”Kenen tehtävä oikeastaan on sanoittaa tanssia? Kriitikoiden? Tanssijoiden? Koreografien? Kadun miesten? Tanssiopiston tyttöjen?” pohtii Matleena Ikola.
Minä en ole tanssija. Ainakaan koulutukseltani. Virallisesti minut voisi määritellä joksikin muuksi, erilaisten ilmiöiden asiantuntijaksi. Voinko tällöin puhua tanssista? Tämä on tärkeä kysymys. Kenen tehtävä oikeastaan on sanoittaa tanssia? Kriitikoiden? Tanssijoiden? Koreografien? Kadun miesten? Tanssiopiston tyttöjen?
Paradigma muuttuu heti, kun ihmisryhmä vaihtuu. Kelle siis annamme äänen, vaiko kellekään? Tanssi ilmiönä usein pakenee sanallisia määritelmiä hetkeen, ajallisuuden armottomaan pyörään. Tanssin keskittyessä siihen, mitä tapahtuu nyt, saattaa nyt-hetki upota unohdukseen. Tällöin myös erilaiset näkökulmat käsitellä tanssi-ilmiötä jäävät helposti ilman ääntä.
Tiedostan toki sen, että tarpeettoman analysoinnin karsimisessa piilee myös tanssin vahvuus. Jokaista ojennusta ei ole viisasta verbalisoida, lavalla koetut hetket auttamatta laimenevat päädyttyään lehtijutuksi tai videon pätkäksi. Tiedostan senkin, että auvoisella digiaikakaudellamme yhä enemmän liikettä tallentuu myös historiaan, uusille ihmisille ihmeteltäväksi. Silti kaipaisin eri näkökulmien ääntä − konkreettista,
sanallista, monimuotoista ääntä! Mitä tanssi ihmisille merkitsee?
Käännyin maallikkoystävieni puoleen. Monien kohdalla tulos oli laiha: ”En ole koskaan oikein ymmärtänyt tanssia ilmiönä. Miten sitä oikein voi oikein tulkita?” ”Mitä muuta tanssi on kuin notkeita kehoja?” En tiedä, onko niin, ettei heidän määrittelyilleen ole yhteiskunnassamme tilaa vai eivätkö he itse ole uskaltaneet heittäytyä näkemään − harvalla kuitenkaan oli vahvempaa mielipidettä jaettavanaan.
Tai no, yhdellä oli:
Eräälle ystävälleni tanssi näyttäytyi ikäänkuin liikkuvana kuvataiteena − liiallisia määritelmiä pakenevana, elämälle kysymyksiä heittävänä taidemuotona, sellaisena joka maalaa maailmaa pohtivien ruumiiden kautta. Ehkä asia on näin?
Matleena Ikola
Kuvitus: Pirita Tolvanen
