Eva Bergroth / Sari Tenni: Demokraattinen matkapäiväkirja Intiasta
Onko kyse matkalla tapahtuneesta kolmiodraamasta? Ekstaasinhöyryisistä goa-bileistä? Vai yleisestä Intia-fiiliksestä, joka sopivissa olosuhteissa saa reppumatkailijan lähes järjiltään? Eksoottinen Intia on ravistellut taiteilijakollektiivia, saanut heidät pohtimaan syvällisiä ja asettanut uusiin tilanteisiin. Lue
Mia Kivinen: Helle yhdellä heittimellä
Jukka Huitila käyttää värejä lavealla kädellä. Nykytanssivalon kirkkaanvaaleassa nykytrendissä tämä on poikkeuksellista – virkistävääkin. Lue
Kuva: Johanna Tirronen
Where is Krishna?
Koreografia: Terhi Vaimala
Esiintyjät: Jonna Eiskonen, Jukka Huitila, Aku Korhonen, Katri Manner, Terhi Vaimala
Valosuunnittelu ja projisoinnit: Jukka Huitila
Lavastus: Aku Korhonen
Äänisuunnittelu: Juuso Hannukainen, Mikko Rossi
Musiikki: Hepa Halme, Juuso Hannukainen, Mikko Rossi, Teho Majamäki, Ustad Alla Rakha, Ustad Zakir Hussain, Sacred System
Valojen ajo: Tuukka Törneblom
Äänien ajo: Markus Kahelin
Zodiak – Uuden tanssin keskus, Helsinki 3.–14.5.2006
Demokraattinen matkapäiväkirja Intiasta
Etsiessään uutta luomistyöhönsä taiteilijat suuntaavat usein katseensa vieraaseen, suureen tuntemattomaan. Niin myös tanssija Jonna Eiskonen ja tanssija-koreografi Terhi Vaimala, yhdessä äänisuunnittelija Juuso Hannukaisen, valosuunnittelija Jukka Huitilan sekä kuvataiteilija Aku Korhosen kanssa. Viime syksynä tämä taiteilijakollektiivi matkusti kuukaudeksi Etelä-Intiaan, omien sanojensa mukaan inspiroitumaan, havannoimaan ja huumaantumaan pyörryttävän erilaisesta kulttuurista. Tavoitteenaan heillä oli löytää uusia vaikutteita taiteeseensa. Matkakokemusten ja intensiivisen yhdessäolon tuloksena syntyi Where is Krishna?, Terhi Vaimalan esikoiskoreografia, jonka visuaalinen ilme ja äänimaailma ovat hänen matkaseuralaistensa kädenjälkeä.
Where is Krishna? lähtee liikkeelle episodimaisesta asetelmasta, jossa yksittäiset, mielikuvamaiset matkamuistot vyörytetään näyttämölle yleisön ihmeteltäväksi. Kohtausten yhteys toisiinsa on varsin löyhä ja teoksesta puuttuu varsinainen punainen lanka. Tunnelmaltaan Where is Krishna? on silti varsin mainio. Värikkäät ja mukaansatempaavat kohtaukset avaavat taiteilijakollektiivin subjektiivisen matkakirstun ja näyttävät huumorin sävyttämiä elämyksiä reppumatkailijan päiväkirjasta. Eksoottinen Intia on selvästi ravistellut koko kollektiivia, saanut heidät pohtimaan syvällisiä ja asettanut uusiin tilanteisiin.
Kysymykseen Where is Krishna? ei esityksessä edes yritetä vastata, mikä onkin tietoinen ja viisas valinta. Työryhmä joutuu toteamaan saman kuin monet muut reppumatkailijat tai joogahurmioiset vaihtoehtotravellerit: ihmeellinen Intia herättää voimakkaita tunteita ja tempaa mukaansa. Silti länsimaalaisen on lähes turha yrittää ymmärtää, mitä kaikkea maa pitää sisällään ja mitä se mahdollisesti merkitsee.
Sympaattisen tietoinen turistiasetelma tuo esitykseen lämmintä itseironiaa ja huumoria, mikä välittyy erityisesti Terhi Vaimalan nerokkaasta koreografiasta. Vaimala on opiskellut perinteistä intialaista kathak-tanssia itsensä Akram Khanin johdolla ja integroikin intialaisen liikekielen mainiosti modernin tanssin perinteestä ammentavaan koreografiaansa. Voimakkaan intialaisista elementeistä huolimatta teos on silti selkeän länsimainen ja tässä suhteessa loistelias: Vaimala ei sorru etnokliseisiin, vaan muodostaa vaikutteistaan aivan oman tyylinsä. Teoksen mainiosti valittu musiikki tukee liikekieltä ja tuo voimaa esitykseen.
Jonna Eiskosen ja Aku Korhosen intensiivinen duetto on erilaisuudessaan yksi teoksen parhaita hetkiä. Kiihkeästi näytelty kohtaaminen saa eroottisen latauksen tihkumaan yleisöön asti ja herättää useampia mielleyhtymiä: onko kyse matkalla tapahtuneesta kolmiodraamasta? Ekstaasinhöyryisistä goa-bileistä? Vai yleisestä Intia-fiiliksestä, joka sopivissa olosuhteissa saa reppumatkailijan lähes järjiltään?
Teoksessa tanssivien Jonna Eiskosen ja Terhi Vaimalan välisessä tasapainossa on silti toivomisen varaa. Vaimalan tanssi on voimakasta, koskettavan kaunista ja uskottavaa, Eiskonen sen sijaan tuntuu olevan parhaimmillaan näyttelijänä. Yhteisiä liikesarjoja ei saada kunnolla synkronoitua ja yleisvaikutelma jää näin ollen hienoisen haparoivaksi ja harrastelijamaiseksi. Karismaa Eiskosella toki on roppakaupalla, mutta yhteiset tanssikohtaukset Vaimalan kanssa paljastavat hänen tekniikkansa epäpuhtaudet.
Ennen Intian-matkaansa taiteilijakollektiivi oli korostanut yhdessäolon ja demokraattisen työskentelytavan merkitystä teoksen luomisessa. Intensiivinen yhteisöllisyys näkyykin esityksessä, mutta liika demokraattisuus johtaa samalla varsin pliisuun lopputulokseen. Kompromissit eivät välttämättä toimi taidetta tehtäessä: Where is Krishnan? yleisilmettä vaivaa puuromaisuus, johon olisi toivonut selkeämpää taiteellista johtoa, linjakkuutta ja ryhtiä.
Myös molempien miesten rooli esityksessä on epäselvä. Kuvataiteilija Aku Korhosen lavastus ja Jukka Huitilan valosuunnittelu toimivat hyvin ja tukevat mainiolla otteella intialaista maisemaa, vaikka eivät teknisesti mitään uutta tarjoakaan – mutta miksi ihmeessä heidät piti integroida itse esitykseen?
Lopputulos on valitettavan keinotekoinen; Korhonen ja Huitila hengailevat näyttämöllä kuin rantalomalla ja antavat puhekohtauksia myöten sellaisen kuvan, että heidän osaltaan koko Intia on sivuutettu ilmana sen kummempia tunteita. Loppuivatko miesten matkamuistot jossain vaiheessa kesken? Eikö eksotiikan anti ehkä ollutkaan odotetun tasoinen? Sama välinpitämättömyys heijastuu myös teoksen näyttämöintiin, joka on muutamasta mielenkiintoisesta ideasta ja yksityiskohdasta huolimatta valitettavan koulumainen ja kotikutoinen.
Yleisemmin voisi myös pohtia, miten mielenkiintoista pinnallisten matkamuistojen muokkaaminen koko illan tanssiteokseksi on yleisön kannalta. Tuoko se katsojalle uusia ideoita ja ajatuksia vai jääkö tunne-elämys samalle tasolle kuin naapurin loma-albumin ihailu? Where is Krishna? on tosin mukava ja sympaattinen esitys, mutta tietoisen pinnallisen otteen takia ikävän harmiton, ajoittain jopa pitkäveteinen.
Kiinnostavampaa ehkä onkin, miten tämä taiteilijakollektiivi pystyy tulevaisuudessa hyödyntämään matkakokemuksiaan, kun aika on hionut konkreettisista muistoista selkeimmän kärjen ja alitajunta työstänyt tunnekuohuja.
Ainakin Vaimalan tulevilta koreografioilta voi huoletta odottaa paljon.
Eeva Bergroth ja Sari Tenni
Helle yhdellä heittimellä
– Viitteellistä valoa ja reipasta väritystä Intian-tuomisina.
Jukka Huitila käyttää Where is Krishna? -teoksessa värejä lavealla kädellä – kirkkaina ja koko spektrin laajuudelta. Nykytanssivalon kirkkaanvaaleassa nykytrendissä tämä on poikkeuksellista – virkistävääkin. Valosuunnitelma ei muutenkaan seuraa nykytanssin standardia: se ei ole eteeristä, ilmavaa, hallittua tai oikeastaan kaunistakaan. Se perustuu pääosin suuntiin ja väreihin, ei valon muotoon, rytmiin tai valo/varjo-dramatiikkaan. Valo ei lopun turistikuvaelmaa lukuunottamatta rajaa kuvaa lähikuvaksi juuri lainkaan vaan pitää koko tilan näkyvissä. Valosuunnitelman arvo on enemmän symboliikassa kuin esteettisyydessä tai näyttävyydessä.
Kun yksi ainoa lämminsävyinen valo syttyy harkitussa kulmassa ja suunnassa, tiedämme, että näyttämöllä on nyt tosi kuuma iltapäivä. Yksi sininen takavalo kertoo kaiken tarpeellisen intialaisesta keskiyöstä ja lämmin sivuvalon häivähdys tulee ilmiselvästi lähellä olevista asumuksista, jotka nyt vain sattuvat sijaitsemaan Zodiakin tanssijalämpiössä. Jopa punaviheriä valotilanne, jota pomminvarmasti vihaisin muuten, tuntuu perustellulta symbolilta erilaisesta estetiikasta ja juhlan tunnusta.
Takaseinän projisoinneissa ja lavastuksen televisiossa näkyvässä videomateriaalissa Huitila käyttää tunnistettavaa bollywood-henkistä kuvastoa yhdistettynä toteavan dokumentaarisiin otoksiin. Samoin kuin esityksen valot, antavat nämäkin yhden näytteen Intiasta, yhden yrityksen tulkita tuon (joillekin meistä) tuntemattoman maan olemusta.
Mia Kivinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.
