Petra Toropainen: Tilaan ja tilan valoon virtaa kaksi naista. Valo piirtää esiin kiemurtelevan kehon lihaksia ja luita. Käärmeet tanssivat kabukia.
Katja Keränen: Teos oli tarina menninkäisten ja keijujen maailmasta, näkymättömästä rinnakkaismaailmasta tai unen hitaasta, usvaisesta maailmasta. En löytänyt itselleni paikkaa tuosta maailmasta, mutta sitä oli kaunista katsella.
Taivas niin korkea lintujen lentää
kahden tanssiteoksen ilta
Serpentes
Koreografia: Nina Hyvärinen
Tanssijat: Heidi Lehtoranta, Jarkko Mandelin, Nina Hyvärinen
Puvut: Erika Turunen
Valosuunnittelu: William Iles
Huokaise – syvälle minuun
Koreografia: Nina Hyvärinen
Tanssijat: Saara Töyrylä, Panu Varstala, Heidi Lehtoranta, Nina Hyvärinen
Puvut: Erika Turunen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Petteri Mård
Pannuhalli, Kaapelitehdas, Helsinki, toukokuu 2009
Serpentes
Triptyykin ensimmäinen osa. Tilaan ja tilan valoon virtaa kaksi naista.Valo piirtää esiin kiemurtelevan kehon lihaksia ja luita. Naisten kujeilevat, vahvailmeiset jalkaterät pyyhkivät äänettä lattian pintaa, yhtä aikaa lattiaan juurtuen ja ilmaan kurottuen. Käärmeet tanssivat kabukia. Kumisen sitkeät ja liikeratoja lävitsensä tarkasti juoksuttavat tikku-ukkohahmot avaavat kehonsa, sisäreiden ja käsivarsien herkän sisäpinnan paljastaen.
Kehot venyvät eriparisine raajoineen, liike virtaa kulmien välitse, kehossa aksentoivat terävän pehmeät hetket. Intensiteetti on vahva ja kutsuu seuraamaan tanssijan kehon ajattelua liikkeessä. Valopiste keskellä vetää hyönteisiä puoleensa, vaikka ne välillä kaipaavatkin pimeää. Nautin leikkisyydestä ja kirkkaudesta. Hienot naiset, huikea Nina, taidon ja läsnäolon kiteymä.
Valon murretut sävyt heikkenevät, mutta valaisevat erikseen triptyykin eri osien väliset vaihdot. Ehkä käytännön sanelemaa antaa valoa, jotta tanssijat löytävät lavalle ja lavalta pois, mutta tätä seuraa valtavan hieno oivallus: jokainen osa alkaa silti pimeästä. Olen otettu ratkaisusta.
Myös tilan haaste, sivuille vuotava valo, joka paljastaa tekniikan ja sen, että olemme teollisuushallimaisessa tilassa, limittyy luomaani ajatukseen välitilasta. Ihastelen kauttaaltaan valon rohkeutta ja herkkyyttä, valosuunnittelijan taitavuutta triptyykin alusta loppuun asti.
Triptyykin toinen osa. Valo piirtää esiin pyjamahousuisen miehen selän ja antaa seurata, miten lihakset ja luut rytmittyvät selkään, varjoina ja valoina. Selkänäkymän säilyttäen mies matkaa jalkateriensä liikkeellä sivulta sivulle keinuen. Lisääntyvä valo avaa lisää liikettä. Yhden rinnalle löytyy toinen, miehen rinnalle nainen ja intensiteetti virtaa sormenpäihin asti. Kahden kappaleen välinen vetovoima saa kiertymään luokse ja pois. Yhteys ei katoa kosketuksen katketessa, ilman virratessa kehojen väliin, vaan kehot matkaavat pehmeästi, sitkeästi, magneettisesti toisiaan kohti. Ne kiertyvät sylitilaan, välillä maagisesti painovoiman kadottaen.
Yhteenliimaus on unenomainen. Kehosta aukeaa tihkuvan fokuksen ja herkän kosketuksen kautta yksityiskohtia, päälakia ja jalkateriä. Valo sataa pisaraisen sillan näyttämön toiseen laitaan valumaan. Magneettinen herkkyys heng-it-tyy katsomon viimeiseen penkkiriviin asti.
Triptyykin kolmas osa. Välitilan jättää miehen ja naisen tilaan. Valo pukee miehelle paidan päälle ja tuo kolmannen, naisen, takaisin. Pimeydestä piirtyy suoraan takaseinän valoon matkaava juoksurata. Tila aukeaa kuin kameran zoomauksesta takaseinän valoon, tanssimattojen teippaukset tekevät matkasta juoksuradan, jonne tanssijat selkäpuolensa meille paljastavat etenevät. Kehot täyttävät tilaa. Yksi kauneimpia kokemiani lopetuksia: takavaloon yhtäkkisesti kiertyen kirmaavat kolme.
Huokaise – syvälle minuun
Vahvatunnelmainen, lähes zenmäinen kuva. Valkoiseen peittynyt musta maa. Mustapukuinen nainen selin, selkänsä paljastaneena, istuu maassa. Nainen on, hengittää, kädet hakeutuvat toisiinsa selän takana. Vähävaloinen, savun usvainen tila kasvaa täydelliseksi harmaaksi hetkeksi. Usvasta alkaa virtaa ihmishahmoisia. Jalat piirtävät valkoiseen silppuun selkeät mustat reitit, vaikka hahmot ovat lipuessaa muuten lähes immateriaa, kuin henkiä tai energiaa.
Mitä tapahtuu sitten? Alkukuvat särkyvät. Kehot matkaavat eri puolille tilaa jättäen jälkensä mustat reittinsä valkoiseen maahan. Tuntuu tapahtuvan paljon, ilmavaa, voimakkaasti sisäänpäin lataavaa, monenlaista. Kuin katsoisin lasipalloa ja sen sisältämää maisemaa, jossa erilaiset energiat leijuvat.
Huomaan katseeni kaiken keskellä viipyvän mustapukuisessa naisen hämärässä. Haen selkeästi kuvamaisuutta, siitä tihkuvaa tunnelmaa ja olemisen tapaa. Silhuetteina takaseinään piirtyvät, lähes staattiset hahmot rauhoittavat, tiivistyvät taas tunnelmaa tihkuvaksi kuvaksi.
Herkkä ilmaisu toisaalta kurottelee, toisaalta pysyy tanssijoiden sisässä tai näyttämömaailman sisässä, odotan sen aukeamista tai imua, joka veisi minut. Kontakti-improvisaatiomainen kohtaaminen miehen ja naisen välillä huokaa ja huohottaa toiseen, ehkä kauemmaksikin dynaamisuudessaan.
Tanssijat tulevat yhteen kohdatakseen, hakeekseen yhteyttä toisiinsa. He selvästi antautuvat, mutta näyttämö ja näytäntö tuntuvat kaukaisilta ja väsyn kurottamaan tai odottamaan. Leikittelen ajatuksella, miltä tuntuisi pärskyttää vettä valoaltaasta. Palaan mielessäni alun kuvaan, sen pelkistettyyn voimaan. Lopussa nautiskelen vielä mustapukuista naista.
Petra Toropainen
Impro
Tanssijat: Nina Hyvärinen, Jarkko Mandelin, Panu Varstala
Lauantaina 8.5.2009 Kaapelitehtaan Pannuhallissa piti olla Nina Hyvärisen koreografioimana kahden tanssiteoksen ensi-ilta. Ensimmäisen teoksen eli Serpentesin tilalla nähtiin kuitenkin poikkeuksellisesti miestanssijoiden improvisointia. En puutu impron sisältöön tässä sen laajemmin, vaikka esitys nosti ajatuksiini kysymyksen valmiin ja ei-valmiin suhteesta.
Improssa oli, kuten arvata saattaa, kiinnostavia kohtia, mutta kokonaisuus oli hajanainen. Hajanaisuutta voi olla myös valmiin teoksen rakenteessa. Jos meille ei olisi kerrottu etukäteen, että teos oli improvisoitu, niin olisimme luulleet sitä epäilemättä valmiiksi teokseksi. Valmiiksi teokseksi, joka leikittelee epävalmiilla ja on luottaa temppuihin.
Oletettavasti impro oli koottu varman päälle tutuista liikeharjoitelmista, koska liikejatkumo ei tuottanut yllättäviä tilanteita. Herkullisinta antia olivat pienet yksityiskohdat ja rauhoittuneet tilanteet: etenkin lopussa, kun miestanssijat seisoivat lavan vasemmalla laidalla ja kallistuivat hitaasti samaan suuntaan ja sitten eri suuntaan: viivytetty kallistuma täynnä elämää, veljekset kuin ilvekset.
Huokaise – syvälle minuun
Huokaise syvälle minuun oli kohtalokkaan aistillinen, dramaattinen, vakava ja täynnä satuhahmojen oudon maagista maailmaa. Se ei ottanut kantaa arjen maailmaamme, vaan kuljetti toisaalle. Teos oli tarina menninkäisten ja keijujen maailmasta, näkymättömästä rinnakkaismaailmasta tai unen hitaasta, usvaisesta maailmasta. En löytänyt itselleni paikkaa tuosta maailmasta, mutta sitä oli kaunista katsella.
Musiikkimaailma oli taikuutta kantava, yhtä teemaa kerrallaan venyttävä. Soittorasiamaisen soiton säestämä tiivis joukkokohtaus lavan etuosassa oli mieleenpainuva. Hieno oli myös kohtaus, missä tanssijat unelmoivat suurten vesikulhojen äärellä. Hyvärisen ja Varstalan lattiatasossa edennyt vesimaljalta alkanut duetto oli etäisen herkkä. Teoksen parasta antia olivat nämä yksittäiset, intiimit teeman kehittelyt.
Lehtorannan lyhyt soolo esityksen puolivälin paikkeilla oli ylidramamaattisessa, tutussa tanssikielessään jotenkin korni. Se oli ainoa kohta teoksen aikana, kun lumoukseni meinasi särkyä ja löysin itseni miettimästä, miksi tanssija tanssii juuri nyt niin kuin tanssii. Jossain muussa nykytanssikontekstissa olisin voinut hymyillä tälle draamalliselle liikekielelle, mutta tämä konteksti ei ollut naurun konteksti. Sen sijaan Töyrylän mustanpuhuva hieman repivämpi soolo antoi sopivaa kontrastia usvaiseen liikemaisemaan. Ehkä rajuutta olisi voinut ilmaisussa olla vielä enemmän. Teoksen dynamiikkaan olisi siten saanut vähän enemmän puhtia ja liikkeellistä kontrastia. Enkä usko että olisimme silti menettäneet usvaista satumaailmaa.
Teoksen liikekieli kumuloitui pitkälti käsivarsia taakse venyttävään, rintakehää avaavaan, kaularankaa taakse taivuttavaan ja lepattavaan liikkeeseen. Lavastus oli pelkistetyn puhuva, puvustus tuki teemaa ja valaistus oli osa esityksen rakentumista. Teoksen taikuuden luomisessa valaistus oli ehdottoman tärkeää. Epäonnistuneilla valoilla haettua illuusiota ei olisi syntynyt. Teoksen osakomponentit tukivat toisiaan saumattomasti. Ehkä hieman liiankin saumattomasti.
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
