Keväällä 2017 olin juuri aloittanut Höyhentämö-teatteriyhdistyksen yhtenä taiteellisista vastaavista ja suunnittelin ensimmäistä Festival of Instant Choreography -festivaalia. Ismo-Pekka Heikinheimo laittoi viestiä ja kysyi, kirjoittaisinko Liitos-lehteen jutun hetkessä syntyvästä koreografiasta. Sanoin että katson ehdinkö, mutta olisihan se hyvää mainosta festivaalillemme! Heikinheimo vastasi ettei halua juttua festarista, vaan että kirjoittaisin instant-koreografiasta. Kiireisiin vedoten jätin jutun kirjoittamatta.
Nyt teemme toista festivaalia, ja on aika artikuloida ääneen se, mitä jo tuolloin aavistelin: en halunnut kirjoittaa juttua instant-koreografiasta, koska en tiennyt mitä kirjoittaisin. Ymmärrän nyt, että kiinnostukseni aiheeseen ja jopa syyni järjestää kokonainen festivaali aiheen ympärille on tämä: Minä en tiedä mitä hetkessä syntyvä koreografia on.
Oman tanssijan urani olen lähestulkoon läpi-improvisoinut: olen esittänyt improesityksiä, improvisaatioon perustuvia esityksiä, score-pohjaisia esityksiä, kompositiolle rakentuvia esityksiä ja hetkessä syntyviä esityksiä. Olen työskennellyt monen koreografin kanssa, jotka lähestyivät työtään hetkessä syntyvän koreografian käsitteestä käsin. Yhteistä näissä tekemisen tavoissa näyttäisi olevan se, että liikkeitä ei harjoitella, mutta virityksiä, tekniikoita, tapoja, rytmiä, kehon artikulatiivisuutta, komposition hahmottamista ja mielen mekanismeja valintojen tekemiseen esityshetkessä, harjaannutetaan. “In my work, choreography is everything else other than the movement”, sanoi Deborah Hay.
Olen jo pitkään halunnut ajatella, että hetkessä syntyvä koreografia on jotain muuta kuin improvisaatiota tai sen esittämistä. En ole kuitenkaan osannut artikuloida auki itseäni tyydyttävästi millä periaatteella näin olisi. Koen myös, että näin manifestoimalla rajaisin kategorisesti jonkun oleellisen ’tyylin’ pois hetkessä syntyvän koreografian mahdollisuuksista. Niinpä kun haimme teoksia festivaalillemme, ilmoitimme hakevamme improvisaatioon perustuvia ja scorepohjaisia teoksia. Tällaisia ehdotuksia myös saimme.
Nyt toisen hetkessä syntyvän koreografian festivaalin kuratoituani yritän hahmottaa mikä ero näillä asioilla mielestäni on: hetkessä syntyvällä koreografialla ja hetkessä keksimisellä: sen tekemisellä, mitä mieleen juolahtaa. Mieleenhän nimittäin juolahtaa, jatkuvalla ja suhteellisen tasatempoisella, mutta vauhdikkaalla syötöllä. Mieli on nopea, keho seuraa perässä, ja esitystilanteessa tapahtuman rekisteröityminen katsojan ymmärrykseen vie aikaa. Merkitysten kerroksellistuminen vie aikaa. Pohdin mikä arvo, tarve tai syy katsojalla olisi seurata esiintyjän flowta, vaihtuvia impulsseja. Impulssejaan sensuroimatta seuraava improvisoija voi kyllä oman emansipaationsa kautta toki voimaannuttaa myös katsojaa. Joskus esiintyjän harjoittamat praktiikat vaikuttavat kuitenkin kiinnostavammalta tehdä kuin katsoa. Ellei tämä ole itsetarkoituksellista, saattaisi olla mielekkäämpää fasilitoida malli, jolla päästää toisetkin tähän hauskuuteen mukaan, sen sijaan että vain esittäisi esityksiä katsojille.
Entä mikä arvo teoksen ah niin subjektiivisella ja kulttuurisidonnaisella ”kiinnostavuudella” sitten on? Miksi nautin teoksista, joiden intensiteetti kantaa alusta loppuun? Ilmeisesti haluan katsoa teoksia, joita haluan katsoa. Toisaalta haluan myös katsoa teoksia, joita on haastavaa katsoa. Kai soisin tämän haastavuuden kuitenkin syntyvän tarkasta ajattelusta ja intentiosta, enkä kyllästymisestäni seurata esiintyjän ensimmäisiin ideoihin tarttumista ilman sen suurempaa reflektiota tai syventämistä.
Vuoden 2017 festivaalilla esitetty teokseni Merphing 2 perustui naurettavalla tavalla kopioituun metodiin, siis fantasiaan metodista, jota Daghdha Dance Companyn kuulin joskus harjoittaneen. Ajatus oli inspiroiva: hengaillaan yhdessä jonkin asian kanssa (kehittämäni DTB-tekniikka) ja sitten mennään lavalle esiintymään (annetaan esitysdramaturgia hetken ja esiintyjien käsiin). Erona Daghdhaan oli, että he olivat ilmeisesti harjoittaneet metodiaan kuukausitolkulla, kenties vuosia, ja me työryhmäni kanssa kaksi viikkoa. Tajusin, että yksi olennaisimpia asioita, mitä improvisoivan tai hetkessä syntyvää koreografiaa tekevän esiintyjän olisi suotavaa hahmottaa on se, että aika tuntuu esityksen ”sisältä” käsin operoidessa erilaiselta kuin ulkopuolelta katsottaessa. Kirsi Monni sanoi luennollaan maisteriopintojeni aikana suunnilleen näin: liike on ohimenevää, ja vaatii siksi toistoa. Toisaalta se vaatii myös hitautta, tai vielä enemmän: rytmin ja, hmm, tempon muutoksia. Se vaatii dramaturgiaa, niin, tarkoitanko koreografiaa? Mitä olisi esiintyjälähtöinen koreografia? Vuoden 2017 festivaalilla paritin teokseni samaan iltaan Satu Rekolan Kehollisen monologin kanssa, joka lähti aivan päinvastaisista teeseistä kuin oma teokseni. Nerokas kombo, ajattelen edelleen.
Väitän olevani kiinnostunut dramaturgiasta, joka haastaa hyväksi havaitun ja ”toimivan” nykytanssiesityksen dramaturgian. Tarkoitan tässä sellaista esitysdramaturgiaa, jossa asiat tapahtuvat juuri oikeina aikoina ja sopivissa suhteissa toisiinsa. En tiedä onko tämä väitteeni totta. Ehkä kuitenkin nautin eniten kun asiat toimivat ”vahingossa” juuri niin kuin ennalta suunnitellussa ja ”koreografioidussa” teoksessa parhaimmillaan toimivat. Näen jatkuvasti niin paljon tämän kontekstin esityksiä, että näitä vaikutteita ja tätä esitysrytmin tajua on lähes mahdoton väistää, kun katson hetkessä syntyvän koreografian teoksia. Miksi sitten tämä vimmani luoda väkisin toisenlaisia käytänteitä, työkaluja ja tekniikoita, kun ulkoa päin päättämällä pääsisi samaan lopputulokseen paljon helpommalla? Kontrolli, hmm. Jospa kukin vain opettelisi askeleensa!
No, se siitä mitä minä haluaisin nähdä, mutta mitä tämä hetken koreografia voisi olla? On kevät 2018 ja kysymys ei ole lakannut vaivaamasta minua. Viime vuoden Festival of Instant Choreography antoi siihen omanlaisiaan vastauksia, ja olen niihin itsekriittisenäkin kyllä tyytyväinen. Jotain jäi kuitenkin vielä tyydyttymättä. Samalla kun haluaisin paisuttaa festivaalin syleilemään kaikkia improvisaatioon perustuvia tanssilajeja, haluan myös syventää hetken koreografian kysymystä oman kenttäni (nykytanssi) kehollisten kysymysten piirissä.
Tämän vuoden festivaalillemme valitut teokset luovat sosiaalista koreografiaa, muuttuvaa kaupunkikuvaa ja uusia tiloja, joissa kohdata toisemme. Yhtäkään näistä teoksista ei voisi kutsua improvisoiduksi, mutta väitän, että niistä jokainen edustaa hetkessä syntyvää koreografiaa.
Kati Korosuo
Kirjoittaja on tanssitaiteilija ja Festival of Instant Choreography -festivaalin taiteellinen johtaja.
Kuva Energpriests-ryhmän teoksesta A Sharing. Kuva: Soili Huhtakallio
Toinen näkökulma Festival of Instant Choreographyn kuratointiin: https://www.hoyhentamo.fi/fi/taiteellisen-johtajan-tunnustus-2018/
