Rakas Nykytanssi,
Raskain sydämin teen sinulle tämän tunnustuksen ja toivon, ettei se saa sinua menettämään uskoasi minuun. Olen pettänyt sinua, ainoaa todellista rakkauttani.
En olisi uskonut sortuvani tällaiseen, enkä varsinkaan juuri tämän genren kanssa. Olemmehan niin usein yhdessä naureskelleet sille, sen konservatiivisuudelle, teennäisyydelle ja sisällön puutteelle. Tekohymyille. Baletille.
Muuthan minut esitykseen pakottivat, muuten en olisi harkinnutkaan meneväni. Tiedäthän, kuinka vaikeaa Raija-tädin ryhmäpainetta on vastustaa? Väliajalla juottivat minulle pakolla skumppaa, olin siis ihan päissäni ja vastuuttomassa tilassa. Tiedät, etten ole tottunut tyylikkäisiin ja mukaviin esitystiloihin – yhtäkkiä kaikki vaan tuntui niin kevyen helpolta ja tempauduin hetken vietäväksi.
Selitykset eivät kuitenkaan auta. Olen pettänyt paitsi sinut myös periaatteeni: olen viihtynyt balettikatsomossa. Parempi tunnustaa samantien, että esityksessä oli veikeitä kyläläisiä, korsettinyörityksiä ja kohtuuttomalla tekohelppoudella ojennettuja nilkkoja. Pahinta mahdollista klasaria siis, juuri sellaista, mille ennen olisin vaatinut tautiluokitusta.
Tunnen itseni niin likaiseksi, mutten kuitenkaan pysty väittämään katuvani – kunpa voisinkin sanoa, ettei se merkinnyt mitään! Mutta Baletti, tuo perinteisiin tarrautuva hupakko, antoi minulle juuri sitä, mikä on meidän suhteestamme hävinnyt: liikettä, tanssia, häpeämätöntä rytmiin tarttumista! Sillä juuri siihen sinussa rakastuin silloin kauan sitten.
Sortumiseni sai minut ymmärtämään, että meidän suhteemme on kriisissä. En enää saa sinulta sitä, mitä eniten kaipaan.
Jo jonkun aikaa olen tuntenut itseni yksinäiseksi suhteessamme, kun sinä keskityt itsetutkiskeluun olohuoneen lattialle käpertyneenä. En jaksa enää keskustella siitä, miltä nyt tuntuu, enkä loputtomia analyysejä katsojasuhteesta. En halua kuunnella huutamista, kun en ole tehnyt mitään pahaa. Sanot, että odotuksesta syntyy jännitettä, mutta minulle viipyilevät tyhjät hetket tarkoittavat vain jännitystä siitä, milloin odotus loppuu. Joskus minusta tuntuu, että esität itseäsi, enkä enää näe sinua kaiken reflektoinnin takaa. Olen ylimarinoitu metatasoissa.
Minun täytyy tunnustaa, että osa ”Mielenkiintoinen kokeilu” -kommenteistani on ollut teeskenneltyjä.
Vikaa on toki minussakin, olen varmasti ollut aivan liian läheisriippuvainen ja yrittänyt pakottavalla tarpeella tarttua jokaiseen mahdollisuuteen viettää aikaa kanssasi. Kun näkee liikaa esityksiä, ei voi välttyä ajan hengen toistumiselta. Ehkä pieni tauko tekisi hyvää suhteellemme? Tai avoin suhde?
Äläkä katso minua noin! Älä luule, etten tiedä hurvitteluistasi Esitystaiteen ja Performanssin kanssa. Olet toki valinnut heitukkasi hyvällä maulla ja ymmärrän, että he tuovat jännitystä kenties jo arkiseksi käyneeseen elämäämme. Älä kuitenkaan unohda itseäsi, vaikka tutkiskeleva paikallaanoleminen onkin eksistentiaalisesti glamoröösimpää kuin perinteinen jalannosto.
Älä ymmärrä väärin, ihailen suuresti älykkyyttäsi! Mutta kaipaan myös fyysistä puolta suhteessamme. Tiedän, että minä olen meistä se juntti, joka ei vaan ymmärrä ja haluaa helppoa viihdytystä. En minä mitään törkeyksiä sentään kaipaa, pois minusta rivitanssi tai rytminen voimistelu, ihan perusjuttuja vaan – jollain lailla synkronoitua liikettä, tiedäthän, kenties jopa musiikin tahtiin.
Olemme tulleet pisteeseen, jossa käsien heiluttelu ei enää riitä. Tarvitsen enemmän liikkuvia raajoja! Kaipaukseni on niin suuri, että olen yön pimeinä tunteina, kun luulet, että nukun, viettänyt tuntikausia katsoen epämääräisiltä saiteilta amatööritanssipätkiä toinen toisensa jälkeen. Mutta eihän se ole sama asia.
Rakastan sinua yhä kaikesta sydämestäni ja toivon, että pääsemme tämän yli. Rakkaani, onko minulla vielä toivoa nähdä tanssia ennen vanhainkodin tanhuryhmää?
P.S. Olen käynyt katsomassa myös lastentanssia.
Mia Kivinen
Kirjoittaja on valosuunnittelija.
—————-
Artikkeli on julkaistu alunperin Liitos-lehdessä 2/2012. Liitos on Suomen Tanssitaiteilijain Liiton jäsenlehti.
