Karoliina Yli-Honko: Urbaanin olemassaolon kysymysten äärellä
Raw Dogin tanssijat kanavoivat tämän ajan kaupunkilaisen sekavia tuntemuksia itsestään ja ympäristöstään tarkkaan hiotuissa puitteissa. Lue
Esko Hakala: Asioita elämästä
Simo Kellokummun teos RAW DOG tuo mieleen ajatuksia, tunteita ajatuksista ja paljon sanoinkuvaamattoman kiinnostavia ja kauniita hetkiä. Lue
Minni Leskinen: Tyhjään heittäytymistä
Alastomuus, vaikkakin vain naisellinen selkä, lyö silmille mutta herättää lopulta vain sääliä. Mies yrittää saada jotain irti naisesta, nainen miehestä, kumpikin tuomittuina epäonnistumaan. Lue
Veli Lehtovaara: Kynän mitan päässä raasta koirasta ja jumalsodasta
Toisella katsomiskerralla RAW DOG tuntui huomattavasti pidemmältä ja siinä oli minulle enemmän tilaa. Saatoin tehdä katsojana valintoja ja viipyä huolettomammin mielenkiinnon herättäneessä hetkessä tai tapahtumassa. Lue
Kuva: Johanna Tirronen
RAW DOG
Koreografia Simo Kellokumpu
Tanssi Sofia Karlsson, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio, Eero Vesterinen
Visualisointi Jukka Huitila
Äänisuunnittelu DJ Tasapaino
Puvustus Niina Huovinen
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus, Täydenkuun tanssit -festivaali, Simo Kellokumpu Company
Helsingin ensi-ilta 13.9.2005 klo 19 Zodiak, Kaapelitehdas, Helsinki
Muut esitykset 14.9., 17.9., 18.9., 20.9., 21.9.2005
Urbaanin olemassaolon kysymysten äärellä
Simo Kellokummun koreografia täyttää esiintymistilan installaatiomaisena. Tapahtuma on jo käynnissä kun yleisö astuu sisään. Takaseinän peittää valtava mustavalkoinen videokuvanäkymä ratapihalle Helsingin keskustaan päin. Kuva heijastuu osin myös kiiltävälle mustalle lattiapinnalle Jenni-Elina Lehdon liikkuessa. Kolmiulotteisuutta visuaaliseen taustaan tuovat kaksi videopalkkia, joista toinen on vaaka- ja toinen pystysuuntainen. Graafisuutta pehmentää irtonainen maaelementti lavan laidassa. Dj Tasapainon tuottama äänimaisema on karu ja teollinen.
Teoksen alun tunnelmassa on jotakin uhkaavaa, tanssijat vaikuttavat takaa-ajetuilta ja ehkä hieman hermostuneilta. Ihmisten välinen läheisyys tuntuu jotenkin kolkolta, pelkältä pinnalta. Tanssiliikkeet ovat dynaamisia ja nopeita, vartalo pääosin on voimakas ja suoralinjainen sormenpäitä myöten. Tämän voimakkuuden vastapainona on lyhyet, hetkittäiset rennoksi päästämiset.
Kellokumpu on koreografiassaan onnistunut luomaan kiinnostavia ja rikottuja sommitelmia neljällä tanssijalla sekä kahden naisen ja kahden miehen symmetrialla. Tanssijat ovat ensisijaisesti itsenäisiä, nykyaikaisia yksilöitä, vain hetkittäin pelataan naisten ja miesten välisellä jännitteellä. Yksin jäädessään, esimerkiksi Sofia Karlssonin ja Valtteri Raekallion soolokohdissa liikkeet ovat haparoivia ja herkkiä.
Harmaan kaupunkinäkymän lisäksi teoksessa on toinen taustamaisema, vehreä koivumetsä, jonka myötä myös äänimaisema muuttuu rauhallisemmaksi. Hehkuva vihreä tuntuu voimakkaalta harmaiden rautatiekiskojen rinnalla. Liikkeen laatu ei kuitenkaan muutu täysin ympäristön vaihdoksen myötä, vaan siinä säilyy sama kireä ja nopeatempoinen voimakkuus. Ehkäpä urbaani ihminen kaipaa pois kaupungin hektisestä oravanpyörästä luonnon helmaan, mutta ei kuitenkaan tunne oloaan kotoisaksi metsän keskellä.
Raw Dog pohtii rakennetun ympäristön ja luonnontilaisen ympäristön eroa kaupunkilaisesta näkökulmasta silti oivaltaen naturalistisen luontoon paluun idean mahdottomuuden. Informaatio- ja kuvatulvalle altistunut länsimainen ”sivistynyt” ihminen ei pääse enää pakoon tätä vyörytystä. Tietous sodista, nälänhädästä ja luonnonkatastrofeista aiheuttaa osaltaan myös tanssijoista ja liikkeistä välittyneen ahdistuksen tunteen.
Käsiohjelmasta on piristävänä poikkeuksena jätetty pois sinänsä kiinnostava nippelitieto ja mahdolliset laajemmat selitykset teokselle, joka toimivana kokonaisuutena puhuu itse puolestaan. Teosta hallitsee Jukka Huitilan toteuttama visuaalisuus yhdessä raskaan äänimaailman kanssa, jotka voisi nähdä jo itsessään multimediainstallaationa museossa tai galleriassa. Tanssijoiden joukko on tasaisen taitava ja nuorekkaan elinvoimainen.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
Asioita elämästä
Teoksen teema liikkuu synkillä alueilla. Neljä tanssijaa, jossa koreografian ympärillä teoksen visuaalisuus ja ääni täydentävät toisiaan. Teos on aikaisemmin esitetty Pyhäjärven festivaaleilla tänä kesänä, mutta paikkana Kaapelitehdas ei ole kyseiselle teokselle ainakaan huonompi. Esitys tapahtuu intiimissä tilassa, mikä on mielestäni teoksen luonteelle tärkeä asia. Tämä esitys on hyvä nähdä melkoisen läheltä esiintyjiä.
Ihmisten elämässä tapahtuu kaikenlaista. Joskus tietyt asiat epäonnistuvat ja joskus kaikki tuntuu tuhoon tuomitulta. Simo Kellokumpu on oman liikkeensä avulla mielestäni tuonut hyviä paloja mukaan esitykseen. Tanssijoiden keskinäisiä suhteita, niiden kehittymistä ja tapahtumia on hyvin mielenkiintoista seurata. Lisäksi koko ajan tanssijoiden ympäristössä tapahtuu. Koreografiassa on käytetty monipuolisesti kirkkaita, selkeitä asioita. Kehon massan hallinnan ja voimankäytön suhde painovoiman kanssa kutkuttaa.
Tilassa liikkuvat asiat isoissa kuvioissa ja kokonaisuuksissa tarkentavat katsettani yksityiskohtiin. Tanssijat liikkuvat tilassa monipuolisesti. Reagointi muiden elementtien ja toisten tanssijoiden kanssa ei mielestäni ollut mitenkään väkisin kasattua. Tanssijat tuovat omilla kehoillaan hieman lisää väriä liikkeen pohjimmaiseen ilmaisuun, mutta olennainen asia on säilynyt kirkkaana liikkeessä läpi teoksen.
Koin teoksen rakentuneen muutamasta palasesta. Periaatteessa voisi puhua kohtauksista, mutta esityksen teema säilyy kokonaisuuden kannalta melko ehjänä koko ajan. Koin sen hyvänä asiana, koska näin lyhyessä ajassa ei kuitenkaan ehdi käsitellä kunnolla montaa eri asiaa. Teoksen visualisointi ja ääni tuovat omia elementtejä mukaan teokseen. DJ Tasapainon tuottama ääni oli käsittääkseni esityksen aikana tuotettua. Hän kommunikoi omalla välineellään tanssijoiden kanssa.
Elektronisella äänellä luodaan teokseen hienoa maisemaa. Se vahvisti omia tunteitani monessa kohtaa ja toi lisää sävyjä lavalla tapahtuviin tekoihin. Samoin visualisoinnista vastannut Jukka Huitila toi mukanaan omaa näkemystään ja loi merkityksiä asioihin, joita tanssijat tuottivat. Rautatiet alussa olivat erityisen mieleenpainuva asia. Jostain syystä tämä koko aloituskuva kahden tanssijan kohdatessa oli vahva. Se tuli ensimmäisenä mielikuvana mieleen, kun jälkeenpäin esitystä muistelin. Kysymyksiä herättivät nopeasti vilkkuvat aseiden kuvat ja erilaiset symbolit, jotka jäivät irralliseksi asiaksi minulle, tiedä sitten miksi näin. Kokonaisuutta ajatellen oli erityisen hienoa, että ääni ja visualisointi oli tuotu lavalle olennaiseksi osaksi esitystä. He ovat esiintyjinä lavalla samalla tavoin, kuin tanssijatkin.
Sofia Karlsson, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio ja Eero Vesterinen tekevät rankkaa työtä tarkasti. Heidän läsnäolonsa välittyy hienolla tavalla. Tähän vaikuttavat hyvin paljon tekemisen laadut, joita teoksessa käsitellään. Aggressio ja adrenaliini ovat voimavaroja, hienoja sellaisia. Eli varsinaista raivoa sanan normaalissa käyttöympäristössä en kuitenkaan tarkoita. Enemmänkin ajatukseni tunteen antamasta energiasta voisin rinnastaa ”läpi vaikka harmaan kiven” -sisukkuuteen. En kuitenkaan sano, että tanssijat olisivat raivon vallassa tai avulla puskeneet läpi teoksen. Kokonaistunnelma, ehkä se vain toi mieleeni vastaavanlaisia tunteita ja ajatuksia.
Tanssijoiden työskentely vangitsee huomion. Konkreettinen fyysisyys (tarkoitan tällä selkeästi tilassa liikkuvaa, dynamista liikettä) on minulle tanssissa hyvin olennainen ja mielekäs elementti. Oli hienoa katsoa asioita, jotka vievät tanssijan lähestulkoon äärimmilleen kuitenkaan ilmaisun tai liikkeen perusluonteen siitä hukkumatta. Inhimillisyys jokaisen tanssijan kohdalla on mielenkiintoista. Kyseisessä esitystilassa, joka mielestäni on kyseiselle tanssiteokselle erityisen hyvä, tanssijat tuovat asioita teoksesta hyvin lähelle katsojaa. Ehkä nimenomaan vilpittömyyden, rehellisyyden ja aitouden kautta on saavutettavissa enemmän.
Oli äärimmäisen hienoa nähdä nuorten, oman ikäisteni ihmisten laadukasta kädenjälkeä. Minulle itselleni teoksesta kertoo paljon myöskin se, että en missään vaiheessa esitystä vilkaissut kelloani tarkistaakseni aikaa.
Esko Hakala opiskelee tanssitaiteen maisterin koulutusohjelmassa Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksella.
Tyhjään heittäytymistä
Kylmä, kun odotan pysäkillä. Olo on kuin tyhjään heitetyllä – päivästä seuraavaan. Illat ovat raakoja, tahtovat tehdä selvää. Hullun lailla tahtoisin takertua toiseen, rakentaa illuusion paikallaan pysyvästä hetkestä.
Kahden ja puolen rivin verran pystyn peilaamaan itseäni esityksestä, projisoiduista junaradoista, hapuilevista, hyväilevistä käsistä. En enempää – kokonaisuus jättää ulkopuoliseksi. Ehkä välillä tuntuu, ettei pysty kantamaan vastuuta edes omista teoistaan, puhumattakaan maailman tilasta. En ymmärrä, miten sanan sota (war) ja yksilön huudon välille saadaan suora linja. Toki, yksinkin ihmettelen usein, mihin tämä kaikki (lue: sanomalehdistä silmiin tunkevat kauheudet) voi johtaa. Muuhun kuin loppuun. Mutta sota on liian kollektiivinen karjaisu ollakseen yhden ihmisen tuskan lähde maassa, jossa ainakin päällisin puolin on rauha.
Alleviivaan: God ja War eivät aiheuta tätä pahaa oloa, joka kumpuaa yksinäisyydestä ja sisäisestä tyhjyydestä. Pahaa oloa, jota koetaan rautatieasemilla, radoilla, varjoina seinillä, sahanpuruissa istuen, jopa kesäisessä koivikossa.
Rakkaudesta, jota ei saa kiinni
Sofia Karlssonin ja Valtteri Raekallion välinen jännite vie mukanaan koko ensimmäisen osion teoksesta. Provosoivalla aloituksella tähän mitä ilmeisemmin myös pyritään. Vaikka en pidä tarkoitushakuisista ratkaisuista, tunnustan efektin tehon. Karlssonin nukkemaisen ruumiinrakenteen ja pitkien vaaleiden hiusten takia on kuitenkin mahdotonta edes yrittää tulkita kahta yläosatonta vartaloa pornografian kautta. Alastomuus, vaikkakin vain naisellinen selkä, lyö silmille mutta herättää lopulta vain sääliä. Mies yrittää saada jotain irti naisesta, nainen miehestä, kumpikin tuomittuina epäonnistumaan.
Vaikkakaan koreografia ei ole paritanssia, nelikko jakautuu. Jenni-Elina Lehdon ja Eero Vesterisen hahmot löytävät toisensa ensimmäisen kerran todella vasta teoksen puolen välin jälkeen, jääden näin selkeästi mielenkiinnossa Karlssonin ja Raekallion taakse. Katsojan kannalta antoisampaa olisi ollut, jos hahmojen käyttö olisi ollut tasapuolisempaa ja konfliktit selkeämpiä – olivat ne sitten sisäisiä tai kahden välisiä.
Kadotettuna se, mistä olemme tulleet
Videon ja äänen käyttö ovat moitteettomia, mutta kokonaisuus jää katkonaiseksi. Ratapihan lisäksi päädymme kevään vihreään koivikkoon, jossa tuo Karlssonin lapsenomainen vartalo on kuin kotonaan, heräten sen mukana elämään. Yhteys kuitenkin katoaa, jättäen jälkeensä naisen, joka yrittää päästä sisään kuvaksi muuttuneeseen menneisyyteensä. Liikekieli on myös paljon pienempää verrattuna hieman breakdanceen viittaaviin joukkokohtauksiin, jotka sisältävät massoittain irtonaisia hyppyjä tulevaisuuteen, joka kantaa vain harvoin.
Koreografia on rakenteeltaan ikävän standardimainen. Räväkkä alku, hieman rauhallisempaa keskivaiheilla, loppua lähestyttäessä vaihe, jota tanssijaystäväni kutsuu tuttavallisesti ”sekoamiseksi” ja sen jälkeen hiljennellään. Tästä konstruktiivisesta tuttuudesta huolimatta sisällöt eivät nivoudu toisiinsa, jättäen jälkeensä hämmennystä.
Kauneus on liikkeessä
Tanssijassa. Liikkeissä, mitä tanssijalle on annettu. En voi kieltää liikkeen, varsinkin kollektiivisen liikkeen, tuottavan suunnatonta nautintoa. Hallittu vartalo on eräs kauneimmista asioista, mitä tiedän. Tässä suhteessa Raw Dog ei ollut pettymys. Toki joitain sarjoja olisin halunnut nähdä simultaanimmin kuin mitä ne tänään olivat. Ehkä se oli myös haluttu efekti: jokainen saa tanssia omalla tavallaan, omaan persoonalliseen rytmiinsä.
Draaman kannalta olen kuitenkin yhä pettynyt. Sekavat impulssit, oudot viestit, aseiden ja no war -logojen väläyttely keskellä teosta ärsyttävät naivistisuudessaan. Neljässäkymmenessä minuutissa olisin varmasti tullut kotonakin siihen tulokseen, että maailma on tosi mätä ja minä itse siihen päälle vielä jokseenkin yksinäinen ja onneton.
Minni Leskinen
Kirjoittaja on 21-vuotias tamperelainen tuotannon opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.
Kynän mitan päässä raasta koirasta ja jumalsodasta
Ensimmäisellä kerralla saan tietää ajoissa Simo Kellokummun teoksen Rawdog ensi-illan siirtymisestä. Toisella kerralla ehdin Kaapelitehtaalle koputtelemaan Zodiakin ovea ja toteamaan ensi-illan antavan odottaa itseään yli viikonlopun. En suinkaan harmistu tapahtuneesta vaan käyn ostamassa Kaapelitehtaan ravintolasta juuri paistetun valtavan korvapuustin ja painun katselemaan tehtaan takaisen sataman näkymiä.
Tilan tuntu kohisee päässä katsellessani merta, iltataivasta ja länsisataman kaukaista konttivuorta. Oikeastaan oivallinen sattuma, saa rauhoittua tanssisaleissa vietetyn päivän jälkeen ja hukkua maisemaan. Kolmannella kerralla saapuessani Zodiakin aula on täynnä ihmisiä, joista kenties jotkut ovat jo nähneet teoksen Pyhäjärven Täydenkuun Tansseilla, mutta uteliaina tulleet kokemaan miten Rawdog istuu Zodiakin esitystilaan. Ovet avautuvat viikon ja kymmenen minuuttia aikataulusta jääneenä, se luo tietyn jännittävyyden iltaan.
Jenni-Elina Lehto on jo lavalla yleisön saapuessa tilaan. Tilan etuosassa toistuva liikesarja saa unohtamaan alun merkityksen kertomuksen alkamisen mielessä – kyse ei ole hiljaisuudesta alkavasta kertomuksesta, jos kertomuksesta lainkaan. Tapahtuminen on jo läsnä ja ihminen on siinä yksin.
Lehtiarvostelusta mainoslehtiseen poimittu lainaus ”suorastaan aristoteelinen” on häiritsevyytensä lisäksi osoittautunut minulle harhaanjohtavaksi. Samassa lehtisessä linjataan seuraavasti: ”Tekijöilleen ihminen näyttäytyy toimijana, jonka usko pirstaloituneeseen maailmaan on koetuksella”. Tämä on minulle viite postmodernin maailman hajanaisuudessa kamppailevaan ja olemassaolon kysymyksen äärellä liikkuvaan ihmiseen ja vieressä lukee teoksen olevan aristoteelinen. Tämä on hämmentävää, suorastaan postmodernistisen hajanaista.
Jäin pitkälti näiden ennalta annettujen selostusten vangiksi tavalla, joka esti minua kohtaamasta teosta ja sen tapahtumia. Kenties on syytä olla tutustumatta teokseen ennalta, pidättäytyä välillisestä informaatiosta ja luottaa välittömän kokemuksen avaavaan voimaan itse esityksessä. Ajatus siitä, että tulen kirjoittamaan teoksesta sai minut harhautumaan epäolennaiseen, kiirehtimään ennakkoluulojen oikopolkua itse teoksen edelle ja niin eksyin. Katsoin teosta kirjoittaakseni siitä ja jäin ulkopuoliseksi. Teos ei päästänyt luokseen vaan loppui ennen kuin kohtasin sen.
Ensimmäisen katsomiskerran pohdintaa:
Mieleeni jäivät tietyt liikkeelliset muodot, etenkin käsien ja pään eleet, jotka toivat antiikin mytologian jumalhahmot häivähdyksinä tapahtumiin. Keskeiseksi teemaksi se ei kuitenkaan mielessäni muodostunut. Teoksen alussa Sofia Karlssonin ja Valtteri Raekallion kauniit yläruumiit paljastava rakastelukohtaus muodosti aiheen, johon palattiin teoksessa useamman kerran, ihmisen kaipuu toisen läheisyyteen, yhteyteen ja jopa sisälle. Kaipuu, joka jää asumaan katseisiin ja kaatuu omaan ehdottomuuteensa maailmojen hajanaisuudessa.
Tanssijoiden Sofia Karlssonin, Jenni-Elina Lehdon, Valtteri Raekallion ja Eero Vesterisen vahvasta virtuositeetista ja tanssille antautumisesta huolimatta yksi nousi joukosta. Vesterisen voima syntyi liikkeeseen ja sen ilmaisun riittävyyteen luottamisesta. Levollisuuden tuntu tekemisessä antoi pohjan tunteiden ja teoksen läpäisemän raivon tai paatoksen esiin nousemiselle.
Virtuositeetilla tarkoitan tässä sitä liikkeiden laadun vaihtelun hallintaa, hienovaraisten piirteiden esille tuontia ja kokonaisvaltaista kehollista artikulaatiota, jotka yhdessä tuovat tanssin näkyviin. Tanssille antautumisella tarkoitan haltuun otetusta tekniikasta luopumista siihen luottamisen mielessä, jolloin liikkeen ilmaisuvoima, todellisuutta avaava ja merkityksellistävä voima tai miksi sitä ikinä kutsummekaan, pääsee esiin.
———
Joskus on hyvä antaa itselleen toinen mahdollisuus. Menin katsomaan RAWDOG-teoksen viimeisen näytöksen. Jo ensi hetkistä lähtien teoksen kanssa olemiseen oli helpompi suhtautua, olin huomattavasti paremmassa asemassa katsojana ja kokijana kuin ensimmäisellä kerralla. Teoksen rakenteen hahmottumisen vaikeus ei ollut ylitsepääsemätön, koska apunani olivat muistumat ensimmäiseltä katsomiskerralta. Suurin osa yleisöstä näkee teoksen kuitenkin vain kerran ja se saa minut miettimään.
Yhtenä syynä teoksen hahmotettavuuden vaikeuteen oli se, että teoksen sisällä osista toisiin siirtymiset eivät luoneet teokseen rytmiä, joka olisi auttanut kokonaisuuden hahmottamisessa.
Videoprojisointeihin tukeutunut lavastusratkaisu teki jyrkkiä leikkauksia viestimässään teemassa kuten metsä, rautateiden ratapiha ja kantaaottava kuvatulva. Leikkaukset loivat teokseen osia, joiden sisällä lavastuksen viestimä teema pysyi samana. Tämä puolestaan edesauttoi teoksen rakenteen hahmottumista.
Mielenkiintoinen tapahtuma, jossa tanssijoiden ja lavasteiden välille muodostui koskettava suhde oli seuraava: Tanssijat kävelivät tilan poikki yksitellen ja kävivät piirtämässä kämmenillään tilan laidalla olleeseen sahanpuruun kirjaimet R, A, W tai toisesta suunnasta luettuna W, A, R. Katsottuaan tekstiä hetken yhdessä he menivät ja istuutuivat kirjainten päälle. Tämä oli minulle eleenä, oivalluksena ja symbolisena tekona vahva.
Koreografisesti teoksessa oli paljon unisonoliikettä, joka ohjasi huomioni ryhmän liikkeeseen. Itse liikkeitä oli vaikeaa nähdä ryhmän liikkeen voiman noustessa niiden yli. Liikkeellisesti kiinnostavimmiksi kohdiksi nousivat soolot. Niiden selkeys ja tunnelmalliset erot painuivat mieleen.
Valtteri Raekallion soolo sai minut sisäisesti riemastumaan. Sen liikkeellinen koomisuus oli hämmentävää, kun samaan aikaan musiikki ja Raekallion ilme viestivät, että nyt on tosi kyseessä.
Sofia Karlssonin esityksen loppupuolelle ajoittunut soolo oli tunnelmaltaan hyvin erilainen. Se oli minulle kirkas ja toi esiin olemisen kivuliaisuuden. Karlsson otti kiinni ja veti itsestään esiin näkymättömiä säikeitä, jotka kiinnittyivät jonnekin hyvin syvälle. Kohtaus oli myös äänimaailmallisesti erittäin onnistunut. Saatan nähdä ja kuulla sen vieläkin, se jäi olemaan.
Toisella katsomiskerralla minua askarrutti kahden parin olemassaolo ja kulku läpi teoksen. Pareina olivat Lehto ja Vesterinen punaisessa ja vihreässä paidassa sekä Karlsson ja Raekallio valkoisessa ja mustassa paidassa. Hyvin mielenkiintoinen kohtaus tapahtui parien sekoittuessa lähellä teoksen loppua. Siinä jokaisella tanssijalla oli vahva oma liikkeellinen hahmonsa, joista kutoutui kerroksellinen tapahtuma. Juuri tuota kerroksellisuutta kaipasin läpi teoksen. Sellaista, joka vie mukanaan, mutta ei anna ottaa itseään haltuun, jolloin toistettavuuden tuntu katoaa ja syntyy ainutkertaisuuden tunnelma.
Toisella katsomiskerralla teos tuntui huomattavasti pidemmältä ja siinä oli minulle enemmän tilaa. Saatoin tehdä katsojana valintoja ja viipyä huolettomammin mielenkiinnon herättäneessä hetkessä tai tapahtumassa. Samoin vasta toisella katsomiskerralla minulla oli tilaa kuulla äänimaailma, joka auttoi suuresti teoksen avautumiseen. Ensimmäisen kuulemiskerran jälkeen tuntui, että ääni ja melu vain jatkui alusta loppuun.
Toisella kerralla äänimaailma oli edelleen hyvin täynnä, jopa ahdas, mutta se kutoutui teoksen muihin elementteihin ja rakensi sekä avasi niitä. Alun gongi ja iskujen välinen hiljaisuuden tuntu olivat merkittävä äänellinen tapahtuma, etenkin kun tämä toistui teoksen loppupuolella ikään kuin muistuttaen itsestään. Toinen vahvasti mieleen painunut äänellinen tapahtuma oli edellä mainitun Karlssonin soolon ja äänen yhteen kutoutuneisuus. Etenkin alun äänimaailman tapahtumille olisi voinut jättää paljon enemmän tilaa pelkkään tanssijoiden läsnäoloon ja riisuttuihin liikkeellisiin ratkaisuihin luottamalla ja toisaalta äänimaailma olisi voinut paikoitellen jättää tilaa hiljaisuudelle.
Veli Lehtovaara on Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksen
opiskelija ja vapaa kirjoittaja.
