Olin lokakuussa Helsingissä Liikekielen järjestämän Writing Movement -kirjoitustyöpajan toisessa tapaamisessa. Matka oli erittäin mieluisa. Kävin katsomassa esityksen, josta minun pitäisi kirjoittaa taas tehtävä. Kokemastani on aikaa, mutta tarkoituksena on muistella esitystä erityisesti valo-, ääni, sekä pukusuunnittelijan työn näkövinkkelistä.
Noh, minäpä onnistuin valitsemaan aiheekseni teoksen, jossa ei ollut vastaavaa suunnittelijatyöryhmää. Pysyn valinnassani. Esitys oli minulle niin vaikuttava kokemus, että haluan sen osia pohdiskella. Jotain tällaista illan aikana tapahtui:
Kuljen hiljaa kuulostellen paikalleni katsomoon. Sisääntuloa saattaa vieraskielinen puhe. Istun alas aika keskelle, ystäväni viereen. Tarkastelen esiintyjää, joka on liikuteltavan äänentoistokaapin päällä kyykkyasennossa. Sortseissa ja väljässä pitkähiaisessa paidassa hän näyttää pikkupojalta. Jaloissa olevat kengät, ehkä mokkasiinit, vaikuttavat liian suurilta. Kädestä puuttuu vain iso tikkukaramelli. Minun tekisi mieli mennä lohduttamaan tuota poikaa. Hän puhuu puhelimessa. Puhelu on oikea ja uskoisin, että se on omaan kotimaahan. Keskustelun vastaparin ääni kuuluu vahvistettuna kaiuttimista. Kuulen vanhemman naisen äänen, ehkä äidin, isoäidin, tädin, vanhan ystävän äänen. Olen varma, että poika ja nainen puhuvat äidinkieltään. Puhelun lopuksi nainen herkistyy. Minulle tulee ikävän tunne, sillä tiedän mitä kaukana kotoa eläminen on. Ikävä on minussa se päänvaiva, joka saa uskomaan, että olen aina väärässä paikassa.
Näin teos alkoi. Lavan yleisvalon alla tapahtui sisustamattoman tiiliseinäisen huoneen muodonmuutos koskettavaan ja ajattomaan, materiaalittomaan muistoon. Silittelin tuolloin vatsaani, jonka suojissa kasvoi tyttäreni. Hän syntyi viikon päästä tästä reissustani.
Poika käy hakemassa K-Raudan valkoisen muovipussin. Hän seisoo ja pyörittää monotonisesti kättään niin, että muovipussin tunnistettava ja ilmaa syövä ääni toistuu, ja toistuu. ”Eikun hihat heilumaan”, lukee pussissa. Poika on selin yleisöön, seuraan hänen niskaansa, lapaluun pyörivää liikettä sekä paljaita takareisiä, kun hän askeltelee sivulta toiselle. Asukokonaisuuden mukava poikamaisuus, esiintymistilan koruttomuus, yleisvalon yksinkertainen ja pysyvän luotettava elementti, sekä muovipussista lähtevä ainoa, vahvistamaton ääni luovat hillityn ja tyynen kohtauksen. Poika ainakin on erittäin tyyni. Hän on Antoine de Saint-Exupéry’n Pikku Prinssi, joka asuu omalla pienellä planeetallaan yksin, omana itsenään, omassa maailmassaan.
Poikaa esitti teoksen koreografi, liettualainen Andrius Katinas.
Poika tömistelee jalkojaan lattiaan. Koko tila tärisee – lattia, yleisörakenne, selkänojani, minä tärisen, lapseni tärisee (muttei herää). Lavaa kierrellen kuin kivestä tehty sotilas poika tömistelee, hän on lelusotilas, johon on vedetty virtaa. Kun hän menee kauemmaksi sivulle, ääni ja tärinä resonoivat vähemmän, mutta vielä kantapäissäni tuntuu. Tunnen kuinka meidät kaikki vedetään useastikin pois omalta rauhalliselta planeetaltamme nyky-yhteiskunnan tehokkuutta ihannoivan ja pakonomaisesti jahdatun kasvun jalkoihin. Uskon, että hengästynyt poika puree tässä kohtaa esitystä hampaitaan yhteen.
Esityksen aikana etsin käsiohjelmasta suunnittelijatyöryhmän jäsenten nimiä. Paperissa luki vain idea-sanan kohdalla Andrius Katinas, jonka assistenttina toimi tanssitaiteilija Saara Töyrylä. Päättelin, että skenografian vähäeleiset päätökset olivat mahdollisesti tehty näkemäni tilan tarjoaman pakon edessä. Audiovisuaalisten elementtien yhteisvaikutus oli osaksi varmatenkin sattuman määräämää. Puvustajan, äänisuunnittelijan ja valosuunnittelijan puuttuminen puhutteli minua enemmän kuin heidän mahdollinen olemassaolo tässä teoksessa. Se korostaa näiden elementtien tärkeyttä. Mielessäni luonnostelin ja nyt kirjoitan tekstiä kuvitteellisten suunnittelijoiden työstä, joka oli oikeasti lavalla näkemäni kahden moniosaajan kädenjälkeä.
Suuresta yhteen teipatusta pakkauspaperimatosta rypistyy lattiatasossa liukuen liikkuva paperimonsteri. Se siirtyy seinästä toiseen, sokeasti, epäilevästi. Materiaalin liike, vaimea ääni, ja sen jättimäinen muoto tuovat mieleen Hayao Miyazakin animetaiteen. Monsteri on piilottanut sisäänsä pojan, sekä yllätykseksemme myös samaan tyyliin pukeutuneen tytön. Ruskean paperin muodonmuutos on himottava, itsekin haluaisin päästä rypistelemään suoria, sileitä jättipaperiliuskia. Ruttuinen, epätäydellinen muoto on helpottava lopputulos.
Esiintyjät tekivät tilan hallitsemiseksi itse kaiken työn, käsin, näkyvästi. Tarinaan ei kuulunut ulkoa tulevia käskyjä tai näkymättömän voiman tekemiä audiovisuaalisia vaihdoksia. Andrius Katinasin ja Saara Töyrylän ”Work” -teoksen aikana mietin tulevaa. Sain kuvan ja äänen koti-ikävälle. Elin uudelleen muistoja, näin mielikuvituksellisia hahmoja, kuulin jotain tuttua ja jotain toisesta kulttuurista. Kuvitteellinen kiitos kuvitteelliselle audiovisuaaliselle työryhmälle. Oikea kiitos Andriuksen ja Saaran, pojan ja tytön.
Eleni Pierides
Uunituore äiti ja tanssitaitelija osallistuu Writing Movement -kirjoitustyöpajaan Kokkolasta asti Pohjanmaan Tanssin aluekeskuksen myöntämällä avustuksella.
¤¤¤
Lue Writing Movement -hankkeesta lisää:
