On Ice (Hirvanen), Zodiak 2009

Tanssia ja performanssia luontevasti yhdistävä On Ice on hykerryttävää katsottavaa ja kuultavaa. Katsoja ei ole pysyä penkissään, naurultaan ja eläytymiseltään. Tämä on esitys, jonka mahdollisimman monen soisi näkevän.


On ice, Maija Hirvanen / Anna-Maija Terävä

On Ice
Koreografia ja ohjaus: Maija Hirvanen
Tanssi ja esiintyminen: Anna-Maija Terävä
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Kantaesitys Zodiakissa 2.6.2009

Esitykset 2.-7.6., yhteisilta Jaakko Simolan Expositio-teoksen kanssa


Nykynaisen hulvaton elämäntanssi

On Ice -teos pöllyttää nykynaisen elämää syvällisen kepeästi. Nykytanssista, esitystaiteesta ja naisnäkökulmasta saadaan aikaan viihdyttävä ja älykäs kokonaisuus.

Päähenkilö ja ainoa esiintyjä on Anna Menna, höpsähtäneen raivokas roolihahmo. Urheudessaan tragikoominen Anna Menna liimaa silmiinsä tekoripset, valelee ylleen multaa ja suihkuttaa päähänsä jättipullollisen hiuslakkaa. Alkaa jääkiekon ja cheerleadereiden maailmaan sijoittuva nykynaisen hurja elämäntanssi. Matkalla käsitellään kiltteyden, suorittamisen ja naisellisuuden vaatimuksia, päästellään höyryjä ja heitetään pois ikivanhoja painolasteja.

Nöyrästi ja täysillä

Tanssija Anna-Maija Terävä sopii rooliinsa kuin nappi paitaan. Hän on esiintyjänä nöyrä ja konstailematon. Kun on aika antaa mennä, hän tekee sen pökerryttävän täysillä. Esiintyminen on tarkan luontevaa.
Terävä esittää cheerleadereiden liikehdintää tunnistettavasti, mutta oudon vinksahtaneesti, pienillä liikelaatujen ja tempojen muutoksilla. Lopputulos on herkullisen humoristinen ja ajatuksia herättävä. Mitä on feminiinisyys, mitä maskuliinisuus liikkeenä? Mitä sitten, kun naisellisiksi ja flirttaileviksi tarkoitetut liikkeet alkavatkin näyttää äärimmäisen maskuliinisilta?

Kieli ja ruumis

Ohjaaja Maija Hirvanen hallitsee liikkeen lisäksi käsitteellisen ajattelun ja kirjoittamisen. Se näkyy lopputuloksessa: ajatukset kehollistuvat hienolla tavalla, kieli ja ruumis yhdistyvät luontevasti.
Esitys murtautuu irti nykytanssin toisinaan ahtaista raameista ja abstraktista liikkeeseen itseensä viittaamisesta. Eri ilmaisukeinoista syntyy riemukas keitos, jossa tanssi ei jää lapsipuolen asemaan. Teos on selkeän yhteiskunnallinen ja liike ja ruumiillisuus ovat tärkeä osa sen tehoa.

Liikkeen tutkimista on käytetty työvälineenä nykymaailman outojen kuvioiden paljastamiseen.  Nykytanssin ja somaattisten metodien avulla voidaan tuoda erityinen ja painokas näkökulma taiteessa käytävään keskusteluun aikamme kulttuurista ja arvoista. On Ice todistaa sen.

Kokonaisuudessa ovat kaikki palikat kohdallaan: koreografia, dramaturgia, teksti, äänimaailma ja visuaalinen ilme väritystä myöten tukevat toisiaan. Cheerleadereiden pukuhuonekeskustelua käytetään oivaltavasti taustaäänenä. Visuaalinen kokonaisuus luo kehykset ja tukee selkeydellään kreisiä esitystä.

Ääni ja vimma

Vaikuttavimpia kohtauksia on Anna Mennan huutomonologi, jossa äänen ruumiillisuus on käsin kosketeltavaa: nainen purkaa vihaansa kuin tykin suusta, vaatii oikeutta kulkea Kaisaniemen puistossa ilman pelkoa ja tahtoo heittää pois menneisyyden taakat. Vimmaisen puheen sisällöstä ei jää paljon mieleen, mutta viesti on selvääkin selvempi.  Katsomossa koetaan voimaannuttava hetki.

Myöhemmin Anna Menna luettelee liudan suurnaisten nimiä, jonka jälkeen hän kompastelee itkua tyrskien omiin jalkoihinsa. Hän on yhtä aikaa lapsellisilla keinoilla sääliä lypsävä, itsenäisyyttään raivokkaasti julistava, pinnallisen poseeraava, herkän hauras, voimakas ja tavallinen. Eiköhän aika moni nainen tunnista itsensä kuvasta.

Toivon On Icen löytävän yleisönsä ja saavan lisäesityksiä. Se on erinomaista nähtävää kaikille ja erityisesti nuorille naisille, jotka joutuvat kohtaamaan aikamme paineet kaikkein kovimmin, kaikkein herkimmässä iässä. Anna Mennan asennetta tarvitaan.

Riikka Lindström

Kirjoittaja opiskelee tanssijaksi Outokummussa ja on teologian ylioppilas.