotain. Sehän on juuri, jos palaa esityksen alkujuurille semmoseen erilaiseen tarinankerrontaan. Ja nyt ollaan kuitenkin Suomessakin tanssissa siinä vaiheessa, että olis ehkä syytäkin harrastaa tarinankerrontaa enemmän, tai tiedonsiirtoo.
D: Toi tarina perustuu kahden ihmisen omaan kokemukseen. Niin, se ei oo tuulesta temmattu tarina, ja toi oli sen pointti: se oli dokumentti.
M: Ja mikä on ollu alun perin esityksen perusmuotoja. Siinä on ollu se tarinankerronta, joka on ehkä ollu viihdyttävää, mutta myöskin perimätiedon siirtäminen. Miksei sitä vois olla myös muualla kuin baletissa?
D: Se oli tosi mielenkiintoista, et näkee kaks erittäin van… tai siis mun näkökulmasta vanhaa… kun niitten urat on kestäny kauemmin, kun mitä mä oon ollu elossa. Et mitä on tulevaisuus tanssitaiteilijana? Tavallaan kun katsoo, ketä katsomossakin istu. Aika paljon oli semmosta mun ikäluokan tyyppistä ja vielä nuorempaa porukkaa. Mitä on tanssitaide ja kuinka se kehittyy ajassa ja millä tavalla sen kanssa sit elää ja millä tavalla taiteilija itse suhtautuu sekä siihen, mitä hän on aiemmin tehny sekä edelleenkin tanssijana 30 vuoden kuluttua.
M: Toisaalta taas pohdin, miten tanssissakin toistuu monet asiat. Mitä on keksitty 80-luvulla, niin sitten se muka keksitään uudestaan taas tässä päivässä. Sen ymmärtäminen…
D: Tossa myös näky kuinka lähellä 80-luku on edelleen tämän päivän tanssitaiteessa.
M: Joo ja niinku Liisakin sano siinä, että Suomessa ei vielä tehty semmosta, mitä hän teki. Suomihan on ollu vielä siinä vaiheessa sen kymmenen vuotta jäljessä, juuri siinä 80-luvulla. Tännehän on tullu kaikki paljon suuremmalla viiveellä kun nykyään, eikä puhuta pelkästään tanssista vaan kaikesta mahollisesta.
D: Varmaan, vaikka edelleen mun mielestä viive on selkeesti nähtävissä, jos vertaa Euroopan kenttään, mut se ei oo 10 vuotta. Nyt puhutaan muutamasta vuodesta vaan.
M: Osa noista liikkeellisistä teemoista on ehkä lähempänä nykypäivää monelle suomalaiselle tanssintekijälle tai tanssijalle, kun ne Liisan perspektiivistä oli…
D: Totta. Toisaalta sen yhden äänimaiseman kanssa… oliko just siitä Pentin 80-luvun omasta tai kaverin teoksesta?
M: Ai, se missä oli se sininen hetki?
D: Ei. Se oli ehkä eri… Se oli tosi 80-luku. Se missä Pentti teki suoraan sitä seinää pitkin ja tuli diagonaalissa ulos sieltä ja lopussa oli semmone attitude.
M: Mä muistan sen kohdan, mut en sitä musiikkii.
D: Siinä se oli jotenki semmosta kilkutusta, että se oli tosi kasari.
M: Mulle tuli taas siitä, joka tuli myöhemmin, semmonen dramaattisempi musiikki…
D: Se perkusiivinen vai?
M: Ei vaan, missä oli enemmän jousia tai jotain. Mulle tuli tosi ahdistava… Tommosia musiikkeja käytettiin siinä 90-luvun alussa.
D: Äänimaisema oli ylipäätään todella vanha suhteessa siihen, et liikkeen pystyy siirtään ihan suoraan tähän päivään tai se ilmaantuu tässä ja nyt, tossa näyttämöllä. Mut äänimaisema, niinku Liisa sanoki tossa esityksen jälkeen, että ne oli sieltä VHSiltä, ne äänibiisit.
M: Se yks niistä biiseitsä sai mussa ihan ahdistuneen olon aikaan… joku ihmeen neoklassinen nykytanssin suomalainen alkuhämärä…
M: Tää ei nyt liity tohon teokseen mitenkään, mut mähän oon ite alottanu tanssimisen jazzbaletilla 12-vuotiaana. Meillä oli kanssa aina just tommoset samanlaiset korkkarit kun sillä Risun Liisalla. Ne piti aina sit joka tunnin lopuks laittaa sit jalkaan ja sit mentiin vielä niillä, 12-vuotiaat. Pitää oppii kato heti…
D: Mä en oo tota tehny ikinä, et ois korkkarit jalassa menny… paitsi taidebiisejä, mut en niitä jazz-biisejä.
M: Siellä me sit mentiin…
D: Jännä kohta oli ku Risu just pisti sitä fosee meneen ihan täysillä. Se oli hauska, sen olemus muuttu ihan täysin siinä hetkessä ja sit se taas palasi… Sen tekemisessä oli tosi selvästi, että oli sitä nykyosastoo ja sit oli sitä jazz-osastoo ja sit se vähän heilu niitten välissä.
M: Ainoa mikä herätti kysymysmerkin oli, tai nyt kun kuuli tossa, et ehkä jotenkin sen harjotteen kautta… Se Risun kehollinen muistelu jäi ehkä kuitenkin esitystilanteessa harmaaksi epämääräks. Se näyttäyty niin perusnykäri-improna. Se oli varmaan sitä kuonaa, mitä tuottaa ennen kuin sieltä alkaa tulee jotain mitä he etsii. Näin katsojalle se… tai mulle se ei ollu arvokas hetki.
D: Totta kai se näyttäytyy nykäri-improna tai impro on mun mielestä aika monesti muisteluu nimenomaan, ja sit sen kautta ehkä jotain muuta mahollisesti, useimmiten ei. Risun työskentelyssä se näyttäyty markkeeraamisena se muistelu.
M: Joo, ehkä siinä oli… Mä ymmärsin, että Pentti teki sitten sen saman tehtävän. Tää voi olla myös tanssijakohtanen ero. Siinä oli ihan mahtavaa kehonpainon kuljetusta Pentillä siinä sen osuudessa. Miettimättä tekikö hän sitä tehtävää hyvin tai ei, mutta sen liikkuminen oli mielenkiintoista.
D: Mä oon ylipäätään Pentin liikkumisen fani, että kyllä fanitan ihan avoimesti. Ottamatta sen enempää kantaa biisiin, niin esiintyjänä. Nautin tosi paljon sen katsomisesta.
M: Varmaan osittain siitä, että konsepti oli hyvin rakennettu, mutta myöskin esiintyjänä molemmat oli kypsiä ja varmoja… tulee myöskin katsojana levollinen olo.
D: Ja toi suhteessa kaikkiin edellisiin biiseihin mitä näki. Todella arvokasta, että on sen ikäsiä tanssijoita, joitten olemus näyttämöllä on niin helppo, että siellä on tosi helppoo olla katsomossakin.
M: Eikä oo myöskään sitä, mitä joskus kokee, että… sanotaan nyt, että on paine olla jotenkin fyysisesti eri-ikäinen kuin mitä on.
D: Tai rupee jännittää, et pystyyks se enää noitten asioitten tekemiseen. Tässä ei ollu millään tavalla sitä. Ne teki täysin omaa materiaalii. Se istu todella hyvin, se mitä ne teki… Sitä Keersmaekerin Phasea käytettiin tosi paljo, niin sen kohdalla mä mietin, että joko taas.
M: Ehkä se on se kuona…
D: Ehkä se on se, mut se on varmaan jokasen kuluttama aika montaki kertaa. Toisaalta ihan samalla tavalla kun ne lay outit ja semmoset jazz-hommat kans. Olis ollu mielenkiintoista nähä enemmän sekotusta Fossen ja Keersmaekerin välillä, koska ne pysy aika selvästi noissa kahessa kuitenkin. Millasta olis ollu katsoo, jos oltaiski hypitty nopeemmin niitten välillä ja enemmän?
M: Tossa on jotain samaa, mitä mä ajattelin siitä puheesta. Mä olisin toivonu, että se puhe olis liittyny vielä enemmän ehkä kehollisiin tuntemuksiin. Siinähän oli selkeesti, että joko sä puhuit tai liikuit tai sä liikuit tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa katsojana ois ollu herkullista, että ois vaikka liikuttu ja puhuttu samaan aikaan.
D: Siinä yleisökeskustelussa ne puhu aika paljon siitä yhdestä harjotteesta. Oliks siinä ollu muita ja oliks ne sitten feidattu pois se jälkeen? Vai oliks ne päättäny pysyy tän yhen kautta… Olisko toivonu laajempaa käsittelyy?
M: Siellähän oli tekstii heijastettuna videotykiltä.
D: Sellasta tilitystä…
M: Mua tietyllälailla kiinnostaa se teksti, mut kun sä joudut lukeen sitä sun katse on blokkautunu siihen.
D: Se oli selvästi tehty sellaseen muotoon, että sillä ei ollu minkään näköstä merkitystä sillä tekstillä. Toisaalta se sisältökin tuki ihan samalla tavalla sitä.
M: Se oli semmosta tekstiä, mitä mä olisin halunnu kuulla.
D: Totta. Se oli sitä henkilökohtasta suhdetta.
M: Mietin siinä esityksen aikana ehkä vähän samaa, mikä tuli siinä yleisökeskustelussa… sanoko se Roininen sen vai se Liisa? Ei, se oli se Risu: ”jotenki vähä nolojakin muistelmia”…
D: Joo, jotain tommosta.
M: Mulle tuli olo, että hei… mä olisin halunnu kuulla, että varmaan heillä on vielä paljon nolompiakin asioita: ”et, hei antakaa nyt…”
D: Se pysy tosi objektiivisella tasolla koko sen ajan. Et ne henkilökohtasuudet oli laitettu tosi paljon pienemmälle…
M: En ehtiny lukee kaikkii niitä, mutta ei siellä nyt varmaan mitään salaisuuksii ollu, mutta siellä oli henkilökohtaisempaa materiaalia videotykillä projisoituna tekstinä.
D: Siitä tuli fiilis, että oli osittain tarkotuskin pitää salaisena, kun mentiin tosi nopeesti monen replan ohi.
M: Mä ymmärrän sen, että jos halutaan nostaa se keholla tapahtuva muistelu siihen keskiöön…
D: Mutta kun se koko teos oli siitä henkilökohtaisesta muistelusta ja sit se henkilökohtaisuus kuitenkin pyrittiin jonkun verhon kanssa peittämään hiukan.
M: Se oli ehkä ärsyttävää, vähän. Olisitte antanu vähän enemmän… Mä olisin ollut kiinnostunut kuulemaan kehollisten tuntemuksien verbalisointia, koska vaikka mä kuinka katson ja voin jonkun verran tietynlaisen kinesteettisen empatian kautta miettii miltä se tuntuu siinä kehossa, mutta toisaalta mä en nää sitä mitä se oli 30 vuotta sitten, vaan mä nään sen mitä se on nyt. Olis ollu mielenkiintoista, jos he olisivat yrittäneet muistella miltä se tuntui 30 vuotta sitten, myös verbaalisesti. Tää oli se silta…
Maija Hoisko ja Diina Bukareva
Maija Hoisko on tamperelainen tanssitaiteilija. Diina Bukareva työskentelee tanssin parissa esiintyjänä, koreografina ja opettajana ja asuu tällä hetkellä Tampereella.
Liisas danst Rosas Tanssivirtaa-festivaalin ohjelmistossa 24.5.2015 Hällä-näyttämöllä, Tampereella
Konsepti ja ohjaus: Liisa Pentti
Koreografia ja tanssi: Liisa Risu ja Liisa Pentti
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Tila- ja valosuunnittelu: Vincent Roumagnac
Tuotanto: Liisa Pentti + Co
