Writing Movement -hankkeen kirjoitustyöpajan toisella kerralla aiheena oli suunnittelijoiden työ tanssiteoksessa. Alustajina vierailivat äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä, valosuunnittelija Mia Kivinen sekä pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttila.
Aiheen tiimoilta osallistujat kävivät katsomassa haluamansa teoksen ja kirjoittivat siitä vapaamuotoisen tekstin, jossa keskittyivät purkamaan teoksen audiovisuaalista ratkaisua ja sen vaikutusta teoskokonaisuuteen.
Lisää hankkeesta:
https://www.liikekieli.com/writingmovement
Röyhkeä, ruma ja luokittelematon
Miehen kuolema
Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Kuopiossa Sotkulla 31.10.2013
Klassisen baletin joutsenen kaareutuvat kädet ja ojentuneet nilkat, musiikin kirkas ja melodinen kulku. Rei’itetyt läkkipeltiämpärit katosta keikkuvina lamppuina; spotteja, taskulampun valokeiloja. Savua, melua. Pitsiä, samettia ja röyhelöitä.
Jo alkukuva kertoo olennaisen: Miehen kuolema on kuin surrealistinen maalaus, Salvador Dalin valuva kello ja hevosenpää. Se on Fassbinderin Berlin Alexanderplatz ja Franz Wedekindin Lulu. Irvokasta, vastenmielistä, rumaa, ja silti poikkeavuudessaan koskettavaa. Yleisön valuessa katsomoon vastassa on isokokoinen naisen sukuelinten imitaatio – vittu, esityksessä sanotaan–, jota mies (Antti Lahti) lempeästi siveltimellä hyväilee. Jättimäinen vulva esiintyy myöhemmin naisen (Liisa Ruuskanen) rintamukseen kiinnitettynä. Onko naisen seksuaalisuus miehelle uhka, vai olisiko kohdusta ikuiseksi turvataloksi?
Esityksen askelmista ensimmäinen on Miko Kivisen teksti, jolle teoksen visuaalisesti rikas maailma rakentuu. Tanssin ja teatterin ilmaisukeinoja röyhkeästi hyödyntävä näyttämöteos saa hahmonsa Leea Klemolan ohjauksen, Erkki Saaraisen lavastuksen, Sam Sillanpään valojen, Mirkka Nyrhisen pukujen sekä Jukka Horsmanheimon tarpeiston muovaaman näyttämökuvan läpi.
Kivisen rienaava Kuolio on tarinankertoja ja juhlamenojen ohjaaja, joka johtaa seuruettaan puheen ja joskus ilmoille pärskähtävän diskobeatin rytmissä. Vihreään, harsomaiseen pitsikaapuun ja isoäidiltä lainattuun kukkanuttuun puettu Kuolio ottaa tilansa. Liioitellun suuria eleitä, silkinsiloisia säveliä, karjuntaa ja uhkailua. Välillä Kivinen hyppää yhdenlaisen etsivän rooliin, toisinaan näyttämöllä on maailmaa – tai ainakin miestä – estottomasti syleilevä vaaleaan peruukkiin ja vihreään kaftaaniin puettu hippi. Kaftaanin lieve aukeaa ja penis keinahtelee paljaana. Karkeanimelää, kiehtovaakin.
Räävittömän kainostelemattomuuden vastapainona toisenlaista kuvaa heijastavat klassisen baletin äänimaailma ja liikkeen kieli. Mies, jonka uumille on kiedottu resuinen takki, tuo Ballet Pathetique’n näyttämölle. Tutussaan kiitävä ballerina lisää säröisyyttä: Tämä ballerina ei ole höyhenenkeveä, ja lisäksi hän on viimeisillään raskaana. Vaaleanpunervassa vatsakumpua tiukkana myötäilevässä balettiasussa kimmeltävät strassit. Välillä fetissimäiset dominat tempoilevat kahleissaan, nahkaisten naamioiden päälaella hulmahtelevat hevosenhännät.
Keskellä näyttämöä seisoo merkillinen rakennelma, kuin sokkeloinen kuutio. Kuution sisä- ja ulkopinnoista heijastuvat peilit kuvastavat esiintyjiä ja katsojia. Kuka jakaa roolit ja mikä osa sinulle lankeaa? Yksi kehikon seinistä on kuin kanahäkki tai selli. Toisella sivustalla roikkuu mustavalkoinen ristipistotyö, jossa rokokooasuiset mies ja nainen kumartuvat toistensa puoleen. Kuution sisällä ja näyttämön reunamilla törröttävät kepit kuvaavat metsikköä; todellista tai kuvitteellista piilopaikkaa, joskus umpikujaa. Rinnastus miehen ja naisen välisen suhteen kompleksisuuteen on ilmeinen.
Jos Miehen kuolema on ohjaajan ja visuaalisen näyttämökuvan luoneen työryhmän yhteistyön tulos, yhtä lailla se on rohkeiden tanssitaiteilijoiden työvoitto. Johanna Keinästä ja Liisa Ruuskasta ei vaivaa miellyttämisen tarve. He uskaltavat olla paljaita ja rumia, riisua naisen rooleistaan ja samalla tehdä näkyväksi. Antti Lahti vakuuttaa niin tanssijana kuin puheroolissa. Hypyt, käsien kaaret, puheen luontevuus ja kyky heittäytyä kauas machomiehen maailmasta kertovat ilmaisuvoimasta ja vahvasta taiteilijapersoonasta.
Miehen kuolema ei antaudu luokiteltavaksi. Se liikkuu teatterin ja tanssin kentillä napaten jotakin sieltä, toista täältä. Ennen muuta se on auditiivinen ja visuaalinen ilotulitus, joka ei jätä kylmäksi. Se haastaa minut, kaikki katsomon penkeillä istuvat mittaamaan sietokykymme ja ymmärryksemme rajoja. Kuolion suusta purskahtava huuto ”Homot!” on esityksen loppupiste, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutuu. Tulkinnasta vastaan itse.
Maija-Liisa Westman
Kirjoittaja on sanojen sekatyöläinen; vapaa kirjoittaja, kriitikko, tutkija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja.
¤¤¤
Miehen kuolema
Käsikirjoitus: Miko Kivinen.
Ohjaus: Leea Klemola.
Koreografia: Työryhmä.
Valot: Sam Siltavuori.
Lavastus: Erkki Saarainen.
Puvustus: Mirkka Nyrhinen.
Pukujen valmistus: Virpi Tiittanen.
Musiikki: Kuolio ja Myrkky.
Äänet: Jussi M. Kärkkäinen.
Tarpeisto: Jukka Horsmanheimo.
Video: Kim Saarinen.
Esiintyjät: Jukka Horsmanheimo, Johanna Keinänen, Miko Kivinen, Antti Lahti, Liisa Ruuskanen.
