Liisa Risu — Mietteliästä keveyttä
Täpinä-ryhmän ensiesittäytyminen loi kuvan jazzpohjaisesta, musikaalisesta nykytanssista, jonka lähestymistapa on ihmisen kokoinen.
Valkoinen lanka , Tanssiryhmä Täpinä (kuva: Marko Mäkinen)
Tanssiryhmä Täpinä
Tanssiteatteri Hurjaruuth, Kaapelitehdas
26.10., 28.10., 29.10., 30.10.2004
Katiska
Improvisatorinen kertomus mielen katiskasta
Koreografia ja tanssi: Riku Immonen
Valkoinen lanka
Koreografia: Teppo Virtanen
Tanssijat: Jonna Eiskonen, Riku Immonen, Virpi Juntti, Teppo Virtanen
Kantaesitys
Katiska – Improvisatorinen kertomus mielen katiskasta
Katiska on intiimi, selkeä ja sisällölliseltä tunnelmaltaan raskas soolo. Se kertoi yksin elävästä miehestä, joka on ajautunut päivästä toiseen jatkuvaan baarikierteeseen. Syklisyys oli merkitty kekseliäästi vaatteilla, jotka mies riisuu lopussa aivan samoihin paikkoihin kuin mistä ne alussa pukee päälleen. Näyttämö oli jaettu kohtauksittain pientiloihin, mistä syntyi myös toistuvan reitin tuntua.
Soolon perustana oli selkeä ja yksinkertainen tarina. Tanssin tasona oli kuvittaa miehen sisäisiä tuntemuksia mutta myös toimintaa tarinan sisällä. Alun heräämiskohtauksessa liike oli hyvin sisäänpäinkääntynyttä. Improvisaation perustana tehtävä, itseä hivelevät kädet – kuin sekoitus itseinhoa ja toisaalta lohdunhakua. Toisessa osassa mies kulki vahvaa valoin tehtyä diagonaalilinjaa. Linjan määrätietoisuus ja toisaalta liikkeen empivyys -vaikkakin taiten rytmitetyillä pienieleisillä askelilla- loivat tunnelmaa kitkasta ulkomaailman vaateiden ja miehen itsetunnon välillä. Lavan takaosassa oli tuoppi pöydällä kuin magneettina vetämässä miestä.
Jotain mainiota oli siinä miten pienillä miimisillä osilla ja jazzpohjaisella liikkeellä tanssija kuvitti ja toisaalta oli ravintolailtaa. Osa liikkeistöstä, joka oli suoraan eteenpäin esitettyä särähti vaikeammin tarinan sisällä uskottavaksi, jotenkin liian esiintymistilannetta esiintuovaksi tarinan maailman kustannuksella – siis yritän sanoa, että se yksinkertainen ratkaisu, että esiintyjä monesti tanssi lievästi katsomosta vinoon kääntyneenä oli minulle uskottavampaa ja helpompaa katsoa.
Baarin jälkeen siirryttiin loppuillan alakuloisempiin tunnelmiin ja aikaisemmat liiketeemat toistuivat. Tanssillisesti kohtaukset rakentuivat nähdäkseni liikeaihioille, joista tanssija improvisoi ja versoi kerrottavansa. Tämä ratkaisu tuli mielestäni näkyville ja sen vuoksi kenties tanssi hengitti ja kestot kantoivat. Mieleen tuli, että vaikka kerronnallisella tasolla ote oli hyvin erilainen kuin Ervi Sirenillä teoksissaan niin improvisaatiotapa oli sukua. Olisi mielenkiintoista kuulla Rikulta mitä hän oli sopinut ennakkoon, mitkä olivat tehtävänannot (jos sellaisia oli)?
Sohvakohtauksessa tuli mieleeni haluta intiimiyden korostusta vielä oikealla kattovalaisimella. Ja hieman hassulta tuntui näin realismiin pyrkivässä esityksessä, että miehen alusvaatteet olivat hohtavan valkoiset, kuin suoraan kaupan hyllyltä. Tämmöistäkin katsojana tuli mieleen vaikka oleellista toki oli se, että tanssikerronnan, liikkeistön ja esittämisen taso istuivat tarinan kertomiseen luontevasti. Ja Pink Floydin biisit tuntuivat elävän samaa maailmaa tarinan miehen kanssa.
Soolo tuntui yhtä aikaa sekä perustarinalta, että tekijälleen läheiseltä – ei toki välttämättä juopon tarinana vaan pikemminkin metaforan tasolla. Sitä paitsi on hyvä vaihteeksi nähdä selkeää tarinaa tanssilla. Toivottavasti esityksiä kertyy sillä hieman jäi tällä kertaa olo, että tarina oli isompi kuin tanssi. Mutta varsinkin improvisaatiopohjainen tekeminen vaatii runsaasti toistoja syttyäkseen täyteensä. Yleinen vaiva tanssissa: Esityksiä on liian vähän.
Valkoinen lanka
Kylläpäs pidinkin. Kevyt ja intensiivinen kuin hyvä bossanova. Tanssin ja musiikin yhteissoitto oli taitavaa, tarkkaa – laulavaa. Kompositio oli selkeää ja kuitenkin täynnä pieniä yllätyksiä. Kaanoneistaan ja ryhmäunisonoistaan huolimatta kudelma eli tuoreena. Tanssi oli koko ryhmällä sisäistäen artikuloitua, kuten myös liikeistö itsessään. Pientä ja suurta toisistaan esiin nousten.
Vahvan mutta kepeän jazzhenkisyyden takia teoksen esikuvana välkkyi minulle hyvin voimakkaasti Tommi Kitti, jonka kanssa Teppo on työskennellyt. No, esikuvaksihan hänestä on. Erona kenties voimakkaimmin se mittakaava millä asioista puhutaan – Kitillähän sfäärit ovat usein hyvinkin laajat. Valkoisessa langassa liikutaan pinnalla, halussa rentoutua lomatunnelmiin arjen kiireen välissä. Mutta taiten liikutaankin. Tanssijoiden antautuminen liikkeeseen ja rytmisyyteen imi mukaansa. Tarkkuus ja keveys viehättivät minua. Teos kulki leppeästi osasta toiseen ilman ylimääräistä taidepyristystä – mikä sopi hyvin tähän teokseen. Itsensä tiedostavaa tekemistä, jota on helppo katsoa. Ja pienet humoristiset pilkahdukset toimivat myös.
Kokonaisuutena tämä Täpinä-ryhmän ensiesittäytyminen loi kuvan jazzpohjaisesta, musikaalisesta nykytanssista. Lähestymistapa oli arkinen (ei arvottava kommentti), narratiivinen ja ihmisen kokoinen. Molempia teoksia yhdisti esittämisen tasolla jonkinlainen keveys – Katiskassa improvisaatiosta nousevana ja Valkoisessa langassa taas sisällön ja tanssimisen laatuna. Tarinan sisältönä Katiska oli tosin kovin synkkä ja siten raskas. Jäin miettimään keveyttä ja raskautta noin yleensä – kummasta pidän enemmän? Keveydestäkö? Vai onko se vain helpompaa? Ja mikä on sitten semmoinen keveys (vrt. huono viihde), joka painaa tonneja. Italo Calvino kirjoitti mietteliäästä keveydestä ideaalina. Mielestäni Täpinä- ryhmä liiteli jossain sen lähistöllä.
Liisa Risu
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, koreografi ja tanssinopettaja.
