Sattuipa sopivasti, että PauLi törmäsi itseensä keväällä 2008. Ja LiPau sattui olemaan sama. Samanlaisuus. Samuus. Suma. Samuuksien suma, josta ei tule loppua… Murrrrrrrr! (ja karhuirvistys). Pusu vaan sullekin. Oikeesti et tainnu nukkua yhtään. Uneksin susta koko ajan.

Kuvat: Venla Martikainen

Tavatonta turinointia

Kaksinen-prosessointia, osa 1

Alamme kirjoittaa blogia Kaksinen-työprosessin vaiheista. Kaksinen-työnimellä kulkeva teos on tanssiteos, joka syntyy kahden tanssijan ja kahden muusikon sekä puvustaja-lavastajan yhteistyössä. Se on teos kahdesta, toisinnosta, kahdentumisesta, riippuvuudesta ja symbioosista. Teoksen suunnittelu on alkanut keväällä 2008 ja ensi-iltansa se saa toukokuussa 2009 KokoTeatterissa.

Tästä se lähti

Linda: Joskus viime maaliskuussa puhelin soi. Siellä oli Pauliina, joka pyysi mukaan yhteiseen juttuun. Aiheena olisi Kalevala, Louhi ja Loviatar. Tekijöinä Pauliina ja minä sekä muusikot Jaska Lukkarinen ja Marzi Nyman. Sanoin, että totta kai olen kiinnostunut. En tajunnut yhtään, mistä oli kysymys, mutta sovimme yhteisen tuotantopalaverin muutaman päivän päähän. Siitä se sitten lähti.

Pauliina: Maaliskuussa 2008 olin asettautumassa Suomeen. Mielessä pyöri kaksi New Yorkissa toteuttamaamme Kalevala-aiheista esitystä. Ensimmäisen niistä toteutin yhteistyössä muusikoiden Jaska Lukkarisen ja Marzi Nymanin sekä tanssija Hanna Kiviojan kanssa. Esityksestä jäi halu tutkia Kalevalan Louhi ja Loviatar -hahmoja syvemmin sekä työskennellä lisää näiden muusikoiden kanssa. Suomeen palatessani halusin mukaan Linda Prihan. Yhteistyö mahdollistui, kun muusikot ja Linda innostuivat asiasta.

Tässä mennään nyt

Aamupäivät kuluvat pitkälti treenisalissa. Iltapäivät tietokoneella tuotannon parissa (mm tällaista tekstiä olemme saaneet aikaiseksi: ”Kaksinen tanssiteos lähti syntymään kahden naisen, kahden liikkuvan ja ääntelehtivän ihmisen välisestä suhteesta. Tästä se laajeni miespuolisten muusikoiden mukana kahden parin luomien tilanteiden tutkimiseksi. Lähtöasetelma mahdollistaa parillisuuden ja parittomuuden sekä erilaisten valta-asetelmien kanssa työskentelyn” – eikö kuulostakin uskottavalta?).

Varsinaiset harjoitukset alkoivat tammikuussa Berliinissä. Muusikot saatiin mukaan treeneihin tammikuun lopussa Helsingissä. Tähän mennessä olemme työskennelleet improvisaation kautta yhteisten teemojen pohjalta. Näitä ovat mm valta-asetelmat, manipulaatio – symbioosi, itsenäisyys – riippuvuus, läheisyys – etäisyys sekä tukeutuminen – tukeminen.

Työryhmän keskinäisen työskentelyn lisäksi haluamme avata prosessia mahdollisimman paljon myös muille. Tämä tapahtuu sekä pitämällä avoimia harjoituksia että kirjoittamalla työskentelystämme Liikekieleen. Kirjoitamme artikkelit hyödyntäen eri tapoja käydä keskinäistä dialogia. Ensimmäisessä tekstissämme hyödynnämme kokemuksiamme improvisaatiosta harjoitussalissa. Näin luomme tekstiä samalla metodilla kuin harjoituksissa tuotamme liikettä, ääntä ja puhetta.

Meidän kokoistamme tarinointia

Lipi: Kaksinen istuu tietokoneella.
Pauli: Iho.
Ja lihas. Luut tuntuu.
Puinen lattia, auringonvalo ja kaksi hiusta.
Jäi kehoon äskeisistä harjoituksista. Toistuma Berliinistä. Toisinto. Toinen. Toisen kanssa.
Yksin. Tuettuna. Kaatuu, napaa, nappaa napakasti. Napa napaa vasten. Toisessa elämässä napanuorat yhdistyvät. Turvallisesti toisen takana. Esillä. Yhdessä meneminen. Ensimmäisen kerran mentiin yhdessä ryminällä alas Café Engelin rappusia. Nosturin pölyinen lattia ja kaksinen määrä soittimien jalkoja nenän edessä. Jaska. Rummut päristi minusta, meistä, siis hänestä esiin tavattomia. Marzi. Silloin kirjoitin hänen ajatuksiaan. Ja kitara soi. Ralliauton ääni yhdessä kurkkumurinan kanssa.

Kurkku on vihreä ja toisinaan pitkä. Toisinaan puhumme harjoituksissa pitkään kurkusta. Mutta vihreän lisäksi puhumme myös vaaleanpunaisesta. Ja pehmeästä. Ja karvaisesta. Ja ihanasta. Josta Lipi ei tykkää. Koska Lipi haluaa välillä vastustaa. Vastustus, sanoo Pauli ja lähtee mukaan. Vastustaminen. Vastuu. Vastoinkäyminen. Mun vuoro. Käyn sinua vastaan. Vastuun kannat sitten itsestäsi niin kauan kuin minä kannan sinua sinun kantaessasi kantapäitäni. No joo joo. Joo! Aaaaatu. Joopa joo.  No just joo. Risto (käskevällä äänenpainolla).

Käden painalma reidellä. Painavuus vie kohti lattiaa. Tasajalkapomppuja Berliinin taivaan alla. Ja Berliinissä alakerran naapurien katon päällä niin että vastaukseksi tulee koputus: un, deux, trois. Sorí (ranskalaisittain äännettynä). Mais, me, myö, mie eiku sie eiku mie vaan sitä että mie oonki sie. Mie vai sie, siis sie oot miun kanssa myö. Eiku mie. Eikun mies. Välillä etsin ahkerasti miehisyyttäni. Paulin ei enää tarvitse. Hän on kuin itse Travolta.

Trapetsilla kahden varpaan varassa, vaara: arvaa monellako puolella. (Tämä on lukijakilpailu. Oikeinvastanneiden kesken arvomme kaksi yllätyslahjaa kahden kuukauden kuluttua). Sitä ennen treenataan vaan koko ajan, siis silloin kun ei olla matkoilla. Tai kipeinä. Tai keikalla. Tai taojoogassa. Tai Thaimaa ois kans kiva. Mut Helsinki on paras. Berliinin (taivaan) jälkeen tietty.

Treeneissä kuljemme usein aika taivaissa. Tai siis se ei ole ihan tavatonta. Tavatonta sen sijaan on, jos kukaan ei harjoitusten kuluessa murise, ulise tai kuolaa. Hei äiti! Hi! Hai ku hai. Hahhaa. Paitsi että me kyllä hau hau hau hau toisiamme.  No justhan me todettiin että me ei olla vielä kertaakaan haukuttu toisiamme. Hau! Siivoot sitten munkin kuolat. Tse tse. Ite oot tsetse. Ei mennä ihan vielä. Pissalle. Siis bisselle.

Lukeeko joku vielä tätä? No sitten haluan painaa pääni nöyrästi alas ja nostaa jalat ylös. Kaksinkappalein. Koska joku on juuri tulossa lentokoneeksi päälleni. Taitaa olla Lipi. Vaikka tänään se oli Pauli joka halusi lentää. Kitaralla, Teksasin taivaan alla, joo, mä kaiken nään (J.Karjalainen ”Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään”.) Mutta onneksi meille tapahtuu. Siis mitä? Ja sattuu. Sattuu, syvälle sydämeen sattuu. (Suomalainen naislaulaja.)

Sattuipa sopivasti, että PauLi törmäsi itseensä keväällä 2008. Ja LiPau sattui olemaan sama. Samanlaisuus. Samuus. Suma. Samuuksien suma, josta ei tule loppua. Suma syvenee ja uusiutuu, sekoittuu ja versoaa. No nyt menee jo patetian puolelle. Mutta se ei olekaan ihan tavatonta. Suma syvenee… Ehkä se on ihan hyvä ettet ottanu sitä kahvia… Siis selitteletkö sä mun tekemisiä? Ai mä vai? Säkö?

Säkäkorkeuksia on myös mitattu. Siis kontillaan on oltu. On lordoosit kohdillaan. Kaksosen paino ristiluun päällä. Välillä lapaluiden. Onneksi on vahvat siivet. (Lokin kirkaisu! – Siis tämähän on radiokuunnelma.) Raukeana maan ja kaksosen puristuksessa.

Niin siis keväällä 2008 aloimme suunnitella yhteistä projektia: me kaksi, ja ne toiset kaksi. Ja Venla. Ensin ne liikku ja soitti ja törmäs yhteen. Nyt ne edelleen liikkuu ja soittaa ja törmää yhteen. Vähän hienommin vain. Ah, niin sulavasti. Ne hengittää yhteisillä keuhkoilla. Sisään, ulos, sisään, ulos. Osa lähtee välillä hengittelemään ulos. Siis raitista pakkasilmaa. Näin tammikuussa.

Syyyskuuhun sisältyi paljon kirjoittamista. Hakemista ja odottamista. Ja lokakuuhun. Ja marraskuuhun. Ja me jaksetaan. Ja jatketaan. Koska meillä on isot, siis lihakset. Ja pojilla on isot, siis soittimet. Ja yhdessä me ollaan isoin, siis… siis paras, siis magein… siis…Siiseli. Söpö eläin. Ja ollaan harjoiteltu toistemme yllyttämistä. Riehaannuttamista ja riehaantumista! No siis riehumista jos rehellisiä ollaan. Haluutko pilkun sinne? En. Ite oot pilkun ännnnnnnnnnnnnnnnnnnnnäääänäk-öinen. Öinen. Öisinkin on tuotettu. Yhdessä ja erikseen.

Muutama päivä meni 24h yhdessä kaksosen kanssa. Huoh. Ah! Sen jälkeen nukuin YKSIN sikeästi ja onnellisesti. Murrrrrrrr! (ja karhuirvistys). Pusu vaan sullekin. Oikeesti et tainnu nukkua yhtään. Uneksin susta koko ajan. Uneksin, uskotko? Uskonto. Uskotko? Uskomatonta uskistelua. Uskoiskohan ukkoa? Ukkosen jyristessä kyllä. Vielä ei oo tosin kovin pahasti jyrissyt. Jyr jyr. Vaikka sä aina vedätkin mua tukasta. Niinkun sä niin tykkäät siitä. Nytkin vedit. Yritätsä vedättää mua? No vedän vedän, ympäri salia ja katsomoonkin.

Jee! Mä rakastan katsomoa ja siellä pomppimista. Ja linnun leikkimistä selkänojilla! Kvaak! Ja lentämistä. Ai niin, sehän tuli jo selväksi. Mutta rakastan, rakastan, rakastan, kastan, Astan. Kastan Astan pojan kaunihin, Väinölän niemellä soisella, annan nimen uljahan ja vien suon laidalle, laulua kumisevaa kuulemaan, virttä vanhaa veisaamaan, sammaleen nokkaan nöksähdän ja kuusen jalkaan kusasen… Siis eiks toi Kalevala-höpinä ikinä lopu? Täst oli mun mielestä puhetta. Vaik sä ootkin ihan hieno puu sillon kun mä olen Väinämöinen… 

Niin se Kalevala-juttu muotoutui muuksi. Siitä tuli kaksi. Lipi voitko lopettaa sen tietokoneen alla roikkumisen? Mä yritän keskittyä. Tää on kauheen kivaa. Ja lopeta se mun pohkeen puristelu. (Kikatusta.) Tuli siis kaksi sisarusta. (Rauhoittuneena:) si si sa sa-non. Kielillä. Kielen päällä on kuolaa ja sen saa nuolaista ennen kuin se tipahtaa. Toisinaan, aika usein, se ehtii myös tipahtaa. Toisinaan, aika usein, ajoittain, toinen voi sen nuolaista. Lattialta, lattialta, he sanoivat yhteen ääneen.

KokoTeatteri. Rosoinen, riemukas, reilu, rumarillumarillumarei.   

Kun ei näe, alkaa iho tuntea. Ohjaudun lattialle. Saan soittimen eikä siitä sitten sen enempää.

Lisätietoja:  www.myspace.com/tavattomat

KIRJOITTAJAT

Linda Priha, alias Lipi, on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on työskennellyt mm. esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat feministifilosofien (mm. H. Liehun, L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”). 

Tanssitaiteilija Pauliina Silvennoinen, alias Pauli, on valmistunut Turun taideakatemiasta 2005 ja opiskellut tanssia Fontys Danceacademiessa Hollannissa sekä eri studioilla New Yorkissa. Hän on esiintynyt freelance-produktioissa Pohjoismaissa, USA:ssa ja Hollannissa mm. Petri Kekonin, Marianne Rouhiaisen ja Philippa Kayen kanssa.