Karoliina Yli-Honko: Tanssimalla ajattelua, olemisen kysymyksiä
Filosofinen teospari Lichtweg – Friedenplatz on koreografi Kirsi Monnin taidonnäyte yhdistää syväluotaavaa ajattelua ja valpasta liikettä. Teosten teemoja yhteisöllisyydestä, poliittisuudesta ja historiasta voi kukin katsoja kehitellä mielessään pitkälle. Lue
Mia Kivinen: Ei vasta-alkajille
Tanssijuntille aukenematon, mutta arvokas teos perinteitä ja särmää yhdistävässä valossa. Lue
Kati Korosuo: Parasta oivallusta täällä-olosta
Näin kaikki Liikkeellä marraskuussa -festivaalin esitykset ja erittäin pitkällä kaulalla henkilökohtaisen ranking-listani ykkössijan vei Kirsi Monnin Lichtweg-Friedenplatz. En osaa perustella tyhjentävästi, mikä siinä oli, mutta molemmilla katsomiskerroilla esityskokonaisuus kosketti todella vahvasti. Ei tällaista kokemusta tanssitaiteen parissa sitten Felix Ruckertin Secret Servicen. Parasta Liikkeellä marraskuussa. Parasta pitkään aikaan. Lue
Lichtweg (Kuva: Heli Sorjonen)
Lichtweg – Friedenplatz
Koreografia: Kirsi Monni
Tanssi, soolo: Kirsi Monni
Tanssi, trio: Joona Halonen, Vera Nevanlinna, Katri Soini
Musiikki: Giacinto Scelsi
Audiovisuaalinen suunnittelu: Mikko Hynninen
Lavastus: Simon le Roux
Pukusuunnittelu: Suvi Hänninen
Yhteistuotanto: Zodiak – uuden tanssin keskus
Zodiak, Helsinki, ensi-ilta 3.11.2006
Liikkeellä marraskuussa 2006
Tanssimalla ajattelua, olemisen kysymyksiä
Lichtweg on Monnin soolo, jossa teksti on vahvasti läsnä koko ajan. Rakenne on syklinen, mutta nämä eri versiot tai länsäolon toteutumisen mahdollisuudet ovat joka kerta erilaisia ja kehittyviä.
Teksti on runollista ja viitteellistä, mutta sen visuaalisuus on dynaamista ja dramaattista. Mikko Hynninen on luonut musiikista, valoista ja videosta vaikuttavan ympäristön koreografialle. Teksti järjestäytyy merkitseviksi sanoiksi ja lauseiksi, mutta hajoaa välillä kaaokseksi. Tämä toimii hyvin yhteen Hynnisen remiksaaman Giacinto Scelsin pianokappaleen kanssa, jonka soinnit ovat saaneet Hynnisen käsissä tummasävyisen ja iskevän otteen.
Vaikka heijastettu teksti on joka kerta lähes sama, on tunnelma aina erilainen. Valojen, pukujen ja liikkeiden yhdessä luomana se vaihtelee kirkkaan leikkisästä aggressiiviseen. Monni on halunnut asettaa kysymyksen “kuka hän on?” . “Hän” on nainen, äiti, pyhimys, paha – vai onko?
Hän voi olla kaikkea, koko maailma, totuus, historia, tai ei mitään niistä. Varmuutta ei voi saada. Perinteinen liikkeen analysoiminen tuntuu Monnin teosparin kohdalla hieman samalta, kuin jos yrittäisi sovittaa ympyrän muotoista palikkaa neliön muotoiseen aukkoon. Koin, että tärkeämpiä ovat tunnelmat ajatukset ja mielikuvat. Monni tanssii soolon vahvalla intensiteetillä.
Toinen teoksista, Friedenplatz, on Joona Halosen, Vera Nevanlinnan ja Katri Soinin havainnon harjoittamista, yhdessä olemisen tapojen tutkimista ja liikedialogia. Se pohjustetaan näkökohdilla, joissa tuodaan esille teoksen taustalla olevia ajatuksia.
Teksti virittää teoksen tunnelmaan ja voi toimia yleisön ja esiintyjien muurin pehmentämisenä. Viimeiset vuorosanat “harjoitellaanko yhdessä?” toimivat tunnelmaa vapauttavina sanoina. Silti kyseessä on selvästi esitystilanne ja harjoiteltu teos.
Monni on asettanut koreografisen rakenteen ja koko koreografian käsitteen hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Improvisaatiosta ei ole kyse, mutta teos on avoin, se elää tilanteen mukana esimerkiksi huumorin vastavuoroisuutena yleisön ja esiintyjien välillä.
Sunnuntaina tanssijoiden kommunikaatio oli hyvinkin lämminhenkistä ja välillä hauskaa. Yhdessäolo tuntui luontevalta ja leikkisältä, silloinkin kun joku jäi kolmikosta syrjempään. Scelsin pianomusiikki toimii meditatiivisena ja tilaa luovana elementtinä ilmavissa ja pitkissä äänikaiuissa, jotka syntyvät kun yhden äänen tai ääniyhdistelmän annetaan soida pitkään.
Teospari herättää fyysistä vastakaikua, joka itselläni oli tuntemuksia rintakehässä ja vatsanpohjassa. Samalla ne synnyttävät teoreettisia ajatuksia ja kysymyksiä. Teokset voi hyvin katsoa useampaan kertaan runsaan sisällön ansiosta. Esityskokonaisuus on tosin hieman raskas juuri runsaan sisällön ja pitkän keston vuoksi.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
Ei vasta-alkajille
”Musta se oli hieno kommentti esiintyjän ja katsojan suhteesta ja presentaation keinoista” totesi eräs ystäväni nähtyään saman Lichtweg/Friedenplatz-esityksen kuin minäkin ja oli varmasti oikeassa.
Itse tunsin henkisen hankkijalippiksen painuvan päähäni jo lukiessani käsiohjelmaa.
Kun projisointien ranskalaishenkinen filosofia ja Kirsi Monnin pienimuotoinen liike kohtasivat näyttämöllä, painui lippa niin silmille etten enää kyennyt täysivaltaiseen vastaanottamiseen. Jos joku ei-alalla-olevista ystävistäni haluaisi tutustua nykytanssiin, ei tämä ehkä olisi se esitys, josta suosittelisin aloittamaan.
Huolimatta omasta osattomaksi jäämisestäni en voi moittia esityksen tasoa. On erittäin hienoa, etteivät kaikki tanssitaiteilijat julista nykytanssin olevan ”ihan helppoa ja sopivan kaikille”, vaikka vapaaehtoinen korkeakulttuurissa pysyminen rajaisikin yleisön itseäni älykkäämpiin ja tanssitaidetta paremmin tunteviin. Se ei ole vielä kovinkaan tiukka rajaus. Tanssitaiteen kehittyminen vaatii esittämisen lisäksi myös tutkimusta.
Visuaalisesti ilta oli hyvin selkeä. Mikko Hynnisen valosuunnitelma jakoi Monnin soolo-osuuden osiin, jotka erotettiin toisistaan jämptisti pimennyksillä. Yksinkertaiset valotilanteet erottuivat toisistaan suunnilla ja väreillä, eivätkä juuri muuttuneet kohtausten aikana. Takaseinälle projisoidut tekstit pääsivät muuten pelkistetyssä näyttämökuvassa informaatiolähteen lisäksi myös visuaalisesti tärkeään osaan: hetkittäin kuva toi mieleen tyylikkään tyhjästi taitetun muotoilulehden sivun.
Simon le Rouxin vaalea lavastus perustui tilan luomiseen eikä esineisiin. Vaalea paloista koottu seinä antoi valolle tilaa vaikuttamatta kuitenkaan pelkältä projisointipinnalta. Väliajalla lavastusta ei muutettu, vaan yleisö uudelleensijoitettiin salin toiseen päähän, seinän taakse, jossa tilan painotus ja kontaktin suunta oli aivan erilainen.
Illan trio-osuus olikin alkua intiimimpi, osaksi yleisön kahtia näyttämön vastapuolille sijoittavan katsomoratkaisun takia. Yleisö oli sekä lähellä esiintyjiä että varsin tietoinen esitystapahtumasta katsellessaan esiintyjien lisäksi vastapäätä istuvia katsojia. Ratkaisu äänestettiin myöhemmin baariraadissa onnistuneeksi, vaikka vaivaantumistakin oli yleisössä havaittu.
Valosuunnitelma yhdisteli perinteistä valotilanne muuttuu näyttämöllä tapahtuvan muutoksen myötä -rytmitystä ja kannanotonomaista perusvaloa, joka tuntuu olevan nousussa valotrendinä nykytanssissa laajemminkin. Kontrastina värittömälle valolle ja perussuunnille katossa leijui näyttämön halkaiseva abstrakti elementti, kouru, joka miltei huomaamatta vaihtoi lämpimän hehkunsa eri väreihin ja liikkuvaankin kuvaan. Tilan luomisen ja perinteisen valonkäytön murtamisen lisäksi se oli kaunis, mikä on harvoin huono asia. Ei ollut nytkään. 
Mia Kivinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.
Parasta oivallusta täällä-olosta
Ensimmäiset erityiskiitokset ansaitsee Giacinto Scelsin säveltämä ja Mikko Hynnisen fiksaama musiikki. En yleensä koe musiikkia näin vahvasti tanssissa, mutta tässä teosparissa se loi ja kannatteli tunnelmat erityisen ansiokkaalla tavalla. Myös valot, grafiikka, lavastus ja puvustus toimivat hienosti, mutta se, mikä todella säväytti, oli tanssi.
Kirsi Monni on koreografinero. Vaikka nautin myös unisonosta ja triplapirueteista, tämän tason liike tulee ihan eri tasolle, koskettaa ihan eri pintaa. Kokemus hetkestä, ainutlaatuisuudesta, juuri siitä täällä-olosta, siitä mikä on tärkeää tai millä ylipäätään on mitään väliä.
Miten Monni onnistuukaan luomaan jokaisen liikkeen täyteen merkitystä? Molemmissa teoksissa parasta oli nimenomaan tämä jonkinlainen pakonomaisuuden tunne. Että juuri tämä liike oli pakko tehdä, on pakko olla olemassa. Ja sitä oli pakko katsoa. En halunnut loppuvan. Mielestäni hyvän taiteen kriteeri onkin juuri tämä, ettei sitä voi olla katsomatta/ kuuntelematta.
Ja miltä tuntuikaan nähdä ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välisenä päivänä todella ”huono” tanssiteos. Teos, jonka aikana lepuuttelin silmiäni tuon tuostakin. Mutta mikä näissä Monnin teoksissa oli niin ”hyvää”? Miksi näiden olemassaolon koen oikeutetuksi, suorastaan välttämättömäksi? En pysty selittämään tunnetta auki. Lisäksi tiedän, etteivät kaikki kokeneet samoin. Molemmilla kerroilla vieressäni istui joku, joka hetkittäin katseli seinille tai raapi päätään. Miksi minun oli pakko katsoa? Ja vielä kahdesti.
Lichtweg on mielenkiintoisin soolo pitkiin aikoihin. Monnin karisma on vangitsevaa – välillä en malta lukea takaseinään heijastuvaa tekstiä, sillä en saa silmiäni irti esiintyjästä. Mutta vasta Friedenplatz värisyttää. Trion tanssijoiden aitous ja läsnäolo osuu jonnekin todella syvälle.
Silti havaitsen, sen perusteella mihin katseeni alitajuisesti hakeutuu, Katri Soinin ja Joona Halosen esiintyjinä mielenkiintoisemmiksi kuin Vera Nevanlinnan. Ja havaitsen, sen perusteella miten alitajuisesti arvotan lavalla olemista, Halosen liikkeen hetkittäin tarpeettoman tanssilliseksi suhteessa Nevanlinnaan ja Soiniin. Kuitenkaan näillä seikoilla ei ole katsomiskokemustani latistavaa vaikutusta. Päinvastoin – ne alleviivaavat teoksen inhimillisyyttä ja ennen kaikkea yksilöllisyyttä yhteisössä. Kuten esityksen alussa luetussa tekstissä muotoiltiinkin: ”Vain rajojen ja erojen kautta avautuu se tila, jossa jotakin voi ilmetä. Ilmenevät tuovat toisensa vastavuoroisesti esiin. Koska on maa, tunnistan meren, koska on aikuinen, tunnistan lapsen.”
Soinin läheisyys väreilee syvällä taajuudella esityksen alusta loppuun. Halonen saa aikaan välillemme todella henkilökohtaisen ja kokonaisvaltaisen tuntuisen tilanteen, enkä pitkään aikaan pääse irti hetken mielettömyydestä. Nevanlinna puolestaan luo häikäisevän illuusion virheestä tai siitä, ettei tietäisi, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämän kohtauksen lopussa itken. Enkä osaa sitäkään selittää, eikä onneksi edes tarvitse. Mutta kiittää haluaisin. Näin vahvoja kokemuksia tanssitaiteen parissa kun harvoin saa. Tätä lisää.
Kati Korosuo
Kirjoittaja on helsinkiläistyvä Turun konservatorion (2005) ja Tukholman Danshögskolanin (2006) tanssilinjoilta valmistunut Mewiä kuunteleva ja nenäsuihke-addiktioon taipuvainen freelance-tanssija, jonka mielestä teatteritanssin työehtosopimuksessa voisi olla jokin liian varhaisia aamuesityksiä rajoittava pykälä.
k_korosuo@hotmail.com
