Karoliina Yli-Honko: Halun olemus?
Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! Eeva Muilu on muokannut perinteisen sanonnan uusiksi Teatterikorkeakouluun tekemässään maisteritutkinnon taiteellisessa osassa. Koreografia on Muilun ensimmäinen teos ryhmälle, mikä myös näkyy sen kunnianhimoisessa monikerroksisuudessa.
Kuva: Laura Vuoma
Nuolaise ja tipahda
Koreografia: Eeva Muilu (taiteellinen opinnäyte)
Visuaalinen suunnittelu: Elina Lifländer (TaiK)
Esiintyjät: Anna Estarriola (vier.), Leila Kourkia, Tanja Kuisma (vier.), Jari Saarelainen, Samu Stenberg (vier.)
Ensi-ilta 23.5.2006
Teatterikorkeakoulu, Haapaniemenkatu 6, Helsinki
Halun olemus?
Nuolaise ja tipahda sisältää valtavasti havainnoitavaa ja pohdittavaa, jota on vaikea sisäistää yhdellä katsomiskerralla. Teos vaatii keskittymistä, mutta on osittain myös yleisölleen lempeä.
Teatterikorkeakoulun esitystilan lattia on teoksessa verhottu kirkkaan punaiseen tanssimattoon. Lavasteellisina elementteinä on käytetty jättikokoista, valkoista ilmapalloa, keinua sekä sanomalehtipuntteja. Olin iloinen katsomoratkaisusta, jossa yksi penkkirivi oli sijoitettu lavatilan vasempaan etureunaan. Käytännössä tämä oli jäänyt katsomiskokemuksen kannalta hieman puolitiehen, sillä tila oli niin syvä, että koreografiasta jäi osa näkemättä.
Tanssijoiden sijoittelulla, erilaisilla ja -aikaisilla liikkeillä oli varmaankin haettu sitä, että katsojan on valittava, mihin keskittyy. Mielestäni tällaiset ratkaisut ovat kiehtovia, sillä ne saavat katsojan helpommin osallistumaan aktiivisemmin esityksen kokemiseen ja olemaan ”mukana”. Samalla ne vaativat paljon teoksen toteutukselta.
Koreografiassa koin parhaaksi sen, että siinä ei ollut käytetty valmista musiikkia tai tehty erillistä äänimaailmaa (aivan loppua lukuunottamatta). Huomio kiinnittyi tanssijoista lähteviin ääniin, he pitivät paljon meteliä, huusivat ja nauroivat, kuiskivat ja höpöttivät. Tärkeitä olivat myös hengityksen äänet. Teoksessa oli toistuva rakenne, jossa tällaista äänekästä kohtaa seurasi hiljaisempi ja rauhallisempi jakso. Hiljaisuuden aikana keskiöön nousivatkin yleisön äänet, ainakaan minulle ei tullut kiusallista oloa, koska ihmisistä lähtevät äännähdykset tuntuivat aivan luonnollisilta vaikka kyseessä oli teatteritila.
Teoksessa oli paljon yksittäisiä oivalluksia, mutta joitakin asioita jäin ihmettelemään. Yhteiskunnallinen sanoma puhuttuna oli osittain aivan hyväkin, mutta ehkä rap-osuus oli hieman liikaa. Nyky-yhteiskunnan ongelmakohtia tuli hyvin ilmi liikkeen tasolla ja tanssijoissa muutenkin, kun he muuttuivat halujensa mukaan sarkastisiksi irvikuviksi mediasta tutuista ilmiöistä. Koreografian loppu oli kaunis, mutta se tuntui tähän kokonaisuuteen hieman päälleliimatulta. Ainakin itse olin niin uppoutunut teoksen maailmaan, että sama haikea tunne olisi syttynyt minussa myös ilman musiikkia.
Mielenkiintoisen teoksesta tekee myös se, että sen viidestä esiintyjästä kolme on tanssijoita. Mukana on lisäksi kuvataiteilija ja näyttelijä. Liikkeellisesti teos ammentaa leikeistä, kuten ”seuraa johtajaa” ja lapsenkaltaisesta välittömyydestä. Teoksen alun spontaanius toi mielleyhtymiä Lars von Trierin Idiootit-elokuvaan, jossa joukko aikuisia eläytyy olemaan kehitysvammaisia. Yleisön joukossa ollut lapsi olikin erittäin kiinnostunut silmäkontaktia ottavista esiintyjistä ja suuresta ilmapallosta.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
