Niina Mero: Spektaakkeli lumosi intensiivisyydellään
Tero Saarinen oli tuonut Tampereelle suuren maailman spektaakkelin, joka lunasti kaiken lupaamansa. Tällaisissa illoissa on sitä aristokraattista tanssitaiteen tuntua, jolloin liike muuttuu haastavaksi korkeakulttuuriksi. Ja siitäkin huolimatta Saarisen mystiikkaan pääsi sisälle pelkästään katsomalla, vailla oppineisuutta tai oopperahistoriaa.
Tero Saarinen Company |
Petrushka
Ensi-ilta 30.6.2001, Queen Elizabeth Hall, Lontoo
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Igor Stravinsky – Petrushka
Musiikin sovitus ja esitys: James Crabb, Geir Draugsvoll
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Äänisuunnittelu: Jukka Kavén
Tanssi: Heikki Vienola, Sini Länsivuori, Henrikki Heikkilä
HUNT
Ensi-ilta 2.6.2002, Venetsian biennaali
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Igor Stravinsky – Kevätuhri
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Multimedia: Marita Liulia
Multimediaohjelmointi: Jakke Kastelli
Tanssi: Tero Saarinen
Saarisen spektaakkeli lumosi intensiivisyydellään
Suuren maailman nielemä Tero Saarinen toi kevään ainoan Suomen esityksensä Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaalille. Tampere-talossa nähtiin Igor Stravinskyn musiikkiin perustuvat teokset Petrushka ja HUNT, jotka ovat niittäneet mainetta ympäri maailmaa. Erityisesti HUNT pudotti leukoja rinnuksille Tampereellakin.
Stravinskyn Petrushka kertoo nukeista, jotka heräävät eloon ja käyvät läpi koko inhimillisen tunnekirjon ja elämän kaikkine ihanuuksineen ja kamaluuksineen. Saarinen tiivistää tarinaa ja keskittyy Petrushkan, Ballerinan ja Maurin kolmiodraaman selvittelyyn, ja siinäkin riittää pohdittavaa.
Tanssijoiden nukkemaiset liikkeet ovatkin hurmaavalla tavalla epäsäännöllisiä, aivan kuin joku todella vetelisi heidän naruistaan. Petrushkan kolmiodraama on selvä ja yksioikoinen, mutta silti koskettava. Petrushkan, Ballerinan ja Maurin välinen köydenveto on välillä leikillistä, hurmaavan nauravaa, välillä traagisen koskettavaa. Petrushkan hahmo on kuin tarotin Narri, lapsenomaisella viattomuudella kruunattu hyväntahtoinen, avoimin mielin maailmaa katsova seikkailija. Hän on häviäjä, joka väistämättä kuitenkin kerää sympatiat puolelleen.
Illan selkeä pääteos oli kuitenkin HUNT, Saarisen lumoavan maaginen soolotanssi. Se oli uusi tulkinta Stravinskyn Kevätuhrista, joka jo ensi-illassaan synnytti kaaoksen. Stravinskyn musiikki onkin jo sinänsä mielenkiintoista ja vaikeaa. Petrushkassa oli vielä, jos rohkenen sanoa, reipasta pelimannihenkeä, mutta Kevätuhri synnyttää kuulijassaan rauhattomuutta ja pakottaa kuuntelemaan. Se on niin voimakas, ettei siihen voi olla kiinnittämättä huomiota.
Sama pätee teokseen HUNT. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen juuri sen imu; se vei jakamattoman huomion puoleensa ja pakotti katsomaan. Saarinen tavoitti liikkeissään jotain hyvinkin primitiivistä, ja koko visuaalinen näytelmä sulki kaiken muun, epäolennaisen ulkopuolelle. Erityisesti aivan esityksen alku, kun valot olivat himmeitä, savua paljon ja tanssija vain utuinen hahmo sarastuksen keskellä lumosi mystisyydellään. Alusta alkaen oli selvää, että katsoja oli todistamassa tapahtumaa, johon hänellä ei ollut osaa eikä arpaa, riittiä joka tapahtui täysin hänestä tai muusta maailmasta riippumatta.
Stravinskyllä ja niin ikään Saarisen tulkinnassa oli läsnä jonkinlaista yksinkertaista mystiikkaa, sellaista jonka tavoittaminen pelkästään teoksen tunnelmaan heittäytymällä oli mahdollista. Wagnerin myyttisessä eepoksessa Parsifalissa samaan tulokseen pyrkiminen vie viisi tuntia, eikä lopputulos sittenkään ole kovin valaiseva. Saarisella myyttisyys on läsnä intuitiivisellä, yliaistillisella tasolla kun taas Wagnerilla se ainakin minun näkemykseni mukaan perustui monimutkaiselle, vaikeasti avautuvalle symboliikalle. Lienee selvää että pidän tästä Saarisen mutkattomasta tavasta enemmän.
Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös Marita Liulian multimedia, joka heijastettiin tanssijan keholle ja puvustaja Erika Turusen hämmästyttävästi suunnittelemaan asuun. En ole aikaisemmin nähnyt, miten videolla voidaan maalata tanssijan kehoa tarkasti, kohta kohdalta. Puku muistutti laskostettua hametta, mutta siitä nousi valtavat, siipien kaltaiset liepeet jotka toivat mieleeni lohikäärmeen. Ajattelin William Blaken maalauksia Suuresta Punaisesta Lohikäärmeestä, joissa peto on etäisesti ihmismäinen, monikasvoinen ja -ulotteinen olento. Saariseen heijastetut kuvat, vieraat silmät ja kasvot synnyttivät samankaltaisen vaikutelman.
Mikki Kuntun valosuunnittelussa näkyi paitsi rautaisen ammattimainen ote, myös syvä ymmärrys teoksen ja tanssin keinoista. Valon ja varjon leikki Saarisen keholla oli jo itsessään mielenkiintoista. Myös strobovalojen käyttö oli erittäin onnistunutta, voimakkaat välähdykset pysäyttivät tanssijan liikkeet ilmaan kuin lentoon nousevan joutsenen salaman iskiessä.
Vaikka valaisu oli voimakas ja jo sinänsä huomiota puoleensa vetävä elementti, toimi se silti nimenomaan tanssin hyväksi ja sen ehdoilla. Visuaalisesti vangitsevan kokonaisuuden osat toimivat saumattomasti yhteen, eivätkä mitkään osaset olisi nousseet täyteen voimaansa ilman muita elementtejä. Saarisen maaginen tanssi sai hengästyttävän tunnelmansa nimenomaan Kuntun valoilla luomassa intiimissä tilassa, joka vangitsi huomion ja pakotti keskittymään.
Kokonaisuuden illasta jäi vahva vaikutuksen tuntu. Saarinen oli tuonut Tampereelle suuren maailman spektaakkelin, ja teos kyllä lunasti kaiken lupaamansa. Tällaisissa illoissa on sitä aristokraattista tanssitaiteen tuntua, jolloin liike muuttuu haastavaksi korkeakulttuuriksi. Ja siitäkin huolimatta Saarisen mystiikkaan pääsi sisälle pelkästään katsomalla, vailla oppineisuutta tai oopperahistoriaa.
Niina Mero
Kirjoittaja on 25-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, uskontotieteilijäksi loikannut audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.
