Tsadaa! Tänään ja tässä: Liikekieli.com esittää: Yhden miehen sirkuksesta tulee yhden naisen kirjoitus!
Un cirque plus juste
Circo Aereo / Stage, 2009
Ohjaus, käsikirjoitus, esitys, valosuunnittelu, lavastus, pukusuunnittelu: Jani Nuutinen
Oletko käynyt sirkuksessa? Tämä on sirkusesitys.
Oletko nähnyt nykysirkusesityksen, joka kertoo sirkuksesta? Tämä esitys on yksi niistä.
Mitä mielikuvia sirkus sinussa herättää? Tämä esitys sisältää kaiken sen. Ei tosin siinä muodossa, jossa olet sen sirkuksessa tottunut näkemään.
Esitystilan ovi aukeaa yleisölle ja jonottajien sekaan astelee vohvelikankaiseen kylpytakkiin verhoutunut esiintyjä, Jani Nuutinen. Ympyräisen pienen sirkuslavan ympärille aukeavassa, ympyrän muotoisessa katsomossa, olemme kuin teltassa. Jokainen saa valita paikkansa ja sen tehtyään istahtaa pehmoiselle tyynylle. Katossa olevat värilliset hehkulamput, jotka kurottavat johdoissaan lavan lakipisteeseen ja lavan paketoima lakanakangas luovat teltan lavalle: teltta, teltassa. Radio soittaa, ikään kuin sattumalta, suomalaista iskelmäradiomusiikkia. Mielikuvitukseni saa katon hehkulamppunauhat keinumaan kuin ne keinuisivat leppeässä, iltaisessa tuulessa. Radio, kylpytakki ja olemukseltaan sympaattinen mies. Tunnelma on lauantaisaunan jälkeistä leppoisuutta, helppoutta, välittömyyttä. Sitten tuttu rummunpärisytys alkaa: tämä on sirkusesitys. Rumpujen sijaan ääni tulee vain tulitikkurasiasta, jota Nuutisen käsi ravistelee rytmikkästi hänen kävellessään lavansa ympäri, yleisökehän edestä. Kävellen ja ravistellen. Kävellen ja piirtäen vai rikkoen rajaa yleisön ja lavan välillä? Raaps. Tulitikku ja tulen luoma varjokuva. Kynttilä syttyy.
Nuutisen kädet tanssittavat kynttiläkulkuetta ilmassa, elävän tulen valossa ja varjoissa. Valoketjun kuljettaminen on pienieleisen taitavaa. Se, mikä tästä tekee kiehtovaa, ei kuitenkaan ole mestarillinen taito, vaan esiintyjän oma haltioituminen tuliketjusta ja antautuminen tekemäänsä. Tämä saa yleisön, ei vain katsomaan, vaan näkemään ja uppoutumaan näkemäänsä: ilmassa matkaavaan tuleen. Kynttilänsydänten ketju valaisee Nuutisen kasvoja, paksuja sormiakin. Sormet, kämmenet, näyttävät juuri sellaisilta, että ne ovat rakentaneet metallia takoen ja vasaraa paukuttaen koko mielikuvituksellisen esityslavan ihmeellisine rekvisiittoineen, mutta tässä hetkessä ne muuntuvat kuljettamaan herkän herkästi virraten tulta. Muuten kädet ja esiintyjän keho jäävät usein hämärään. Sama esineiden ilmaliukuisaan tunnelmaan uppoaminen toistuu myöhemmin esityksessä, kun lavan telttakepit matkaavat Nuutisen ympäri kuin planeetat omilla kiertoradoillaan. Nämä hiljaiset esinekuljetushetket uskaltavat olla pienieleisiä, pysähtymään kutsuvia, viipyileviä ja läsnäolossaan rehellisiä. Ne tuovat esiintyjän sisäisen maailman lähelle, iholle ja antavat astua jakamaan sitä. Toisaalta sama ihotuntu, tai ennemminkin sisuskalutuntu, onnistutaan rakentemaan kuulanumerolla, jossa Nuutisen kourat lennättävät momentumia ymmärtäen kiloiset kuulat ilmaan ja sieltä vastaanottavaan omaan selkään tai hauikseen. Haltioituminen sekoittuu pelkoon. Pelkään, koska tiedän, että tämän tempun on pakko onnistua. Muuten sattuu esiintyjään tai karanneen kuulan ilmakaaren kohdanneeseen katsojaa. Silloin ei parantaisi pelkkä puhallus. Niinpä, sirkus on haltioitumista, vaaraa, kipua ja kivun mahdollisuuden läsnäoloa, ruumiin ihmeellistä voimaa, herkkyyttä ja kauneutta.
Kokemukseni esityksestä nojaa kahteen asiaan. Toisaalta mielikuvituksellisiin rekvisiitta- ja lavastuskeksintöihin, jotka punotaan saumattomasti esitykseen, numeroiden välisiin vaihtoihin. Jokaisella esineellä on tarkoituksensa, käyttötapansa, magiikkansa. Lavasteilla ja rekvisiitalla leikkivä Nuutisen keho toimii yhtäaikaa funktionaalisesti ja ilmaisten. Juuri tämä on se seikka, joka varastaa huomioni. Seikka jonka kautta seuraan esitystä: huomaan keskittyväni Nuutisen kehoon ja keholliseen läsnäoloon. Ensivaikutelma Nuutisesta on karhumainen, pehmeän sympaattinen ja hieman kömpelö.Tämän Nuutinenkin tiedostaa ja tälle hän esimerkiksi rakentaa kohtauksen, jossa takisssaan pallottelee yhtä aikaa kömpelö ja taitava mies. Nuutisesta löytyy mielenkiintoinen yhdistelmä herkkyyttä ja voimaa, huolettomuutta ja tarkkuutta.Yllätyksellisyys tekee kehosta kiehtovan ja salaperäisen, vaikka samalla tiedostaa, ettei tuo keho ole taidoiltaan rajaton, yli-inhimillinen, eikä sitä sellaisena haluta esittääkään. Tuntuukin, että suurin taika ja temppu, todellinen tämän päivän sirkuksen karvainen nainen, on ihminen, joka viihtyy itsenään, kehossaan ja ammentaa taiteensa ja taiteen taitamisensa tästä.
Nuutinen on läsnoleva esiintyjä, joka taitaa energian käytön sekä pienieleisyyden. Hänen olemistaan, tekemistään on helppo seurata, päästää lähellä. Esityksen lavastusratkaisu, lava ja sen viereinen off-stage, jolla myös näemme Nuutisen aina ennen lavalle astumistaan, luo mielikuvaa paljauden tunnusta. Kuitenkin Nuutinen on tietoisesti näkyvillä, esityksessä, esiintyjänä. Esitystodellisuuden ja todellisuuden roolien ja näennäisen roolittomuuden sekoittaminen on aina taitavasti tehtynä kiehtovaa. Toisenlaisen roolikahtiajakoisuuden koen ollessani katsomossa, yleisön roolissa. Esitys tulee lähelle ja kutsuu haltioitumaan. Kuitenkin yleisö saa tai joutuu olemaan osa esitystä valokeilan suuntautuessa silmiin tai sirkusperinteen vaalimassa välitaputuskulttuuurissa. Taputuspakossa tuntuma taikaan, jonka on juuri saanut kokea, katkeaa. On reagoitava niin, että näkyy ja kuuluu. Kaiken kaikkiaan tulee tuntu, että esitys olisi halunnut hetkeksi istahtaa viereen, hipaista, tulla vielä lähemmäksi.
”Kyllä sillä on itsetuntoa”, kuiskaa vieressäni istuva vanhempi nainen ystävälleen haltioituneena. Juuri samaan aikaan kun Nuutinen pukiessaan suorat housut pyjama-asunsa päälle kääntää selkänsä yleisölle sulkeakseen sepaluksensa. Mistä on pienet sirkukset tehty? Ihmisen kokoisista ihmisistä.
Petra Toropainen
Kirjoittaja on kehotyöläinen: kehomieliopettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja paperilla tanssija.
