Olli Ahlroos – Ihminen on ajatuksinensa kielensä vanki. Voiko sitten tanssi ilmaista ajatuksen? Onko teoksen taustalla aina jokin ajatus – ja pitäisikö olla?
Kuva: Valtteri Raekallio
Tanssi ja kieli
Hahmotelma eräästä suhtautumisesta tanssitaiteeseen
Ihminen on ajatuksinensa kielensä vanki. Ajatus ei voi koskaan kokonaan paeta kieltä. Voiko sitten tanssi ilmaista ajatuksen? Voiko se välittää ajatuksia? Voiko tanssitaitelijalla koskaan olla tästä syystä mitään sanottavaa? Välittyykö tanssiteoksen syntyyn ratkaisevasti vaikuttanut ja teoksen kehitystä siivittänyt ajatus koskaan teoksen tarkkailijalle? Onko teoksen taustalla aina jokin ajatus? Pitäisikö olla?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka heräsivät keskustellessani tanssitaiteilija Milla Koistisen kanssa tanssitaiteesta. Huomasimme kiertelevämme kysymyksiä hieman eri puolilta, emmekä tuntuneet oikein löytävän yhteistä kieltä. Omasta puolestani syy oli varmaankin opinnoissani ja sieltä minuun tarttuneet tavat käyttää joitain ratkaisevia käsitteitä ja se, etten tuntenut tanssin käsitteistöä juuri lainkaan. Minulla oli kuitenkin selkeä kuva ja tuntu siitä, kuinka itse käsitän ja tarkastelen tanssiteoksia, so. kuinka asennoidun niihin.
Keskustellessani aiheesta en kuitenkaan saanut ilmaistua tätä asennoitumistani omalla kielelläni. Ratkaisevaa oli huomata, että eräs minulle ennen hieman hämäräksi jäänyt ”kieli” tuntui yhtäkkiä siltä, kuin se olisi kehitetty juuri tätä minulle sanomatonta varten. Se oli ”mannermaisen” filosofian: fenomenologian ja varsinkin siihen erottamattomasti kuuluvan esteettisen katsannon kieli. Palaset tuntuivat nyt loksahtelevan paikalleen. En halua kuitenkaan missään nimessä sanoa, että tämä on oikea tapa puhua näistä asioista tai että tapani tarkastella tanssitaidetta olisi jotenkin ”oikea” tapa. Kuitenkin jotain minun on täytynyt tehdä oikein, koska nautin tanssitaiteesta useimmissa tapauksissa todella paljon. Tässä en kaipaa vastaväitteitä, olin sitten muutoin kuinka väärässä tahansa.
Tanssiteoksissa on usein mukana kieli. Se voi olla tanssijan puhetta tai se voi olla puhetta nauhalta, videolta tai laulettua musiikkia. Se voi olla myös tekstiä ohjelmalehtisessä tai lavasteissa. Se voi myös olla piilossa. Tanssijan ilmeet voivat välittää tarkkailijalle kielellisiä viestejä. Vain pienen pieni ele tarvitaan tanssijalta tarkkailijalle, jonka viesti on: ”Olen surullinen.” Tämä on jo kieltä.
Tanssin sekaan voi monin eri tavoin ujuttaa kielellisiä viestejä. Viittauksia ulko-tanssillisiin maneereihin, ihmisen käytökseen jokapäiväisissä tilanteissa ja yleensäkin ihmisliikkeeseen, joka on välttämättä sidottu kieleen. Liikkeeseen, joka on kielen koristusta, painotusta tai tarkennusta. Olemme nähneet käsiohjelmia, jotka selittävät teoksen alusta loppuun; valmiin tulkinnan, jota tarkkailija seuraa ja noudattaa tarkkaillessaan teosta. Tällöin tarkkailija seuraa tanssiteoksessa kielellistä viestiä, jonka hän on jo sisäistänyt käsiohjelmasta ja poimii sille teoksesta vain tätä viestiä tukevia piirteitä. Tämä kaikki on jo kielellistä ilmaisua. Se on osa samaa kieltä, jota käytämme ostaessamme maitoa. Samaa, jota tiede käyttää. Se pakottaa meidät asennoitumaan teokseen joiltain ratkaisevilta osiltaan kuten maidon ostoon tai tieteeseen.
Kuvaamani tavat yhdistää kieli tanssiteokseen ovat varmasti kaikille tanssista kiinnostuneille tuttuja ja yleisesti hyväksyttyjä – ja usein toimivia – lisiä tanssiteoksiin; siis lisiä puhtaaseen liikkeeseen. Ne varmasti auttavat juuri mainittujen ajatusten välityksessä, mutta ongelmallinen kysymys herää itse tanssin roolista tässä kaikessa. Voi nimittäin syntyä tilanne, jossa ajatus tanssitaiteilijalta teoksen tarkkailijalle ohittaa itse teoksen. Se saavuttaa tarkkailijan ”pahimmassa” tapauksessa jo ennen kuin varsinainen teoksen tarkkailu, sille altistuminen, on alkanut tai se saavuttaa tarkkailijan teoksen tapahtuessa, mutta kokonaan tai osittain irrallaan itse tanssiteoksesta. Joskus tuntuu siltä, että tällainen on ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Tuntevatko tanssitaiteilijat sitten paljaan liikkeen merkityksettömäksi? Ei. En usko vaikka tanssitaiteilija minulle niin sanoisi. Onhan tanssija liikkeensä lumoissa ilmiselvästi valaistuneessa tilassa. Täynnä iloa ja horjumatonta rakkautta elämäänsä kohtaan. Tanssija on humalassa omasta ruumistaan. Miten tämä voi olla merkityksetöntä? Varsinkin kun pelkästään tämän humaltumisen katsominen voi tuottaa tarkkailijallekin vahvan elämyksen.
Ongelma on ehkä siinä, että tanssitaiteilija on epävarma siitä, saako hän tämän liikkeen hurmoksen tuottamaa välitöntä merkitystä välitettyä tarkkailijalle. Tämä voisi tarjota jonkinlaisen selityksen siihen, miksi tanssitaiteilija yrittää alistaa osan teoksestaan kielellisen ilmaisuun. Tämä ei kuitenkaan aina poista ongelmaa teoksen merkityksellisyydestä, eikä se tee teosta helpommin ymmärrettäväksi. Pahimmassa tapauksessa vasta tämä synnyttää koko ongelman. Tämä ei tee tyhjäksi sitä vaihtoehtoa, että tanssitaiteilija todella haluaa tehdä moniulotteisempaa taidetta ja yhdistelee teatteria, tanssia, kuvaa, akrobatiaa jne. Minä näen ongelman hienovaraisemmissa tapauksissa, joissa kieli on todella hieman piilossa tai tanssin varjossa.
Voidaan kysyä: Entä itse tanssi, liike? Tästä minä nyt olen kiinnostunut. Mitä on tämä tanssi? Sanooko tämä liike, jota tanssiksi haluamme kutsua, mitään? Onko koko kysymys mielekäs?
Ihminen on varustettu aivoilla. Nämä aivot hakevat lakkaamatta tulkintaa ja ymmärrystä. Ihminen haluaa päästä ilmiön taakse, nähdä mikä ilmiötä kannattelee. Ihminen jakaa ilmenevän todellisuuden osiinsa, koputtaa jokaista ja kysyy: ”Miksi olet?” – Huhuillaan syytä, selitystä, jumalaa… Mitään ei vain päästetä virtaamaan ohi. Mikään ei kelpaa sellaisena kuin se ilmenee. Mihinkään pintaan ei uskalleta pysähtyä. Tämä koskee myös tanssiteosta. Tätä kutsumme tieteelliseksi asennoitumiseksi. Tämän asennoitumisen miekka, rikostoveri on kielemme.
Ensimmäistä kertaa tanssitaideteosta tarkkaillut sanoo: ”En ymmärtänyt teosta.” Mitä hän oikeataan sano? Mitä hän ei ymmärtänyt? Eikö hän ymmärtänyt, mitä käsiohjelmassa sanottiin…? Usein asia on niin , että se mikä ei tule ymmärretyksi on se suhde, joka vallitsee itse tanssiteoksen (paljaan liikkeen) ja sen ohi tulevan informaation välillä. Ongelma voi johtua siitä, että paljaan liikkeen ohittava informaatio (tämä ei tarkoita, että liikkeessä on informaatiota) voi antaa tarkkailijalle tunteen, että nyt jotain täytyy ymmärtää. Jopa asiantuntijan kannustava (mutta huolimaton) vastaus: ”Ei sitä tarvitse ymmärtää!” antaa syyn olettaa, että teoksessa todella oli jotain ymmärrettävää. Entä jos asiantuntija olisikin sanonut: ”Ei ole mitään ymmärrettävää. Pysähdy pintaan. Katso.”
Filosofinen ongelma olemassaolosta sellaisena kuin se useimmiten ymmärretään kuuluu tieteelliseen maailmankuvaan. Kysymys on arkipäivää analyyttisessä (kieli)filosofiassa, samoin fysiikassa, matematiikassa ja logiikassa. Ihmisjärki, jonka on pakotettava kaikki ilmenevä rajalliseen ymmärrykseen – alistettava kaikki tiedolle ja totuudelle – joutuu tilanteeseen, jossa olisi ymmärrettävämpää, ettei mitään olisi olemassa. Se, että ylipäätään jotain on olemassa vaikuttaa mystiseltä. Kuitenkin: (1) Jotain on olemassa. Ja: (2) Kaikki on olemassa. Nämä lauseet tarkoittavat täsmälleen samaa. Näin kieli ja ihmisymmärrys moukaroivat maailmaa. Lauseiden (1) ja (2) merkityksien identtisyys vie ”olla” verbiltä merkityksen ja mielen. Tämä ontologinen keskustelu ja kysymysten asettamisten tapa on arvokas , sillä se auttaa irtautumaan joistain kielellisistä epäselvyyksistä johtuvista filosofisista ongelmista. Tällainen filosofoinnin perinne on vahvasti sidoksissa tieteelliseen maailmankuvaan. Käsitteet kuten ”totuus”, ”olemassaolo” ja ”ymmärrys”, eivät siksi tällaisenaan ole kovin hedelmällisiä puhuttaessa taiteesta.
Tästä sekamelskasta on päästävä eroon ennen kuin aloitetaan keskustelu tanssitaiteen ontologiasta. Se on erotettava tieteellisestä katsannosta, muutoin puhe tanssitaiteen ymmärtämisestä ei lopu koskaan. Ymmärrys on kielen ominaisuus, samoin kuin totuus on tieteellisessä mielessä puhtaasti matemaattinen käsite, joka sekoittuessaan arkikieleen ei aiheuta muuta kuin sekaannusta ja paradoksaalisesti muuttuu vastakohdakseen: valheeksi.
Puhuessamme siis ymmärryksestä, kuvittelemme sen olevan jotain, joka tuo totuuden meitä lähemmäs, vaikka kyse on poikkeuksetta vain kahden kielen yhteensovittamattomasta törmäyksestä: Kuka tahansa ymmärtää logiikan huikeimmat saavutukset, jos ymmärtää formaalia logiikkaa tarpeeksi hyvin. Kyse ei ole mistään nerokkaista laskutoimituksista, vaan siitä kuinka hyvin tunnetaan kyseessä oleva kieli.
Mikä sitten olisi tämä mystinen ymmärryksen kautta saavutettava totuus tanssitaiteessa, jonka lähelle haluamme väkivaltaisesti (tieteellisesti) päästä. Tämä on kysymykseni sisältö, kun kysyn: Mitä ymmärrettävää tanssiteoksessa, tarkemmin sanottuna puhtaassa liikkeessä on? Toiveeni tässä ei ole, että siihen kukaan yrittäisikään vastata, vaan yritän osoittaa, ettei kielen ja ”ei-kielen” välillä voi vallita ymmärrys-suhdetta. Siksi koko kysymys on mieletön.
Katsantakannassani ymmärrys ja taide eivät voisi olla kauempana toisistaan. Siten kuin ”ymmärrys” liittyy tieteelliseen realismiin, totuususkoon, liittyy tanssi ja taide katsantakannassani puhtaan ilmenemisen maailmaan. Siihen josta fenomenologia, erityisesti esteettisenä katsantona on kiinnostunut. On logiikan tehtävä olla totta. On kielitieteen tehtävä ymmärtää vieraita (luonnollisia) kieliä. Tanssin on vain ilmettävä. Esteettisessä katsannossa ”tosi” ja ”epätosi” ovat täsmälleen saman arvoisia, samoin todellinen ja kuviteltu; voi jopa sanoa, että ne ovat arvottomia.
Kiinnostus sitä kohtaan, mikä välittömästi ilmenee meille aistihavainnossa, ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että tanssin olemassaolo olisi jotenkin ”epämaallista”, päinvastoin ei voi olla mitään faktisempaa kuin viitata kintaalla kaikelle ”totuudelle” ja ”epätotuudelle”. Tanssiteokseen osallistujina meitä ei enää voi kiinnostaa mikään todellisuus itse teoksen tapahtumisen ulkopuolella.
Taide – ja tässä mielessä tanssitaide on taidetta isolla T:llä – kiinnittää meidät maailmaan, joka sillä hetkellä ilmenee ja mahdollisesti onnistuu jättämään kaiken muun ulkopuolelleen. Tämä kiinnittyminen vaatii tarkkailijaltakin jotain, nimittäin jonkinlaista harjaantumista. Tämä harjaantuminen ei tapahdu, jos harjaantumaton tarkastelija elää luulossa, että tanssiteokselle altistumisen pitäisi johtaa itse teoksen mystiseen ymmärtämiseen.
Tässä on merkitys (jota ei voi tarpeeksi korostaa) tanssin mahdollisuudella olla kieletöntä, ts. epä-kielellistä. Tanssiteokseen osallistuminen, sille altistuminen, tekee mahdolliseksi sulkeistaa kaiken sen, joka jää sen ulkopuolelle, joka meille ilmenee suoraan havainnossa. Tämä sulkeistaminen tarkoittaa ohjattua ja tietoista huomiotta jättämistä, armotonta keskittymistä ja antautumista tanssiteokseen ja sen luomaan välittömään ilmiömaailmaan. Sulkeisiin ja huomiomme ulkopuolelle jää tällöin kaikki ennakkoasenteemme, kaikki mitä luulemme tietävämme, kielen kategoriat ja melkein kaikki, mikä estää meitä kokemasta maailman siten kuin se meille ilmenee, jäsentymättömänä ja hupsuna.
Kieletön tila, joka on tanssin saavutettavissa, luo jollain tapaa oman todellisuutensa. Kielen mukana nimittäin huomaamme kadottaneemme ”totuuden”, totuususkon ja kaiken arvottamisen. Subjekti ja objekti, jotka eivät ole kuin sanoja kielessämme, eivät merkitse enää tarkkailijaa ja tanssijaa. Ilman kieltä sellaiset luonnollisen maailmaan asennoitumisen, toisin sanoen; kielellisen asennoitumisen rakennelmat, kuten ”minä” voivat aueta ja siirtyä tietoisuuden ulkopuolelle. Tanssiteoksen olemassa olo voi muuttua persoonattomaksi ilmenemiseksi. Yhtäkkiä puhdas olemassaolokin näyttäisi ilmenevän ja saavan käsitteenä jonkinlaisen merkityksen.
Tietenkin ihminen on lopulta ikuisesti ruumiinsa ja omien maailmaan suuntautuneisuuksiensa (tuntosarviensa) vanki, eikä lopullinen ja täydellinen erkaantuminen ns. luonnollisesta maailmaan asennoitumisesta ole mahdollista. Mutta jonkin matkaa pääsemme sitä karkuun, jos vain haluamme. Voimme löysätä sen kahleita ehkä juuri sen verran, että ”näemme kaiken hetken aikaa uusin silmin”: hetken se mikä ilmenee, vain ilmenee… paljaana.
Tanssitaiteen ihanuus on siinä, että tanssitaiteilijan kieletön hurmos omasta kehostaan ja liikkeestään luo hänen ympärilleen kielettömän todellisuuden, johon sopivalla tavalla alistuessaan tarkkailija pääsee osalliseksi. Tässä suhteessa tanssi on taiteista viettelevin, sillä sen on todella mahdollista olla kieletöntä. Tämä tekee mahdolliseksi filosofian (fenomenologian), estetiikan ja (tanssi)taiteen samaistamisen. Näin tanssitaide on filosofinen metodi. Taide ja fenomenologia asennoituvat maailmaan samalla tavalla: sen olemassaolo luonnollisessa mielessä on yhdentekevää. Miten se ilmenee kiinnostaa meitä.
Tämä ei kuitenkaan tee tanssiteoksissa usein käytettävää kielellistä ilmaisua välttämättä häiritseväksi tekijäksi tai edes turhaksi. Tässä katsannossa se vaan saattaa sulkeistua tarkastelun ulkopuolelle sillä hetkellä kun tanssiteos tapahtuu. Kuitenkin teos jää esimerkiksi tarkastelijan ja taiteilijan muistiin, jolloin teoksen kielellisten ulottuvuuksien merkitys kasvaa ja tekee teoksesta moniulotteisemman kokonaisuuden. Näiden ulottuvuuksien yhdisteleminen on varmasti todellinen haaste tanssitaiteilijoille.
On tehtävä ero ”totuuden” ja ilmenemisen välille ja toisaalta samaistaa oleminen ja ilmeneminen. Tämä erottelu erottaa toisistaan myös kielen, jolla puhumme totuudesta, ymmärryksestä ja toisaalta taiteesta ja siitä mikä ilmenee. Siihen väkivaltaan, jota ”ymmärrys” ja ”totuus” tekevät keskustelulle tanssitaiteesta, on mielestäni vastattava väkivallalla: On riuhtaistava nämä kaksi kieltä irti toisistaan. Ja jos minun toiveeni toteutuu, ehkä potkaistava vielä ”totuutta” takapuolelle sen jäädessä selkiemme taakse yksin ja kuolevana samalla, kun itse ylistämme elämää astuessamme sisään tanssiteatterin herkistävään katsomoon tai lavalle.
Olli Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
olli.ahlroos@helsinki.fi
