 Katja Keränen – Toinen osajako -sarja jatkuu Virva Talosen kysymyksillä Zodiakissa toukokuussa nähdystä Rush man waiting mind -teoksesta. |
Tanssista on kirjoitettu melko paljon kahdella tapaa: 1) katsoja/kriitikko kuvailee näkemäänsä 2) toimittaja/kirjoittaja haastattelee tanssin tekijää esityksen tai tekemisprosessin tiimoilta. Näin oli minunkin tarkoitus edetä.
Sitten aloin pohtia, että miten tähän tekijän ja katsojan maailmojen kohtaamiseen voisi saada uudenlaista näkökulmaa. Päädyin kääntämään juttusarjaani varten kysyjän ja vastaajan roolit ylösalaisin: haastan Liikekieli.com:issa julkaistavassa juttusarjassa tanssin tekijät esittämään minulle kysymyksiä, jotka toimivat lähtökohtana teoskohtaiselle tanssikirjoitukselleni.
Virva Talonen: Rush man waiting mind
3.5.2008 Zodiak
Virva Talonen: Astut ulos näyttämötilasta esityksen jälkeen; millainen on olotilasi, mitä juuri nyt mietit?
Katja Keränen: Mielenkiintoisista temaattisista lähtökohdista huolimatta teos jäi minulle etäiseksi ja sirpalemaiseksi. Olotilani oli esityksen jälkeen tasainen ja hieman yhdentekevä. Tunnepuolta enemmän teos kosketti ehkä rationaaliseen ajatteluun pyrkivää alteregoani. Hän vaatii joskus lämmetäkseen vähintään kunnon yöunet alle. Seuraavien päivien aikana teoksen tematiikka alkoi palata mieleeni. Tähän vaikutti toki painavasti myös se, että olin aikeissa tuottaa tekstiä teoksen tiimoilta.
VT: Millaisia assosiaatioita teos herättää, mitä se sinulle kertoo?
KK: Mielestäni tässä teoksessa oli kaksi hajanaista temaattista linjaa. Ensimmäinen tutki yleisellä tasolla suhdettamme sekä kokemukselliseen että mitattavaan aikaan. Toinen linja nosti keskiöön elämän väli- tai arkihetket. Olisin toivonut, että nämä temaattiset linjat olisivat keskustelleet toistensa kanssa. Nyt monet kohtaukset jäivät hieman irrallisiksi ja osin teennäisiksikin.
Esityksen alussa tanssijat istuivat tuoleissaan näyttämön etualalla. He istuivat niin kuin odotustiloissa istuskellaan: toimettomina tarkkaillen, pitkästyen, välillä vähän kiinnostuen.
Odotus-session jälkeen kovaäänisistä tuli kuulutus, missä kerrottiin englanniksi terminaalityyliin maailmanlopun tulevan tänään klo x. Annettiin ohjeita bussireittien suhteen ja kerrottiin, että tästä päätöksestä ei voi valittaa.
Kuinka maailmanlopun ajankohdan tietäminen vaikuttaisi elämäni tuleviin vaiheisiin: terävöityisikö suhteeni koettuun aikaan? Mikä olisi tuolloin mitattavan ajan ja koetun aikani suhde? Ja laajemmin: mikä on näiden aikakäsitteiden suhde toisiinsa ylipäätään? Tällaisia kysymyksiä ehti mielessäni vilistä, mutta esityksessä ei lähdetty purkamaan näiden kysymysten avaamia maailmoja. Alun kuulutus jäi kokonaisuuden kannalta irtonaiseksi, vaikka se loi toki mahtipontisen ja mieleenpainuvan taustan arjen luppoaikojen, odotuksen sekä välitoimintojen tutkailemiselle.
Maailma, joka alun kuulutuksen jälkeen eteemme avautui, ei tehnyt tiliä maailmanlopun kanssa. Kaikki jatkui niin kuin aina ennen. Tavallisiin elämän arkisiin hetkiin liitettiin pikkuvinosti erikoisia mittausoperaatioita. Tilan ja ajan kokemus typistettiin mittauksen keinoin lukuarvoiksi. Aika taivutettiin puheeksi etäisyyksistä.
Meillä on mittalaitteita, joilla ajattelemme vangitsevamme ajankulun, mutta silti aika kokemuksellisena käsitteenä pakenee mitattavuutta. Kokemuksellisen ajan mittaaminen kellolla on kuin kokemuksellisten tilanteiden mittaamista mittanauhalla. Minkä mittainen senttimetreissä mitattuna on odottaminen? Mikä on halauksen pituus millin tarkkuudella? Kun annan satunnaisille toimilleni numeerisia arvoja, niistä tuntuu tulevan vertailukelpoisia suhteessa toisiinsa, niistä tulee maailmalleni järjestyksiä. Keinotekoisinakin nämä järjestykset tarjoavat ehkä lohtua kaaokseen.
Teoksessa vallitsi kummallinen todellisuuspakoinen tunnelma. Tämä oli mielenkiintoinen fiilis teoksessa, joka koostui pitkälti arkisista asioista. Tom Cruisen messiaaninen nauru videolla käänsi lopunajan odotuksen viimeisenkin vakavuuden parodiaksi: hengelliset organisaatiot tarjoavat mainioita ulokkeita oman arkisen ajallisuuden voittamiseksi. Varsinkin jos on jo valmiiksi miltei jumalhahmo.
Televisio oli näyttävä osa lavastusta ja teoksen sisältöä. Televisio on konkreettinen ajankuluttamisen laite. Television äärellä vietettyä aikaa sanotaan joskus turhaksi ja passivoivaksi, hukkaan heitetyksi. Tällainen oloni oli ainakin, kun hukuin näyttämöllä olevan television kuvavirtaan. Mieleni teki siirtää laite sivuun häiritsemästä ihmisten tilassa olemista. Näyttämöllä olevan televisiolaitteen ruudulla viitattiin myös internetin loputtomaan ja ajattomaan virtuaalitodellisuuteen. Äärettömyyttä etsiäkseen ei tarvitse enää katsella tähtitaivaalle. Assosiaatiomaailma aukeaa hakupalvelimilla loputtomiin ja ajattomiin.
Yksilön näkökulmasta aika on rajallista ja toisaalta pakenevaa. Sitä ei saa koskaan täysin haltuun. Ajan rajallisuuteen liittyy ajatus, että on olemassa parempia ja huonompia tapoja olla ajassa, että on olemassa ajan tuhlaamista. Oikeanlaisen ajallisen täyteyden ajatellaan tuovan aikaan arvokkuutta, tarkoitusta. Mikä on oma suhde tuohon täyteyteen ja millaisilla asioilla tai prosesseilla aikani värittyy? Mikä on suhde erityisesti siihen ylijäämään, joka ei ole erityisen ylevää? Mikä on suhde siihen, mitä ei kirjata ansioluetteloihin?
Oli maailmanloppu tulossa tai menossa, niin aina on joku pyöräilemässä. Ehkä tämä oli lopulta se suurin intuitiivinen viisaus. Taustalla koko biisin ajan pyöräillyt nainen toi ainakin kaivattua rauhaa harhailevaan mieleeni.
VT: Asettuuko teos sinulle johonkin tiettyyn esityskategoriaan?
KK: Teosta ei voi mielestäni asettaa suoranaisesti johonkin tiettyyn kategoriaan. Siinä oli postmodernia hajanaisuutta, mutta se oli silti hyvin perinteiseen tapaan esityksenomainen. Koreografiassa käytettiin paljon arkitoimintaa, kuten kahvinjuomista, tv:n katselua, istuskelua ja odottelua. Oheistoiminnot olivat esityksessä keskiössä mutta, tuliko niistä tämän teoksen kautta merkityksellisempiä. Mielestäni ei tullut, mutta ehkä se ei ollut tarkoituskaan.
VT: Millä tavalla ympäröivä maailma ja yhteiskunta asettuu dialogiin teoksen kanssa?
KK: Yhteiskunnallis-taloudellisella tasolla olemme edelleen vaikuttuneita ainakin alitajuisesti klassisen mekanistisesta maailmankuvan muotoilusta ja siksi aina kovin helpottuneita, kun saamme jonkin maailman asian, kuten esityksessäsi vaikkapa halauksen pituuden, tiivistettyä mitattavuuden lokeroon. Ja tästä halauksen mittatuloksesta muodostuu lopulta halauksen irvikuva. Mittaustulokset alkavat ilkkua itselleen ja jättävät asian sisällön ontoksi. Mitattavuus voi olla myös jonkinlaista sijaistoimintaa, asian vierestä puhumista. Se on helppo tapa luoda tunnistettavuutta maailmassa. Se on yksi tapa yrittää tavoittaa sitä, mikä pakenee.
Kiire, saavuttaminen, tavoitteet ja ajan ikuinen riittämättömyys ovat ainakin keskusteluissa nykyään kovasti esillä. Kun länsimaissa jumalat kuolivat viime vuosituhannen alussa ja ikuisuuden mahdollisuus pistettiin hyllylle lepäämään metafyysisenä spekulaationa, niin ihmisen suhde omaan aikaansa taisi kiristyä: aikani on tässä ja nyt ja sitä ei tunnu olevan riittävästi. Ja sitten vielä käytän tuota aikaani kaikenmaailman kattoon syljeksimiseen. Ajalle on aina enemmän täyttöaiheita kuin aikaa on itselle annettu. Toisaalta ilman väliaikoja ei ole mitään muitakaan aikoja. Se on lopulta aika lohdullista ja onnellista.
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
