Olen jo pitkään kokenut itseni varsinaiseksi tanssin seka-, joskus jopa seko-työläiseksi. Mutta apua: milloin itse asiassa toimin viimeksi ihan oikeasti koreografina? Ja miksi se nyt yhtäkkiä jännittää niin paljon..?
Olen jo pitkään kokenut itseni varsinaiseksi tanssin seka-, joskus jopa seko-työläiseksi. Viime vuosina olen toiminut mm. esiintyjänä, tanssijana, kirjoittajana, festivaalin järjestäjänä, tuottajana ja työryhmien jäsenenä sekä erilaisten intensiivikurssien opettajana..
Mutta apua: milloin itse asiassa toimin viimeksi ihan oikeasti koreografina? Ja miksi se nyt yhtäkkiä jännittää niin paljon..? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on opiskeluaikoina ja toinen lienee se, että paineet ovat kasvaneet, kun on tanssijana toimiessa saanut kokea niin monenlaisten koreografien kanssa työskentelyä. Toisia olen ihannoinut kuin kuuta taivaalla, ja toisilta olen oppinut lähinnä siinä, miten en haluaisi itse toimia.
Kun sain kuulla Läntisen tanssin aluekeskuksen projektilleni myöntämästä tuesta viime marraskuussa (tuskastuttavan myöhään muuten!) hyppelin aluksi riemusta raikkaana pitkin seiniä, mutta kohta aloinkin jo ihmetellä, että mihin oikeastaan olen itseäni pistämässä. Miten minä osaisin olla juuri sellainen kunnioittava ja kuunteleva koreografi, joka antaa tanssijoille riittävästi sekä suuntaa että vapautta? Ja joka siinä sivussa onnistuu vielä oikeasti koreografioimaan itse teoksenkin..!
Olen kuitenkin ollut onnellinen tästä haasteesta ja koen, että koreografin roolissa työskenteleminen voi sekä edesauttaa tulevia töitäni tanssijana, että ennen kaikkea kasvattaa minua ihmisenä. Uskon, että mitä monipuolisemmin maailmaa näkee, sitä enemmän siitä oppii ja osaa antaa maailmalle takaisin. Onkin harmillista, että meillä Suomessa on usein vielä niin tarkka jako tanssijoiden, koreografien ja tanssinopettajien välillä, vaikka todellisuudessa näissä kaikissa vain katsotaan samaa asiaa hieman eri kanteilta. Nuori sukupolvi tosin lienee jo vapaampi kaikista fakkiintuneista roolituksista.
Kun tein opiskeluaikoina koreografioita, muistan olleeni erityisen kunnianhimoinen suhteessa lopputulokseen ja teoksen lopulliseen ilmiasuun. Nyt tavoitteeni liittyvät enemmän eettisenä koreografina toimimiseen ja sellaisen luottamuksen ilmapiirin luomiseen, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla sekä tilaa tehdä omaa luovaa työtään. Kun luotan ja jaan vastuuta, olen varma, että siitä syntyy myös parhaita tuloksia. Uskon, että tällä tavalla myös itse teoksesta tulee syvä ja kiinnostava. Ja jos ei tulisikaan, niin ainakin voin kaiken jälkeen sanoa toimineeni oman etiikkani ja maailmankatsomukseni mukaan.
Tavoittelemani eettisyys tosin joutui hiukan koetukselle jo heti alussa, kun minun piti olosuhteiden pakosta valita teokseeni tanssijat koe-esiintymisen perusteella. Tanssijana minulla ei ole koskaan ollut mitään koe-esiintymisiä vastaan ja olen saanut niiden kautta muutaman kerran myös työtä. Siitä huolimatta tuntui yhtäkkiä vaikealta asettua ikään kuin testaamaan ihmisiä ja erityisesti päättää teoksen esiintyjät ilman, että tuntisin heitä yhtään tai edes tietäisin mitään heidän arvomaailmastaan.
Jotenkin ihmeellisesti onnistuin kuin onnistuinkin saamaan työryhmääni ihan mahtavaa porukkaa: hullua ja heittäytyvää, positiivista ja kaikkensa antavaa. Tanssijoista on vähitellen tullut minulle läheisiä yhteistyökumppaneita, jotka tekevät yhteisen teoksen eteen kaikkensa myös varsinaisen tanssimisen ulkopuolella. Meillä ei esim. ole ollut rahaa edes flaiereihin, saati sitten valokuvaajaan, tai lavastuksessa käytettävään valtaisaan määrään paperia, mutta asiat ovat järjestyneet kuin itsestään tanssijoiden ja heidän suhteidensa avustuksella.
Yksi työryhmän tanssija sai jopa hankittua meille päivän varoitusajalla harjoituksiin kaksi ihanan sympaattista nuorta valokuuvajamiestä, jotka tekivät promokuvauskeikan hymyssä suin pienellä vaihtopalkkiolla (en missään nimessä halua mainostaa ilmaista taiteilijatyövoimaa, mutta kylläkin sitä, että luottamalla ympäristöön, se tuottaa itsestään ihmeitä..!) ja seuraavana iltana meillä on flaierikuva jo melkein muokattuna!
Riemullista tässä projektissa, kuten myös aiemmassa sooloprojektissani …of my PunkLoveRockChild, on ollut se, että saan jakaa vetovastuuta ihanan äänisuunnittelijan, Hannu Hauta-ahon, kanssa. En ikinä olisi selvinnyt kaikista treeneistä, lopullisesta rakennuksesta tietysti puhumattakaan, jos en olisi välillä voinut tukeutua tähän ihmeelliseen viisaaseen taiteentekijään. Viime hetken lavalle muokkaamisen enkeliksi saimme myös supermies Per Victorin Tanskasta.
Nyt teos on jo saanut ensi-iltansa ja alkaa vähitellen elää omaa elämäänsä esiintyjien tulkinnassa, sekä siinä vaihdossa, mitä heidän ja katsojien välillä tapahtuu. Itse pystyn avautumaan tälle teoksen lopulliselle ilmentymiselle vasta vähitellen. Tällä hetkellä elän vielä täysillä tätä kaunista prosessia jossain siellä teoksen sisällä ja ulkona olemisen välillä. Yksi sykli on harjoituskauden päättymisen myötä tullut päätökseen ja toinen sykli taas saanut alkunsa….
Linda Priha
Kirjoittaja on tanssin sekatyöläinen ja elämän opiskelija: ”My body is a stage. I am a witness. My mind is active and my soul is free.” Priha valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta syksyllä 2008. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt tanssijana Tomi Paasosen, Satu Tuittilan, Pipaluk Supernovan (Tanska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa sekä valmistanut omia sooloteoksiaan. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).
hyviä kuvia 🙂