Ympäristökriisi on kulttuurin ja sen käytänteiden kriisi. Tässä tilanteessa myös taiteilijan työnkuva muuttuu. Tarvitsemme erilaisia lähestymistapoja aiheeseen, jotta voimme luoda itsellemme erilaisia työkaluja. Skenografina ja esitystaiteilijana toimiessani olen haparoinut vuosien varrella kyseistä maastoa yhteistyössä eri kollegojen kanssa erilaisissa työryhmissä ja kollektiiveissa.
Tämän tekstin tavoite on esitellä lyhyesti muutamia käytännön työssä oppimiani lähestymistapoja harjoitella ekososiaalista jälleenrakennusta esittävissä taiteissa. Käytän tekstissä esimerkkejä teosprosesseista, joissa olen ollut mukana. Pyrin katsomaan esimerkkejä erityisesti esityksen skenografian kautta. Minulle se tarkoittaa esityksen aistimellista, materiaalista, visuaalista ja tilallista estetiikkaa ja kokemuksellisuutta.
Ajattelen, että esityksen kehys voi olla tulevaisuuden maailman leikkikenttä, laboratorio, hautomo, keittiö tai mikä vain kokeilimo, jossa voidaan taiteellisen harmittomasti, mutta kuitenkin vaarallisen vaikuttavasti kokeilla moniaistisessa ympäristössä erilaisia mahdollisten maailmojen ideoita.
Skenografian näkökulmasta on kiinnostavaa kysyä, minkälaista on ekososiaalisen jälleenrakennuksen estetiikka – millaisia arvoja ja maailmankuvaa luomme kun luomme esityksen estetiikkaa? Voimmeko kuvitella sanoitta ja kosketella tiloin olevaksi jotain, mitä on muuten vaikea havaita? Tai vahvistaa jotakin, joka on jo iduillaan? Tulevaisuudet ovat jo täällä, erilaisissa marginaaleissa ja valtavirtakulttuurin väleissä. Keskuudessamme eletään erilaisia rinnakkaisia aikoja kaiken aikaa, sekä ihmisyhteiskunnan että monilajisen yhteisömme sisällä.
Kaikissa esittelemissäni lähestymistavoissa taustalla on ekologinen maailmakäsitys, jossa maailma näyttäytyy kytkeytyneenä ja riippuvaisena suhteiden verkostona. Aine ja energia kiertävät eri ilmiöissä ja eri olioiden ruumiiden lävitse. Keskeistä minulle materiaalisen ekologian lisäksi on mentaalinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ekologisuus eri toiminnan tasoilla: työryhmän työskentelyprosessissa ja teoksen laajemmissa heijastusvaikutuksissa ympäröivään yhteisöön. Yritän suhteuttaa toimintani käytettävissä oleviin resursseihin ja otan huomioon työskentelyn kontekstin; onko kyseessä taideinstituutio vai vapaan kentän projekti? Minkälainen on työryhmä ja teoksen lähtökohdat? Olenko itse koollekutsujana ja suunnittelemassa työskentelyn rakenteita, vai tulenko töihin olemassaolevaan rakenteeseen? Minkälaista yleisöä on odotettavissa?
Teos ei ole vain esillä oleva teosobjekti; esimerkiksi esitys, joka pysyy vain näyttämötilan raamin ja teoksen ajallisen tapahtumisen sisällä. Keskeinen osa teosta on prosessi esityshetkeä ennen ja sen jälkeen. Teoksen tapahtumisen rakenteet, ylijäämäät, roiskeet, jätteet ja sivuvaikutukset ovat kaikki osa teoksen aineen ja energian kiertokulkuja, jotka vaativat huomiota ja suunnittelua.
Ekoskenografia-käsitettä hyödyntävä lavastaja ja tutkija Tanja Beer puhuu tästä esityksen tekemisen koko kaaren eri osa-alueiden yhtäläisestä tärkeydestä. Jokaiselle esityksen elonkaaren osalle on annettava painoarvoa ja työaikaa: esituotannolle (pre-production), esityshetkelle eli juhlistamiselle (celebration), ja jälkituotannolle (post-production). (lähde 1)
Ympäristökriisi on niin kompleksinen asia, että sen äärellä toisin tekemiseen tarvitaan monia erilaisia rinnakkaisia lähestymistapoja, useissa eri konteksteissa. Käytän sanaa ympäristökriisi, koska se hahmottelee tilannetta kokonaisvaltaisena ympäristösuhteen kriisinä, joka kytkee toisiinsa ilmastokriisin, massasukupuuton, elinympäristöjen häviämisen ja muut ympäristösuhteen kriisit. Ekososiaalinen terminä liittää minulle yhteen ympäristön vuorovaikutussuhteet ja hyvinvoinnin sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden. Toista ei ole mahdollista edistää irrallaan toisesta.
Ekotehokkuus
“Kierrätysasteen nostaminen mahdollisimman korkeaksi on kannattavaa usein myös taloudellisista syistä. Tämä käsittää sekä kierrätetyn materiaalin käytön lavasteiden valmistuksessa että tarpeettomien lavasteiden kierrättämisen eteenpäin. Myös henkilöliikenteellä on suuri vaikutus, sillä pienenkin tuotannon parissa työskentelee useampia ihmisiä. Vähentämällä yksityisautoilua, suosimalla kevyttä ja julkista liikennettä sekä kimppakyytejä ja optimoimalla lavasteiden ja tarpeiston kuljetukset esim. verstaan ja teatterin välillä voidaan vaikuttaa tuotannon hiilidioksidipäästöihin ja samalla näyttää esimerkkiä ympäristöystävällisestä toiminnasta.” –Hyvönen, Saara: Teatteriesityksen ympäristövaikutusten arviointi (2011) (lähde 2)
Kutsun ekotehokkuutta painottavaa lähestymistapaa toisinaan “business as usual” – lähestymistavaksi. Tarkoitan tällä sitä, että tämän lähestymistavan avulla en yleensä yritä välttämättä ajatella jollakin hyvin syvän filosofisella tavalla uusiksi sitä, mitä on teatteri tai tanssi tai näyttämö – tai uudistaa koko sitä instituutiota, jossa sillä hetkellä työskentelen – vaan pyrin muuttamaan kyseisen työprosessin käytänteitä ekologisemmaksi käyttäen kaikkea sellaista sanastoa, kieltä ja käsitteitä, joita yhteiskunnassa muutenkin käytetään, kun puhutaan vaikkapa ekotehokkuudesta, kestävästä kehityksestä, vihreästä kasvusta tai hiilineutraaliudesta.
Tämän otsikon alle osuvat myös usein sellaiset lähestymistavat, joita ihmisille saattaa ensimmäisenä tulla mieleen, kun lähdetään miettimään esityksen ekologisuutta; lavasteiden materiaalit ja niiden kierrätys tai näyttämön valaistusteknologian energiankulutus. Nämä ovat toki olennaisia asioita, ja niiden pohtimiseksi on tehty jo paljon hienoa työtä. Isompaan mittakaavaan skaalattuna kaikki keksinnöt muodostavat suuremman puron.
Vaarana on “kertakäyttökahvikuppien kierrättämiseen keskittyminen”. Tällä tarkoitan sitä, että pinnallisesti käytettynä tämä lähestymistapa ei puutu asioihin, joilla todella on väliä. Huomio saattaa myös jäädä liikaa materiaaliseen ekologiaan, unohtaen muut kestävyyteen vaikuttavat vuorovaikutussuhteet.
On tärkeää tehdä hyvä taustatyö. Erilaisilla laskelmilla ja kulutuksen mittareilla on tässä keskeinen rooli. Aina arkijärki ja intuitio eivät itsessään kerro, mikä olisi hiilineutraaliuden, energiatehokkuuden kannalta se paras toimintatapa. Esteettisesti ekologisimman näköiseksi mielletty vaihtoehto ei aina välttämättä ole ekotehokkain – tai ekososiaalisesti kestävin. Kierrätysmateriaaleissakin on eroja; yksi kiehtova taiteen mahdollisuus on jalostaa arvokkaaksi nimenomaan sellaista materiaalin sivuvirtaa, joka saattaa olla muutoin ongelmallista hävittää – esimerkiksi messumatto on ongelmajätettä, kun taas pahvi menisi myös pahvinkeräykseen.
Kokonaisuuden kannalta suuret hiilipäästöt saattavat olla esimerkiksi taiderakennuksen energiankulutuksessa tai yleisön ja henkilökunnan liikkumisessa esityspaikkaan, eli infrastruktuurissa teoksen ympärillä. (lähde 2) Tehokkaimmat ratkaisut voivat olla hyvinkin epäseksikkäitä piilossa olevia arkisia tekoja, kuten esimerkiksi harjoitustilojen lämpötilan laskeminen tai se, että yleisö tulisikin paikalle pyörillä yksityisautojen sijaan. (lähde 3)
Valtava ekoteko taideinstituution sisällä saattaa olla se, että työntekijät saavat lisää työaikaa, tukea ja koulutusta siihen, että heidän on mahdollista pysähtyä, tarkastella totuttuja toimintatapoja ja harjoittaa uusien käytänteiden vaatimaa opiskelu- ja kehitystyötä.
Tämä on lähestymistapa, jota korostan erityisesti, kun työskentelen tilanteessa, jossa kontekstina on jokin instituutio ja työskentelyn mittakaava on hiukan suurempi. Kierrätysmateriaalien haaliminen, kuljettaminen ja muokkaus vaativat aikaa, työvoimaa ja taitoja. On myös oltava jotain sananvaltaa kyseessä olevan taideinstituution arkipäivään, jotta voi ymmärtää sen “aineenvaihduntaa” ja sosiaalista kudosta ja muodostaa näkemystä siitä, miten siinä toimitaan ja miten sitä voisi muovata. Tuotannon näkökulma on tärkeä, sillä ekotehokkaan työskentelyn etsimisen vaatimat resurssit on aikataulutettava työprosessin osaksi. Kiire ja stressi ovat toisin tekemisen vihollisia.
Muistan, miten eräässä työprosessissa pysähdyin lavasteiden rakennusvaiheessa kiireen keskellä lukemaan käyttämäni maalin tuotetietoluetteloa ja perehtymään puujätteen kierrätykseen tilanteessa, jossa minun piti nopeasti päättää, maalataanko lavaste-elementin sisälle tulevat muutamat puurimat vai ei. Muutaman jo valmiiksi kierrätettynä hankitun puuriman jatkoelämällä ei ole todellakaan yhtään mitään merkitystä missään todellisessa mittakaavassa. Pysähtymisen hetki jäi kuitenkin mieleeni, sillä se piti sisällään ekologisen suunnittelun kannalta keskeisiä elementtejä: olin pitänyt pyrkimystä ekologisuuteen suunnittelutyöni lähtökohtana ja tuonut sitä esille eri kollegoilleni kaikissa vaiheissa työskentelyämme, joten olin samalla pohjustanut itselleni tilaa ja luottamusta pysähtyä kaikissa työskentelyn kohdissa ja suunnata huomiota taustatyöhön ja kysymiseen.
Ekotehokkuus lähestymistapana on vähimmäistaso, pohjavirta, jota pyrin työprosessin mittakaavasta ja taiteellisista pyrkimyksistä riippumatta käyttämään kaikessa työskentelyssäni, koska ekotehokkaammat käytänteet ovat jotakin, mihin yhteiskuntamme on joka tapauksessa sitouduttava kaikilla eri osa-alueillaan – myös esittävissä taiteissa.
Hyviä lähteitä ja käytännön vinkkejä tästä näkökulmasta on tuotettu sekä teatterin – että elokuvan alalla (katso lähteistä esimerkiksi Ekosetti- opas (lähde 6), Julie’s Bicycle: Green Theater Guide (lähde 3), IHME-Helsinki-festivaalin blogipostaukset (lähde 9), Temen Verkkolehden Metelin artikkelit aiheesta (lähde 10) sekä Saara Hyvösen jo vuonna 2011 tehty Green Theater – selvitys (lähde 2)).
Sosiaalisen median erilaiset ryhmät ovat myös mahdollistaneet tavaran ja materiaalien kiertoa aivan uudella tavalla aina tarpeen mukaan syntyvien verkostojen kautta (mm. Roinaränni (lähde 7) ja Art Department (lähde 8)). Arkkitehtuuritoimisto Superuse Studios on Alankomaissa lanseerannut Oogstkaart – karttapalvelun, jonka avulla suunnittelijat ja arkkitehdit voivat kartoittaa tarjolla olevaa rakennusten purkujätettä isossa mittakaavassa. (lähde 4, lähde 5)
Ekoluovuus
Lavastaja Tanja Beer puhuu ekohotehokkuuden (eco-efficiency) ohella ekoluovuudesta (eco-creativity). Tässä keskeisenä ajatuksena on, että ekologisesti kestävä toiminta on inspiraation ja luomisen lähtökohta eikä työskentelyä haittaava rajoitus. (lähde 1)
Lähtökohdaksi voidaan esimerkiksi ottaa jokin tietty löydetty, saatavilla oleva materiaali antaen sen ohjata sitä, millainen lopputuloksesta syntyy sen sijaan, että tehdään kielellä, puheella ja mallintamalla suunnitelma, jonka materiaaleja lähdetään sitten etsimään. Tämä ei ole tietenkään mikään uusi keksintö, vaan materiaalien tutkiminen ja testailu on elimellinen osa monien esityksen ruumiillisuuden ja materiaalisuuden kanssa työskentelevien praktiikkaa.
Olisi kiinnostavaa kysyä ja kokeilla, mitä ekoluovuus voisi tarkoittaa isompien instituutioiden tasolla. Yhden kiinnostavan esimerkin kohtasin kansainvälisessä skenografian maailmannäyttelyssä Prahan Quadriennalessa vuonna 2019, kun vierailin Quebecin näyttelyosastolla ekoskenografia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Tutkija Rachel Hann heitti ilmoille ehdotuksen kokeilusta, jossa teatteritalon tuotantorakenteeseen kuuluisi, että alkuvuosi keskitettäisiin materiaalin haalimiseen, ja maaliskuuhun mennessä hankitusta materiaalista olisi suunniteltava loppuvuoden teosten lavasteet.
Toinen esimerkki, joka houkutteli minut pohtimaan ekoluovuuden mahdollisuuksia rajoitusten kautta, oli joitakin vuosia sitten valosuunnittelun parissa noussut kohu siitä, että muutos EU-lainsäädännössä saattaisi kieltää ison osan perinteisistä näyttämö- ja tapahtumateollisuuden valonheittimistä kokonaan. Ne eivät täyttäisi uuden ecodesign-direktiivin energiatehokkuusvaatimuksia. (lähde 11) Direktiiviä kritisoitiin siitä, että vaikutukset olisivat saatuihin hiilisäästöihin nähden kohtuuttomia ja kokonaisia elinkeinoja lamauttavia. Tahattomat sivuvaikutukset olisivatkin olleet haastavia ja aiheuttaneet todennäköisesti paljon myös ekotehottomuutta ja hankaluuksia pienille toimijoille, jotka eivät pysty hankkimaan uusinta ja energiatehokkainta kalustoa.
Menin uutisen luettuani harjoituksiin erään teatteritalon keskikokoiselle näyttämölle ja pohdin sitä, millaista työskentely olisi, jos minulle olisi EU-tasolta määrätty, että suunnitelmani tulisi täyttää tietyt energiatehokkuusvaatimukset ja minun olisi keksittävä työvälineeni täysin uudestaan. Mitä tarkoittaisi, että rahallisen budjetin lisäksi esityksellä olisi hiilibudjetti? Mitä tapahtuisi, jos ottaisin tilassa valmiiksi vallitsevan valon tai pimeyden olosuhteen suunnitelman lähtökohdaksi? Mitä jos tekisin valosuunnitelmani vain lämpökynttilöillä? Ekososiaalisesti kestävän estetiikan etsiminen ei olisi enää kiinni yksilön tai yksittäisen työryhmän kiinnostuksenkohteista, uskosta, tahdosta ja voimista, vaan se olisi rajallisten resurssien määrittelemä kaikkien jakama olosuhde, josta käsin voisimme rakentaa yhdessä teosta.
Esimerkki: Acts of Care
Käytän Acts of Care-teosta (esitykset 2017-2019) esimerkkinä ekoluovuudesta vapaalla kentällä ja pienessä mittakaavassa. Teoksen työryhmään kuuluvat lisäkseni Kati Raatikainen ja Petra Vehviläinen, ja vuodesta 2019 eteenpäin myös Eero Erkamo ja Sofia Simola. Acts of Care oli yritys käsitellä ympäristökriisin herättämiä tunteita, huolta ja hoivaa sekä ihmis- ja ei-ihmisyhteisöjen jaettuja tulevaisuuksia. Pyrimme esityksessä johdattelemaan kokijoita erilaisisten aikojen ja mittakaavojen äärelle.
Pyrimme teoksessa käyttämään kaikkia mahdollisia ekososiaalisen taiteentekemisen keinoja, mitä vain tuolloin keksimme. Nimesimme tavoitteemme niin, että “harjoittelemme jälkifossiilisen taiteen tekemistä”.
Laajensimme huolen käsitteen koskemaan myös esityksen materiaalisia suhteita. Kierrätimme ja dyykkasimme kaikki esityksessä käytettävät materiaalit ja hyödynsimme myös “ekoluovuutta”; toisin sanoen, jos löysimme jotain kiinnostavaa, se ohjasi sitä miten esitys muotoutui. Kun matkustimme kiertueelle Suomessa ja ulkomailla, liikuimme itse kunkin mahdollisuuksien mukaan maateitse ja kehystimme tekemämme valinnat (valinnan hiilikuormasta riippumatta) osaksi esitystä. Kun aikataulujen ja muiden elämän velvollisuuksien takia jonkun oli lennettävä, se oli osa teosta. Pyrkimyksenä ei ollut tehdä moraalisesti täydellistä ekotehokasta suoritusta, vaan olla mahdollisimman läpinäkyvä ja avoin niissä ratkaisuissa, joita kykenimme resurssiemme rajoissa tekemää – ja tutkailla myös niitä rajoja, jotka tekevät ekotehokkaamman valinnan tekemisen mahdottomaksi tai vaikeaksi.
Esityksen keskeiseksi skenografiseksi elementiksi nousi suuri valkoinen kuplateltta, jonka sisällä esiinnyimme. Saimme teltan lainaan – se oli sitä ennen ollut ainakin kahdessa muussa taideteoksessa mukana. Jos emme olisi sattumalta saaneet sitä lainaan, teoksessa tuskin olisi ollut kyseisen kaltaista valkoista kuplatelttaa. Tässä oli kyse myös mentaalisesta ekologisuudesta; ajattelusta, jossa yritettiin suhteuttaa käytössämme olevat rajalliset resurssit tavoiteltuun lopputulokseen. Meillä oli niukasti rahaa ja työaikaa, mutta vapaus ottaa löydetyt materiaalit lähtökohdaksi skenografialle. Meille ei myöskään tuottanut ongelmaa käyttää materiaalia, joka on tunnistettavasti jostakin toisesta teoksesta, ja kertoa tätä teltan tarinaa katsojille. Tekijyys ei ollut kiinni lavaste-elementissä. Teos ei perustunut siihen, millainen teltta on, vaan siihen, miten sitä käytimme ja minkälaisiin muihin asioihin yhdistimme sen.
Suunnittelua ei ohjannut tietyn ennalta määritellyn visuaalisesti näyttävän estetiikan etsiminen, vaan menimme materiaali ja kokemuksellisuus edellä. Kaipasimme jotakin pehmeää tilan sisälle, ja saimme sata valkoista tyynyä, joten otimme ne. Pohdimme yleisön esityskokemusta huhtikuisessa ulkoilmassa, ja haalimme kirpputoreilta pehmeitä ja lämpöisiä toppahaalareita yleisön puvustukseksi. Kun kaipasimme jotakin mattoa telttamme pohjalle, dyykkasimme messumattoa, joka oli sattumalta vihreää. Kuratoimme teosta näiden erilaisten löydösten pohjalta. Teimme tietysti myös paljon valintoja ja tarkastelimme tehtyjä valintoja sen mukaan, mitä ne alkoivat kertoa, mutta estetiikka sai syntyä myös sattumanvaraisuuden avulla. Keskeistä oli korostaa suunnittelutyössä rajaamista ja valintojen tekemistä käsillä olevan materiaalin kanssa sen sijaan, että olisimme asettaneet etukäteen tarkat tavoitteet sille, miltä esityksen kuuluisi näyttää ja tuntua.
Esityksen ensimmäistä versiota valmistettaessa vuonna 2017, minua kiinnostivat kovasti myös erilaiset vaihtoehtoiset tavat tuottaa energiaa ja niiden esitykselliset mahdollisuudet. Ruumiillinen kokemus energian tuottamisesta kuntopyörässä, halkojen hakkaamisesta ja kantamisesta saunan pesään tai aurinkopaneelin käytöstä sään mukaan paikantavat energian kokemusta eri tavalla kuin sähkön ottaminen seinästä töpselistä.
Esitystilana toimiva kuplateltta pysyi pystyssä tuulettimella, ja tutkimme erilaisia vaihtoehtoja tuottaa tähän tarvittava sähkö muuten kuin verkkovirralla – sekä käytännön syistä, että estetiikan kannalta. Mikäli saisimme luotua avaruusaluksen kaltaisen itsensä pystyssä pitävän systeemin, olisimme myös vapaampia pystyttämään telttamme eri tiloihin.
Alkuperäinen suunnitelma oli rekrytoida jokaiseen esitykseen “teknikkoja”, joiden tehtävänä olisi polkea sähköä tuottavaa kuntopyörää ja pitää kuplatelttaa pystyssä – tämä toisi esitykseen konkreettista (ja palkattua) hoiva- ja ylläpitotyötä sekä kohotetumpaa energiaa rauhallisemman esitysmateriaalin rinnalle. Erilaisten testailujen jälkeen totemisemme tehtävän resursseihimme nähden mahdottomaksi – sähkön tuottaminen lihasvoimalla on tehotonta ja rankkaa, ja tuulisessa ulkotilassa teltan pystyssä pitäminen vaatii paljon energiaa. Meillä ei ollut varaa satoihin kuntopyörän polkijoihin ja heidän työnsä organisoimiseen. Kuntopyörä jäi kuitenkin esityksen osaksi. Vuonna 2017 pidimme sen avulla päällä ilman akkua olevaa vanhaa läppäriä, jossa pyöri kuvia eri aikakausina sukupuuttoon kuolleista pienistä olioista kuten konodontista ja ammoniitista. Vuoden 2019 versiossa kuntopyörällä pystyi keittämään itselleen kupillisen minttuteetä – jos jaksoi.
Päädyimme teltan ylläpitosähkön tuottamisessa aurinkopaneeliin ja siitä latautuvaan isoon akkuun, sillä pelkästään riittävän aurinkoisella säällä esiintyminen ja pelko teltan romahtamisesta toistuvasti veisi teoksen fokusta suuntaan, joka ei ollut päähuomiomme kohteena. Meille ei ollut keskeistä pitää tilaa pystyssä, vaan päästä käsiksi sisällä ajan viettämisestä nouseviin kokemuksiin.
Esityskausi vuonna 2017 oli huhtikuussa, joten emme voineet luottaa säähän. Keksimme käsitteen “sääsensitiivinen” kuvaamaan sitä, että tarvitsimme tietyt tuuli- ja aurinko-olosuhteet voidaksemme esiintyä – ja ne myös muokkasivat esityksen tunnelmaa suuresti. Esitysten toteutuminen ja esitysinstallaation kesto riippui myös säätiedotuksesta, jota seurasimme tarkasti ja jonka mukaan tiedotimme yleisölle esitysajoista. Ensi-illassa tilaa pystyttäessä satoi räntää ja aioimme luovuttaa, mutta paikalle saapunut yleisö kannusti meitä yrittämään ja lopulta räntäsade loppui, teltta saatiin pystyyn ja esitys käyntiin. Jossain kohdassa esityskautta 2017-2018 aurinkopaneeli ja akku reistailivat niin paljon, että verkkovirran ollessa saatavilla turvauduimme siihen. Jätimme aurinkopaneelin näkyville, ja kerroimme kävijöille kokeilujemme ja yrittämisemme tarinaa.
Näistä kokemuksista opimme, että tämäntyyppisessä erityisessä esitystilassa ja säälle sekä erilaisten sähkölaitteiden toiminnalle altistumisessa on paljon sellaista työtä ja hoivaa, joita emme ehdi kolmen esiintyjän kesken tekemään. Pyysimme siis 2019 mukaan kaksi uutta työryhmän jäsentä (Erkamo ja Simola). Erkamo perehtyi erityisesti energian kysymykseen, ja kehitti eteenpäin ja varmemmaksi aurinkopaneelijärjestelmäämme. Vuonna 2019 esiinnyimme kesäkuussa Prahassa, jossa olosuhteet olivat hyvin toisenlaiset ja esitys pyöri todella aurinkonenergialla, kaikkia ladattuja äänilaitteita ja puhelimiemme akkuja myöten.
Keskustelimme edelleen paljon siitä, mitä tämä aurinkopaneelin avulla esiintyminen tai aurinkopaneeli skenografian visuaalisena elementtinä oikeastaan tarkoittaa. Miksi raahasimme toiseen maahan aurinkopaneelit ja rekvisiittamme, kun olisimme voineet myös etsiä sellaisen esityspaikan, jossa tuotetaan sähköä uusiutuvilla ja loisia siinä sähköverkossa – tai kenties muokata koko esityksen jotenkin paikallisista materiaaleista syntyväksi? Se olisi kuitenkin ollut iso työ, johon meillä ei ollut varaa eikä verkostoja – emme olleet paikan päällä esitysmaassa, ja isossa festivaalin tuotantorakenteessa oli valtavasti muutakin tuotannollista huomioitavaa, koska olimme vain osa valtavasti isompaa esityksien kokonaisuutta. Tässä kontekstissa ja tilanteessa jo valmiiksi olemassa olevan skenografian kuljettaminen esityspaikkaan ja aurinkopaneelin näkyväksi tekeminen ja ikään kuin jonkinlaisen omavaraisen systeemin “esittäminen” ja teoksen aiheista nouseva keskustelu oli keskeisempi sisältö.
Miten esitys esittää ekologisia käytänteitään?
Ekologisten käytänteiden ei välttämättä tarvitse tulla millään tavalla näkyväksi yleisölle. Minusta voi olla erinomaista, että teos ei nimenomaisesti näytä siltä, että se on tehty ekotehokkaasti tai ekoluovasti, mikäli se ei varsinaisesti ole se asia, mitä teoksessa halutaan viestiä.
Voi ajatella, että tietyissä konteksteissa on ekososiaalisen jälleenrakennuksen kannalta positiivinen asia, että voidaan näyttää, miten kaunista tai coolia tai mieletöntä, omalakista estetiikkaa voidaan luoda ekososiaalisesti eettisistä lähtökohdista. Lähestymistapoja tarvitaan monia ja yleisöjä tarvitaan erilaisia, joten estetiikkojen monimuotoisuus on eduksi.
Tämänhetkisessä todellisuudessa, jossa ekososiaalisesti kestävät käytänteet eivät ole vielä arkea, asian näkyväksi tekemisessä jollain tavalla on tietysti etunsa. Taiteen mittakaava itsessään vaikuttaa asioihin materiaalisesti on usein lopulta varsin pieni, mutta suurempi voima on kulttuuristen käytänteiden luomisessa ja asennemuutoksessa. Tässä keskeistä on se, miten kerrotaan valinnoista ja ratkaisuista esimerkiksi viestinnän, markkinoinnin tai muiden teoksen rajoja ympäröivien prosessien avulla.
Toisin sanoen voisi kysyä, että miten esitys esittää ekologisempia käytänteitään? On myös syytä muistaa, että esimerkiksi mainonnan ja markkinoinnin maailmassa ekologisten käytänteiden esittämistä ilman todellisia tekoja kutsutaan viherpesuksi.
Taiteellinen aktivismi
“The most beautiful thing is to win” – Laboratory of Insurrectionary Imagination; A users guide to Demanding the Impossible (lähde 14)
Erotan omassa työkalupakissani taiteellisen aktivismin – tai luovan aktivismin – omaksi lähestymistavakseen. Tarkoitan sillä sellaista lähestymistapaa, jossa ekologiseen jälleenrakennukseen pyritään osallistumaa vaikuttamalla suoraan johonkin polittisen kysymykseen. Minulle tämä eroaa edellä mainituista lähestymistavoista siten, että strateginen ajattelu ja pyrkimys saada aikaan konkreettista, havaittavaa muutosta on työskentelyn keskeisin tavoite. Mikäli muutoksen aikaansaamiseksi työpanos kannattaakin taideteoksen tekemisen sijaan käyttää adressin keräämiseen, sitten kerätään adressi. Tai jos tärkeintä on saada aikaiseksi mielenosoitus, sitten järjestetään sellainen. Erilaiset taidot ja työkalut valjastatetaan strategisen ajattelun tarpeisiin, eikä keskeisintä ole tietty taiteellinen muoto. Toiminta ei tapahdu taiteen kentällä, ellei tarkoitus ole muuttaa taiteen rakenteita.
Taiteellisessa aktivismissa, joka toimii suoran toiminnan alueella, tarvitaan myös omia erityisiä, aktivismin kentältä lainattuja taitoja ja työkaluja. Taiteilija ja aktivisti John Jordan avaa niitä hyvin videoluennossaan “On Creative Activism” (lähde 15)
Tämän artikkelin mittakaavassa minun ei kannata avata taiteellisen aktivismin koko käsitteistöä ja kirjoa laajalti. Tietoa on olemassa, ja olen koettanut koostaa artikkelini loppuun joitakin hyödyllisiä linkkejä sekä inspiroivia esimerkkiteoksia. (lähteet 15-18). Kysymys taiteesta muualla kuin taiteen kentässä, kuten poliittisessa toiminnassa, on kuitenkin mielestäni niin keskeinen osa ympäristökriisin vaatimaa kulttuurista muutosta, että en voi ohittaa sitä aiheesta puhuttaessa.
En anna tässä tekstissä omasta työstäni esimerkkiä taiteellisesta aktivismista ja suorasta toiminnasta sillä tavalla, kuin itse sen tällä hetkellä ymmärrän; strategisen mitattavan muutoksen asettamisena etusijalle kaikessa toiminnassa.
Kerron esimerkin Metsäesitys -työryhmästä, jonka pyrkimyksenä on toimia taiteen kentän ulkopuolella ja aiheuttaa muutosta pitkällä tähtäimellä.
Esimerkki: Metsäesitys: Papana & Norkko
Metsäesitys-työryhmään (2015→) kuuluu lisäkseni esitystaiteilija, äänisuunnittelija, toimittaja ja pedagogi Katri Puranen, sekä liito-oravien stylisti, pukusuunnittelija Liisa Pesonen.
Vuodesta 2019 Metsäesitys on työskennellyt kahden fiktiivisen liito-oravahahmon, Papanan & Norkon (Puranen & Martikainen) kautta. Sukupuuttouhan riskin motivoimana karvalakkipäiset liiturit ovat loikanneet kotimetsästään ihmisten pariin, erityisenä kiinnostuksenkohteena eri poliittisen toiminnan kulttuurit. Liito-oravat ovat tarjonneet auttavaa käpälää edistääkseeen ihmis-liito-orava-yhteistyötä kaikkia uhkaavien haasteiden ratkaisemisessa.
Oravat tarkkailevat ympäröivää ihmismaailmaa ulkopuolisella, empaattisella asenteella, yrittäen oppia, mistä tässä kaikessa oikein on kyse, ja miten fiktiivisen oravan linssin kautta voisi toimia yhteistyössä erilaisten olioiden ja prosessien kanssa.
Tähän mennessä liito-oravat ovat mm. haastatelleet vuoden 2019 eduskuntavaaliehdokkaita ja koonneet haastatteluista videoita sosiaaliseen mediaan, lähettäneet Suomen hallitukselle postissa poliittisia voimapapanoita (sis. käyttöohjeet), järjestäneet Tulevaisuusloikka – haastatteluesityksiä eri alojen asiantuntijoille Zoomin kautta (2020) ja vetäneet Pyöreän pöydän keskustelutilaisuuden Demos-Helsingin Untitled-festivaaleilla (2020). Tällä hetkellä oravat ovat mukana kolmen eri taiteilijamuseon Aikakoneita ja utopioita – hankkeessa (2020-2022).
Liiturien pyrkimyksenä on nyrjäyttää todellisuutta tutkien mitä erilaisissa, mahdollisesti vakavissakin konteksteissa tapahtuu, jos toimijat suostuvat lähtemään leikkiin, jossa katsotaan asioita jonkin toisen olion näkökulmasta, aistimisen herkkyyttä korostaen. Liiturit itsekin sovittelevat ja kokeilevat erilaisia rooleja, konteksteja ja kieliä. Ne ovat hiukan vinoja peilejä ja vaikutteita kerääviä pesusieniä. Keskeistä on leikkiin kutsuminen välittömästi ulottamalla esityksen rajat, eli fiktiivisen liiturin hahmo, kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Liitureilla on oma sähköposti, sometilit, ja ihmisesitystaiteilijoista erilliset identiteetit sekä ajattelun tavat.
Hahmojen keskeinen sisältö on niiden mahdollistamassa vuorovaikutuksessa; ne ovat sekä esiintyjilleen että yhteistyökumppaneilleen linssejä, tarjouksia hypätä tarkastelemaan asioita hiukan toisin. Huumori on toisaalta työkalu, joka sallii leikkisyyden, ja toisaalta väistämätön seuraus totutun käytänteen ja jonkin “älyttömän” tai “mahdottoman” tosissaan kokeilemisesta.
Estetiikan kysymys nousee oravien kautta muunmuassa kokeilemalla ja kysymällä minkälaista estetiikkaa fiktiivinen liito-orava loisi? Minkälaisiin asioihin huomio keskittyisi tämän hahmon linssin kautta? Oravien estetiikka pyrkii imemään ja omaksumaan kaikkea mahdollista ympäröivästä ihmismaailmasta havaittua ja kiepauttamaan sen omalaatuisen permakulttuurisen ymmärryksen ja liituribiomimetiikan kautta.
Skenografiaa liito-oraville luo myös liitureiden stylisti Pesonen, jonka toimesta ovat syntyneet mm. näyttävät sadetakit WC-paperipakettien kääreistä ja kunniamerkkiä muistuttavat rintakorut liito-oravien papanoista.
Estetiikan väistämätön poliittisuus
Etsin erilaisia tapoja lähestyä ekososiaalista jälleenrakennusta siksi, että eri konteksteissa pystyn käyttämään erilaisia lähestymistapoja. Yhdessä teosprosessissa ei voi keskittyä aivan kaikkeen samaan aikaan. Pyrin siihen, että pystyisin kuitenkin näyttämään, että juuri tässä tänään tällainen ele on mahdollinen. Hiljalleen se kenttä, missä toimimme muuttuu. Oletukset ja normit muuttuvat, kun niitä sitkeästi muutetaan ja harjoitetaan toisenlaista tekemistä. Vähitellen on helpompaa ylläpitää sellaisia käytänteitä ja luoda estetiikkaa, jotka jälleenrakentavat toivottavampaa maailmaa.
Estetiikan kysymys on omassa pohdinnassani yhä kesken, ja siinä kiihottavaa sekä vaikeaa on, että se on samaan aikaan hyvin konkreettisia valintoja taiteentekemisen prosessissa ja äärimmäisen filosofista ja teoreettista, kun koetan nyrjäyttää ajatuksiani itselleni uuteen maastoon. Emmekä tietenkään luo estetiikkaamme vain tekijöinä vaan yhdessä yleisön luennan kanssa.
Kun kuvailen tekemiäni valintoja sillä tavalla kuin ne näyttämöllä materiaalisesti ilmeentyvät, ne paljastavat myös sen avuttomuuden, jota olen kokenut, kun koetan hakea jonkin toisenlaisen, itselleni vielä tuntemattoman estetiikan ajatuksia materian konkretiassa. Tunnistan siinä samantyyppistä häpeän hyppäystä kuin ylitettäessä suunnittelun ja lattiatyöskentelyn välistä tuntemattoman railoa. Pyrkimys kuvitella ja toimia toisin on totutulla leikkimistä – kuin yrittäen unohtaa, miten asiat aikuisten oikeasti ja vakavasti olisi syytä tehdä. Kokeillessa voi epäonnistua, ja se on aivan äärettömän kaunista.
Minulle tulevaisuuden ekologisen estetiikan yksi piirre on myös jatkuva muutos ja virtaavuus, toistuva maton vetäminen oletetun ja jo tiedetyn alta ja hereillä pysyminen sille, minkälaisia leviäviä suhteita ja piiloon jääviä merkityksiä mikäkin valinta tekee koettavaksi, näkyväksi.
Olen puhunut tässä tekstissä paljon “toivottavasta maailmasta” ja ehkä jossain kohdassa myös “paremmasta tulevaisuudesta”. Haluan korostaa, että on tärkeää tekijänä miettiä myös sitä, minkälainen tämä toivottava ja parempi tulevaisuus voisi olla – ja kenen näkökulmasta sitä määritellään? Ekologinen jälleenrakennus on minulle muutokseen pyrkivää poliittista toimintaa, ja poliittinen toiminta on neuvottelua, jossa tulee olemaan erilaisia ääniä ja erilaisia tarpeita, jotka neuvottelevat keskenään. Taiteen tekeminen näistä kaikista lähtökohdista on väistämättä poliittista, ja on hyvä opetella olemaan läpinäkyvä – ja valmis keskustelemaan – siitä politiikasta, jota toteuttaa toiminnallaan.
Tämän tekstin lopussa on lähdeviiteluettelo. Toivon, että siitä löytyy inspiroivia lähteitä tutkia sitä, millaisia lähestymistapoja taiteilijan toimimiseen ympäristökriisin ajassa voisi löytyä.
Lähteet ja lisää lukemista:
(1) Beer, Tanja: “Ecological thinking” https://ecoscenography.com/ecological-thinking/
(2)Hyvönen, Saara: “Teatteriesityksen ympäristövaikutusten arviointi (2011) “ : https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/26228/Hyvonen_Saara_teatteri-2.pdf?sequence=1
(3) Julie’s Bicycle: Green theatre guide:https://juliesbicycle.com/resource-green-theatre-guide-2008/
(4): Mezzi, Pietro: “Open source for recycling”
(5) Oogstkaart – alusta hollannissa kierrätysmateriaalin järjestelmälliseen välitykseen: https://www.oogstkaart.nl/
(6) Ekosetti – opas ekologisesti kestävään audiovisuaaliseen tuotantoon: https://ekosetti.fi/
(7) Roinaränni – Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/groups/roinaranni
(8) Art Department – Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/groups/356112874415436
(9) IHME-Helsinki-festivaalin blogipostaus: “Tapahtuman hiilijalanjälki”: https://www.ihmehelsinki.fi/blog/tapahtuman-hiilijalanjalki/
(10) Meteli-lehden artikkeli: “Panu Sirkiä, paljonko tehokas kierrätys voi parantaa hiilijalanjälkeä taidealoilla?”
https://www.teme.fi/fi/meteli/panu-sirkia-hiilijalanjalki/
(11) Save Stage Lighting: https://www.ald.org.uk/resources/savestagelighting
(12) Acts of Care – esitys, 2017-2019
https://actsofcare.tumblr.com/
http://circusmaximus.fi/projects/acts-of-care/
http://circusmaximus.fi/projects/acts-of-care-performs-in-prague-in-june/
(13) Laboratory of Insurrectionary imagination: https://labofii.wordpress.com/about/
(14)John Jordan on Creative Activism: https://www.youtube.com/watch?v=WPQ2MyLwiJI&feature=emb_title
(15) Beautiful Rising, toolbox for creative activism: https://beautifulrising.org/
(16) Center for Political Beauty:
https://www.aesop.com/ca/en/r/the-fabulist/the-center-for-political-beauty
(17) The Artivist Network: https://artivistnetwork.org/
(18) Fossil Free Culture: https://fossilfreeculture.nl/
(19) John Jordan and Isabelle Fremeaux: Interview on Climate Games:http://www.makery.info/en/2015/05/11/climate-games-nous-sommes-la-nature-qui-se-defend/
(20) Metsäesitys (www.metsaesitys.wordpress.com)
(21)Illukka, Kaisa: “Ympäristöherkkien esitysten luonnosta” (2012 / Aalto ARTS)https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/4044
(22) Dr. Rachel Hann; talk in PQ2019: “Justice scenographies -preparing for civilization change” – luento Youtubessa:
https://www.youtube.com/watch?v=jXLSQXsIZyc&list=PLKRBOuZaidSUJs6hcLnDXpkvY7sdZrMkZ&index=3&t=0s
(23) Tanja Beer: Ecomaterialism in Scenography, Theatre and Performance Design, 2: 1-2, 161-172
(24) Beer, Tanja: “THE AESTHETICS OF IMPERMANENCE AS AN INTEGRATION OF PHENOMENOLOGICAL AND ECOLOGICAL AESTHETICS IN PERFORMANCE DESIGN” 2017, Inflection: Journal of the Melbourne School of Design
(25) Beer, Tanja & Hes, Dominique: “BEHIND THE SCENES: JOURNAL OF THEATRE PRODUCTION PRACTICE, Volume 1, Issue 1 (2017); “Sustainability in production: Exploring eco-creativity within the parameters of conventional theatre”
(26) Järvensivu, Paavo: “Työkaluja luontosuhteen korjaamiseksi” (Mustekala-verkkolehti numero 3/2012) “http://mustekala.info/teemanumerot/mustarinda-numero-3-12/tyokaluja-luontosuhteen-korjaamiseksi/”
(27) Kokkonen, Tuija: “Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta” (Esittävien taiteiden tutkimuskeskus / Acta Scenica / 2017) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/186249
Kirjoittajasta:
Milla Martikainen on opiskellut lavastustaidetta Aalto-yliopistossa ja valosuunnittelua Teatterikorkeakoulusssa. Hän on työskennellyt esitystaiteen kentällä erilaisissa ryhmissä skenografina ja esitystaiteilijana. Lisätietoja: www.millamartikainen.com
Artikkelikuva: Ari Korkala. “Liito – oravien Pyöreän Pöydän keskustelutilaisuus Untitled-festivaaleilla syyskuussa 2020”
Takaisin Tanssi ekososiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa -numeron etusivulle.